Missä tapasit ulkomaalaisen puolisosi ja kuinka alku lähti käyntiin? Kuinka usein näette?
Missä tapasitte?
Mandariini2
92804
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Meksikosta, tavattiin Argentiinassa opiskelija-asuntolassa pari vuotta sitten. Nähdään kerta tai pari vuodessa, toistaiseksi.
Onkohan joku suomalainen tyttö joskus lähtenyt kuukautta pidempään ulkomaille ja EI ole "löytänyt poikaystävää." :)
tosiaan siellä kolme vuotta asuin.. olispas ihme jos ei sinä aikana ihmisiin tutustu.
Itse asuin juuri vuoden ulkomailla enkä sieltä poikaystävää hommannut.
Tosin varmaan siksi, että on jo toisella puolella maapalloa, haha.
Tavattiin netissä, nähdään aina kuin vain kerkeää..Kuukauden parin jaksoja kerrallaan.
Nuorempana opiskelin ulkomailla useamman vuoden. Myöhemmin työskentelin useammassa eri maassa, enkä hommannut poikaystävää ulkomailta, ehkä olin siihen aikaan liian ujo.
Nykyään olen naimisissa suomalaisen miehen kanssa, olemme olleet yhdessäkin ulkomailla työssä.
Nykyään olen työssä suomessa, mieheni kylläkin matkustaa työkseen, vietää pidenpiäkin aikoja ulkomailla työn takia, nykyään yhteydenpito on helppoa kun on netti ja gsm, ennen oli hankalampaa. Vietän paljon aikaa ulkomailla
Omani tapasin Englannissa heti sinne muutettuani opiskelemaan...yhteen muutettiin kk seurustelun jälkeen.
Toisiamme nähdään melkeimpä tuo 24/7 sillä asumme yhdessä ja naimisiin menossa ensi kuussa =)
Olin jo aikaisemmin ollut ulkomailla töissä pari vuotta mutta sinä aikana en käynyt kertaakaan edes treffeillä, saatikka että olisi ollut poikaystävää tms. Suomeen tultuani, ei täälläkään ollut mitään vispilän kauppaa kenenkään kanssa ei siis ennen ulkomaille lähtöä kuin ei myöskää palatessani.
Sitten lähdin kesäksi taas samaan paikkaan töihin ja siellä sitten tapasin tämän mukavan pojan. Ihan ensimmäisellä kerralla juteltiin niitä näitä opiskeluista ja mistä tykätään jne... Juttu luisti ihan mukavasti, vaikka itse jouduinkin puhumaan eri kielellä.
Myöhemmin hän sitten ujosti kysyi jos vaikka minua kiinnostaisi lähteä kahville joku kerta. Ja sanoin että juu miksei (en kehdannut sitten sanoa ei, vaikka ujo olenkin). Sitten hän pyysikin puhelinnumeron (josta huomautin että on suomalainen liittymä, että haluaako todella mun numeron, sillä voi tulla kalliiksi soitella). Hän halusi silti mun numeron. (Yksi toinenkin poika pyysi numeroa, mutta kun kuuli että se on suomalainen, sanoi ihan suoraan että no ei kiitos sitten). Käytiin kahvilla viikottain koko parin lyhyen kuukauden ajan ja tutustuttiin enemmän toisiimme.
Ennen lähtöäni Suomeen kumpikaan ei varmaan oikein tiennyt suhteen tulevaisuudesta mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa pienen kortin, jossa kerroin että haluaisin ainakin pitää yhteyttä ja katsoa mihin suhde etenee... Hän oli tehnyt aikaisemmin jo selväksi että on kiinnostunut ja pitää minusta oikein paljon...
Eli siitä se sitten lähti ja mesessä nähdään joka ilta ja lähetellään sähköpostia päivittäin ja tekstaillaan tai soitellaankin silloin tällöin. Yhteydenpito on tiivistä. Ja pari vuotta on melkein mennyt näin... ja vielä muutama pitäisi jaksaa ennen kuin voisimme asua yhdessä.
Näemme konkreettisesti toisiamme noin neljä kertaa vuodessa ja pyritään vuorotellen menemään toistemme luo.
Kyllä kaukosuhdekin voi onnistua jos uskoa ja luottamusta ja sitä rakkautta on.
Me tapasimme perinteisesti lomalla. Minä lomailijana, hän paikallisena. Nyt välillämme on puoli maapalloa, mutta hyvin sujuu (ehkä juuri siksi ;). Seuraavan kerran näemme kahden kuukauden päästä, kun hän tulee vuorostaan Suomeen.
Ja ei, hän ei ole muuttamassa Suomeen, aika harva ulkomaalainen tänne oikeasti haluaa. Täällä on hyvin vähän mitään spesiaalia ja ihanaa ulkomaalaisen silmin...
Minä tapasin miehen ollessani au pairina vuoden verran Belgiassa. Siellä kerettiin seurustella noin 9kk ja se kaikki oli todella mukavaa aikaa. Kun mun Suomeen lähdön aika tuli niin kaikki jäi ihan auki, "katsotaan". Minä oli ihan murtunut heti ekan viikon jälkeen ja yhteyttä pidettiin päivittäin. Heti ekalla viikolla alotin miehen muuttosuostuttelut ja kyselyt millon tuut tänne jne. Itsellä kun oli opiskelupaikka Suomessa. Jos sitä ei olis ollut niin olisin varmaan lähtenyt takaisin kesän jälkeen tai jotain.
Noh, siinä sitä sitten elettiinkin ikuisessa odottamisessa ja kaipuussa ja haikeudessa seuraava vuosi. Sen aikana nähtiin yhteensä neljä kertaa kun hän kävi Suomessa parin viikon jaksoja kerrallaan. Yhteyttä pidettiin päivittäin netin välityksellä ja puhelimella. Messemger oli auki 24/7 ja webbikamera tietysti myös. Myös kirjeitä ja kortteja kirjoteltiin. Täytyy sanoa näin jälkikäteen että se oli kyllä todella rankkaa aikaa. Koko ajan oli sellainen olo kun olis fyysisesti jossain mutta ajatukset on miljoonan kilometrin päässä. Onko tuttua muille kaukosuhteessa eläville?
No sitten viimein koitti se jännittävä hetki kun mies todella muutti Suomeen. Siinä kerettiin neljä kuukautta asua saman katon alla kun mies saikin työpaikan toiselta puolelta Suomea. Ei siinä auttanut muu kun miehen lähteä sinne ja aloittaa viikonloppusuhde. Joka perjantai matkustettiin vuorotellen 4 tuntia junassa ja sunnuntaina haikeana takaisin. Sitä on mennyt nyt vuoden verran ja välissä ollaan asuttu kesä saman katon alla. Nyt vihdoin kun oon itse lopputyötä tekemässä voidaan asua yhdessä koko ajan. Mutta nytkin on mies työreissussa. Matkustelee työn takia ainakin kerran kuussa johonkin. Että tämmöistä tämä elämä on ollut meillä koko kohta viisi vuotisen suhteen ajan. Kaukosuhteilua tavallaan edelleen. Tuntuu, että koko ajan on sellainen olo että odottaa jotakin. Kaipuu. Sitä se on tämä kaukosuhteissa eläminen.
Niin että lämpimät terveiset kaikille "kohtalotovereille", yritetään kestää. Kyllä se on sen arvoista! :)