Olisin halunnut kysyä neuvoa kokeneemmilta,ja toivon saavani asiallisia neuvoja aikuiselta.
Olemme seurustelleet avomieheni kanssa kohta kolme vuotta,joista liki kaksi vuotta olemme asuneet yhdessä.Olemme molemmat 20 vuotiaita,tämä on minun toinen pitkä suhteeni,mieheni ensimmäinen pitkä suhde kesti alle vuoden.Olemme olleet koko ajan tasavertainen ja toimiva pari.Molemmat on ottanut toisen huomioon aina,ennen emme riidellyt juuri lainkaan sillä molemmat halusi hoitaa riitelyn hillitysti ja asiallisesti.Yhteiselo sujuu hyvin,on naurua,hellyyttä,seksiä ja rakkautta.Kunnioitan suuresti miestäni ja ihailen hänen onnellista elämäntyyliä ja iloista asennetta kaikkeen.Olen usein sanonut kuinka haluan hänen opettavan minulle elämään samalla tavalla kuin hän,sillä hän on hieno ihminen.
Ongelma on kuitenkin se,että olemme alkanut armeijan pakollisen erossaolon aikana riitelemään normaalia enemmän.Mies on tietenkin kasvanut henkisesti ja muuttunut "yhdeksi miehistä",olen siitä tyytyväinen.Mutta ennen niin kiltti ja maltillinen mies on muuttunut kiukkuiseksi ja äkkipikaiseksi.Hän ei koskaan ole riidan aikana osannut puhua,sillä ei kotoa saanut mallia kuinka riidat ratkotaan puhumalla,mutta nyt hän osaa sanoa sen verran että on vihainen ja jos ei riita selviä niin haluaa ehkä erota.No eihän siinä mitään järkeä ole,erota nyt jonkin riidan takia,mutta kun hän ei vain ymmärrä että riitely on aivan normaalia ja pakoon lähteminen ei ole mikään ratkaisu.Olen viimeisen riidan päätteeksi pyytänyt että unohtaisi nuo ero jutut sillä on itse sanonut ettei missään nimessä halua erota,mutta sen sanominen on niin helppoa koska ei vain osaa vakavista asioista puhua.
Pelkään suuresti että hän joskus riidan päätteeksi lähteekin.Olen puhunut hänelle,yrittänyt kertoa ja opettaa kuinka riitatilanteet tulisi hoitaa,pyytänyt häntä puhumaan äitinsä kanssa josko hän osaisi selittää että on kaiken muun neuvonut elämän varrelle mutta tuo asia on jäänyt opastamatta.Haluaisin kuitenkin antaa lapsilleni vakaan ja tasapainoisen suhteen kuvan,näyttää että vaikka isä ja äiti riitelee niin sopivat ja halaavat taas pian.Ettei heistä kasva mitään vaikeita kumppaneita ja tuntevat olon turvalliseksi.
Olen sanonut etten ala mitään taloa katsomaan jos nuo ero jutut ei katoa meidän elämästä,sillä en ala kihlasormuksia ja asuntopapereita heittelemään joka riidan aikana.
Hän sanoo aina että riitaan tarvitsee aina kaksi,kumpikaan ei siis toista syytä vaan myönnämme virheemme.Toisinaan hän pyytää anteeksi typeristäkin asioista,ehkä että pääsisi nopeasti ikävästä tilanteesta eroon.Olen sanonut etten halua että minulta pyydetään anteeksi jos vika on ollut minun.
Olemme kuitenkin vakaalla pohjalla,molemmat tietää mitä elämältä haluaa.Lapsen nimeä on jo mietitty,sillä molemmat haluaa nuorena lapsia,jotta on aikaa elää jälkeläisten kanssa.Asunnon ostoa mietimme vakavasti,molemmat haluaa muuttaa toiseen kaupunkiin jne.
Tottahan se on että miehet ovat hieman epäkypsiä samanikäisten naisten rinnalla,mutta muutamaa pikku vikaa huomioimatta tiedän että elän nyt tulevien lasteni isän ja tulevan elämäni miehen kanssa,viis siitä että hän on nyt hieman höntti.
Monen monta meidän välistä riidan aihetta on,en vain halua muistella vanhoja,sillä riidan aihe pitää käsitellä kerralla loppuun,ettei aina tarvitse kaivella vanhoja.No tätä periaatetta ei olla vielä oikein opittu noudattamaan.Lisäksi omat alakuloni menneisyyden haamuista vaivaa tietenkin omaa mieltäni ja operaationa onkin asioiden hoitaminen pois mielestä ja sydämestä.
Oma tapani on aina ollut puhua kaikesta ja paljon,heti,ei saa jäädä kaivelemaan mieltä.Olen aina ollut riidan aikana hillitty ja antanut toiselle mahdollisuuden puhua.Nyt kuitenkin mieheni kautta olen muuttunut ihme papupadaksi,kun toinen ei puhua pukahda,höpötän itse niin etten henkeä muista vetää,ihan asiallisesti tosin ja kumpikaan ei huuda,usein.Mies ei puhu,niin asiat jää painamaan ja joudun kaivelemaan jotain joulun aikaisia riitoja vieläkin,vaikka itse alkuaikoina painotin ettei vanhoja saa kaivella.Siitä mies taas loukkaantuu kun syön omat sanani.Saatan nykyään myös hyvin herkästi korottaa ääntäni,koska tuntuu ettei toinen kuule..
Väsymys ja stressi aiheuttaa molemmilla pinnan kiristymistä,mutta haluaisin että mieheni ymmärtää sen ettei kukaan nainen ole täydellinen.Kaikki nipottavat ainakin joskus,neuvovat ja haluavat puhua.Nyt taisin hieman yleistää,mutta taisin kerran sanoa miehelleni ettei hän koskaan löydä suhdetta jossa ei pieniä erimielisyyksiä tule,tai ei löydä naista joka ei kerran kuussa käyttäytyisi hieman poikkeavalla tavalla jne.
Tietysti välejämme kalvaa hieman oma menneisyyteni,sillä olen alkoholistiperheestä ja tämän takia pelkään humalaisia.tämä taas rajoittaa sosiaalista elämäämme sillä en uskalla lähteä baariin.Kun mieheni haluaisi lähteä,pelkään maailman romahtavan.Mutta asiasta on puhuttu usein,mieheni ymmärtää ja antaa aikaa.Tietää että aion hakea apua kunhan sitä saan.Mutta siis kyllä käymme pitämässä hauskaa,käymme ulkona ja teemme asioita ystävien kanssa,mutta baariin en uskalla lähteä kymmenen jälkeen.Viimeksi mies kuitenkin sanoi että minun olis kolmessa kuukaudessa pitänyt jo unohtaa..Loukkasi hieman,joten asiasta otettiin pieni matsi.
Haluaisin siis opetella riitelemään oikein.itselläni ei ole ketään kuka aikuisen näkökulmasta minua asiallisesti neuvoisi.en kaipaa siis mitään moraalisaarnaa,valitusta tai neuvoja siitä kuinka kannattaa vaihtaa miestä tai erota muuten vaan,niitä kun aina joku ehdottaa.Olisi mukavaa jos joku voisi hetken aikaansa käyttää ja vastata minulle jotain elämänohjeita.Kiitos.
Olemme seurustelleet avomieheni kanssa kohta kolme vuotta,joista liki kaksi vuotta olemme asuneet yhdessä.Olemme molemmat 20 vuotiaita,tämä on minun toinen pitkä suhteeni,mieheni ensimmäinen pitkä suhde kesti alle vuoden.Olemme olleet koko ajan tasavertainen ja toimiva pari.Molemmat on ottanut toisen huomioon aina,ennen emme riidellyt juuri lainkaan sillä molemmat halusi hoitaa riitelyn hillitysti ja asiallisesti.Yhteiselo sujuu hyvin,on naurua,hellyyttä,seksiä ja rakkautta.Kunnioitan suuresti miestäni ja ihailen hänen onnellista elämäntyyliä ja iloista asennetta kaikkeen.Olen usein sanonut kuinka haluan hänen opettavan minulle elämään samalla tavalla kuin hän,sillä hän on hieno ihminen.
Ongelma on kuitenkin se,että olemme alkanut armeijan pakollisen erossaolon aikana riitelemään normaalia enemmän.Mies on tietenkin kasvanut henkisesti ja muuttunut "yhdeksi miehistä",olen siitä tyytyväinen.Mutta ennen niin kiltti ja maltillinen mies on muuttunut kiukkuiseksi ja äkkipikaiseksi.Hän ei koskaan ole riidan aikana osannut puhua,sillä ei kotoa saanut mallia kuinka riidat ratkotaan puhumalla,mutta nyt hän osaa sanoa sen verran että on vihainen ja jos ei riita selviä niin haluaa ehkä erota.No eihän siinä mitään järkeä ole,erota nyt jonkin riidan takia,mutta kun hän ei vain ymmärrä että riitely on aivan normaalia ja pakoon lähteminen ei ole mikään ratkaisu.Olen viimeisen riidan päätteeksi pyytänyt että unohtaisi nuo ero jutut sillä on itse sanonut ettei missään nimessä halua erota,mutta sen sanominen on niin helppoa koska ei vain osaa vakavista asioista puhua.
Pelkään suuresti että hän joskus riidan päätteeksi lähteekin.Olen puhunut hänelle,yrittänyt kertoa ja opettaa kuinka riitatilanteet tulisi hoitaa,pyytänyt häntä puhumaan äitinsä kanssa josko hän osaisi selittää että on kaiken muun neuvonut elämän varrelle mutta tuo asia on jäänyt opastamatta.Haluaisin kuitenkin antaa lapsilleni vakaan ja tasapainoisen suhteen kuvan,näyttää että vaikka isä ja äiti riitelee niin sopivat ja halaavat taas pian.Ettei heistä kasva mitään vaikeita kumppaneita ja tuntevat olon turvalliseksi.
Olen sanonut etten ala mitään taloa katsomaan jos nuo ero jutut ei katoa meidän elämästä,sillä en ala kihlasormuksia ja asuntopapereita heittelemään joka riidan aikana.
Hän sanoo aina että riitaan tarvitsee aina kaksi,kumpikaan ei siis toista syytä vaan myönnämme virheemme.Toisinaan hän pyytää anteeksi typeristäkin asioista,ehkä että pääsisi nopeasti ikävästä tilanteesta eroon.Olen sanonut etten halua että minulta pyydetään anteeksi jos vika on ollut minun.
Olemme kuitenkin vakaalla pohjalla,molemmat tietää mitä elämältä haluaa.Lapsen nimeä on jo mietitty,sillä molemmat haluaa nuorena lapsia,jotta on aikaa elää jälkeläisten kanssa.Asunnon ostoa mietimme vakavasti,molemmat haluaa muuttaa toiseen kaupunkiin jne.
Tottahan se on että miehet ovat hieman epäkypsiä samanikäisten naisten rinnalla,mutta muutamaa pikku vikaa huomioimatta tiedän että elän nyt tulevien lasteni isän ja tulevan elämäni miehen kanssa,viis siitä että hän on nyt hieman höntti.
Monen monta meidän välistä riidan aihetta on,en vain halua muistella vanhoja,sillä riidan aihe pitää käsitellä kerralla loppuun,ettei aina tarvitse kaivella vanhoja.No tätä periaatetta ei olla vielä oikein opittu noudattamaan.Lisäksi omat alakuloni menneisyyden haamuista vaivaa tietenkin omaa mieltäni ja operaationa onkin asioiden hoitaminen pois mielestä ja sydämestä.
Oma tapani on aina ollut puhua kaikesta ja paljon,heti,ei saa jäädä kaivelemaan mieltä.Olen aina ollut riidan aikana hillitty ja antanut toiselle mahdollisuuden puhua.Nyt kuitenkin mieheni kautta olen muuttunut ihme papupadaksi,kun toinen ei puhua pukahda,höpötän itse niin etten henkeä muista vetää,ihan asiallisesti tosin ja kumpikaan ei huuda,usein.Mies ei puhu,niin asiat jää painamaan ja joudun kaivelemaan jotain joulun aikaisia riitoja vieläkin,vaikka itse alkuaikoina painotin ettei vanhoja saa kaivella.Siitä mies taas loukkaantuu kun syön omat sanani.Saatan nykyään myös hyvin herkästi korottaa ääntäni,koska tuntuu ettei toinen kuule..
Väsymys ja stressi aiheuttaa molemmilla pinnan kiristymistä,mutta haluaisin että mieheni ymmärtää sen ettei kukaan nainen ole täydellinen.Kaikki nipottavat ainakin joskus,neuvovat ja haluavat puhua.Nyt taisin hieman yleistää,mutta taisin kerran sanoa miehelleni ettei hän koskaan löydä suhdetta jossa ei pieniä erimielisyyksiä tule,tai ei löydä naista joka ei kerran kuussa käyttäytyisi hieman poikkeavalla tavalla jne.
Tietysti välejämme kalvaa hieman oma menneisyyteni,sillä olen alkoholistiperheestä ja tämän takia pelkään humalaisia.tämä taas rajoittaa sosiaalista elämäämme sillä en uskalla lähteä baariin.Kun mieheni haluaisi lähteä,pelkään maailman romahtavan.Mutta asiasta on puhuttu usein,mieheni ymmärtää ja antaa aikaa.Tietää että aion hakea apua kunhan sitä saan.Mutta siis kyllä käymme pitämässä hauskaa,käymme ulkona ja teemme asioita ystävien kanssa,mutta baariin en uskalla lähteä kymmenen jälkeen.Viimeksi mies kuitenkin sanoi että minun olis kolmessa kuukaudessa pitänyt jo unohtaa..Loukkasi hieman,joten asiasta otettiin pieni matsi.
Haluaisin siis opetella riitelemään oikein.itselläni ei ole ketään kuka aikuisen näkökulmasta minua asiallisesti neuvoisi.en kaipaa siis mitään moraalisaarnaa,valitusta tai neuvoja siitä kuinka kannattaa vaihtaa miestä tai erota muuten vaan,niitä kun aina joku ehdottaa.Olisi mukavaa jos joku voisi hetken aikaansa käyttää ja vastata minulle jotain elämänohjeita.Kiitos.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voin kertoa olleeni samanlaisessa tilanteessa ja lisätä että muun muassa jatkuva lähtemisellä uhkailu jättää jossain vaiheessa jälkensä ja sitä rupeaa vakavasti miettimään sitä vaihtoehtona, varsinkin jos ei itse koskaan uhkailisi turhaan tai suutuspäissään...