Olisin halunnut kysyä neuvoa kokeneemmilta,ja toivon saavani asiallisia neuvoja aikuiselta.
Olemme seurustelleet avomieheni kanssa kohta kolme vuotta,joista liki kaksi vuotta olemme asuneet yhdessä.Olemme molemmat 20 vuotiaita,tämä on minun toinen pitkä suhteeni,mieheni ensimmäinen pitkä suhde kesti alle vuoden.Olemme olleet koko ajan tasavertainen ja toimiva pari.Molemmat on ottanut toisen huomioon aina,ennen emme riidellyt juuri lainkaan sillä molemmat halusi hoitaa riitelyn hillitysti ja asiallisesti.Yhteiselo sujuu hyvin,on naurua,hellyyttä,seksiä ja rakkautta.Kunnioitan suuresti miestäni ja ihailen hänen onnellista elämäntyyliä ja iloista asennetta kaikkeen.Olen usein sanonut kuinka haluan hänen opettavan minulle elämään samalla tavalla kuin hän,sillä hän on hieno ihminen.
Ongelma on kuitenkin se,että olemme alkanut armeijan pakollisen erossaolon aikana riitelemään normaalia enemmän.Mies on tietenkin kasvanut henkisesti ja muuttunut "yhdeksi miehistä",olen siitä tyytyväinen.Mutta ennen niin kiltti ja maltillinen mies on muuttunut kiukkuiseksi ja äkkipikaiseksi.Hän ei koskaan ole riidan aikana osannut puhua,sillä ei kotoa saanut mallia kuinka riidat ratkotaan puhumalla,mutta nyt hän osaa sanoa sen verran että on vihainen ja jos ei riita selviä niin haluaa ehkä erota.No eihän siinä mitään järkeä ole,erota nyt jonkin riidan takia,mutta kun hän ei vain ymmärrä että riitely on aivan normaalia ja pakoon lähteminen ei ole mikään ratkaisu.Olen viimeisen riidan päätteeksi pyytänyt että unohtaisi nuo ero jutut sillä on itse sanonut ettei missään nimessä halua erota,mutta sen sanominen on niin helppoa koska ei vain osaa vakavista asioista puhua.
Pelkään suuresti että hän joskus riidan päätteeksi lähteekin.Olen puhunut hänelle,yrittänyt kertoa ja opettaa kuinka riitatilanteet tulisi hoitaa,pyytänyt häntä puhumaan äitinsä kanssa josko hän osaisi selittää että on kaiken muun neuvonut elämän varrelle mutta tuo asia on jäänyt opastamatta.Haluaisin kuitenkin antaa lapsilleni vakaan ja tasapainoisen suhteen kuvan,näyttää että vaikka isä ja äiti riitelee niin sopivat ja halaavat taas pian.Ettei heistä kasva mitään vaikeita kumppaneita ja tuntevat olon turvalliseksi.
Olen sanonut etten ala mitään taloa katsomaan jos nuo ero jutut ei katoa meidän elämästä,sillä en ala kihlasormuksia ja asuntopapereita heittelemään joka riidan aikana.
Hän sanoo aina että riitaan tarvitsee aina kaksi,kumpikaan ei siis toista syytä vaan myönnämme virheemme.Toisinaan hän pyytää anteeksi typeristäkin asioista,ehkä että pääsisi nopeasti ikävästä tilanteesta eroon.Olen sanonut etten halua että minulta pyydetään anteeksi jos vika on ollut minun.
Olemme kuitenkin vakaalla pohjalla,molemmat tietää mitä elämältä haluaa.Lapsen nimeä on jo mietitty,sillä molemmat haluaa nuorena lapsia,jotta on aikaa elää jälkeläisten kanssa.Asunnon ostoa mietimme vakavasti,molemmat haluaa muuttaa toiseen kaupunkiin jne.
Tottahan se on että miehet ovat hieman epäkypsiä samanikäisten naisten rinnalla,mutta muutamaa pikku vikaa huomioimatta tiedän että elän nyt tulevien lasteni isän ja tulevan elämäni miehen kanssa,viis siitä että hän on nyt hieman höntti.
Monen monta meidän välistä riidan aihetta on,en vain halua muistella vanhoja,sillä riidan aihe pitää käsitellä kerralla loppuun,ettei aina tarvitse kaivella vanhoja.No tätä periaatetta ei olla vielä oikein opittu noudattamaan.Lisäksi omat alakuloni menneisyyden haamuista vaivaa tietenkin omaa mieltäni ja operaationa onkin asioiden hoitaminen pois mielestä ja sydämestä.
Oma tapani on aina ollut puhua kaikesta ja paljon,heti,ei saa jäädä kaivelemaan mieltä.Olen aina ollut riidan aikana hillitty ja antanut toiselle mahdollisuuden puhua.Nyt kuitenkin mieheni kautta olen muuttunut ihme papupadaksi,kun toinen ei puhua pukahda,höpötän itse niin etten henkeä muista vetää,ihan asiallisesti tosin ja kumpikaan ei huuda,usein.Mies ei puhu,niin asiat jää painamaan ja joudun kaivelemaan jotain joulun aikaisia riitoja vieläkin,vaikka itse alkuaikoina painotin ettei vanhoja saa kaivella.Siitä mies taas loukkaantuu kun syön omat sanani.Saatan nykyään myös hyvin herkästi korottaa ääntäni,koska tuntuu ettei toinen kuule..
Väsymys ja stressi aiheuttaa molemmilla pinnan kiristymistä,mutta haluaisin että mieheni ymmärtää sen ettei kukaan nainen ole täydellinen.Kaikki nipottavat ainakin joskus,neuvovat ja haluavat puhua.Nyt taisin hieman yleistää,mutta taisin kerran sanoa miehelleni ettei hän koskaan löydä suhdetta jossa ei pieniä erimielisyyksiä tule,tai ei löydä naista joka ei kerran kuussa käyttäytyisi hieman poikkeavalla tavalla jne.
Tietysti välejämme kalvaa hieman oma menneisyyteni,sillä olen alkoholistiperheestä ja tämän takia pelkään humalaisia.tämä taas rajoittaa sosiaalista elämäämme sillä en uskalla lähteä baariin.Kun mieheni haluaisi lähteä,pelkään maailman romahtavan.Mutta asiasta on puhuttu usein,mieheni ymmärtää ja antaa aikaa.Tietää että aion hakea apua kunhan sitä saan.Mutta siis kyllä käymme pitämässä hauskaa,käymme ulkona ja teemme asioita ystävien kanssa,mutta baariin en uskalla lähteä kymmenen jälkeen.Viimeksi mies kuitenkin sanoi että minun olis kolmessa kuukaudessa pitänyt jo unohtaa..Loukkasi hieman,joten asiasta otettiin pieni matsi.
Haluaisin siis opetella riitelemään oikein.itselläni ei ole ketään kuka aikuisen näkökulmasta minua asiallisesti neuvoisi.en kaipaa siis mitään moraalisaarnaa,valitusta tai neuvoja siitä kuinka kannattaa vaihtaa miestä tai erota muuten vaan,niitä kun aina joku ehdottaa eikä minulla ole mitään halua erota tästä suhteesta.Enkä liiemmin halua tietää jonkun mielipidettä siitä että kun erosta puhutaan riidan aikana niin joskus erotaan kuitenkin,eihän kaikilla mene asiat niin kuin jollain on mennyt,joten haluan neuvoja siihen kuinka saisin suhteen niin vahvaksi ja henkisesti lujaksi että kinat ei menisi riitaan asti,palaisimme siihen keskustelu-linjaan jolla ennen olen halunnut elää.
Olisi mukavaa jos joku voisi hetken aikaansa käyttää ja vastata minulle jotain elämänohjeita.Kiitos.
Olemme seurustelleet avomieheni kanssa kohta kolme vuotta,joista liki kaksi vuotta olemme asuneet yhdessä.Olemme molemmat 20 vuotiaita,tämä on minun toinen pitkä suhteeni,mieheni ensimmäinen pitkä suhde kesti alle vuoden.Olemme olleet koko ajan tasavertainen ja toimiva pari.Molemmat on ottanut toisen huomioon aina,ennen emme riidellyt juuri lainkaan sillä molemmat halusi hoitaa riitelyn hillitysti ja asiallisesti.Yhteiselo sujuu hyvin,on naurua,hellyyttä,seksiä ja rakkautta.Kunnioitan suuresti miestäni ja ihailen hänen onnellista elämäntyyliä ja iloista asennetta kaikkeen.Olen usein sanonut kuinka haluan hänen opettavan minulle elämään samalla tavalla kuin hän,sillä hän on hieno ihminen.
Ongelma on kuitenkin se,että olemme alkanut armeijan pakollisen erossaolon aikana riitelemään normaalia enemmän.Mies on tietenkin kasvanut henkisesti ja muuttunut "yhdeksi miehistä",olen siitä tyytyväinen.Mutta ennen niin kiltti ja maltillinen mies on muuttunut kiukkuiseksi ja äkkipikaiseksi.Hän ei koskaan ole riidan aikana osannut puhua,sillä ei kotoa saanut mallia kuinka riidat ratkotaan puhumalla,mutta nyt hän osaa sanoa sen verran että on vihainen ja jos ei riita selviä niin haluaa ehkä erota.No eihän siinä mitään järkeä ole,erota nyt jonkin riidan takia,mutta kun hän ei vain ymmärrä että riitely on aivan normaalia ja pakoon lähteminen ei ole mikään ratkaisu.Olen viimeisen riidan päätteeksi pyytänyt että unohtaisi nuo ero jutut sillä on itse sanonut ettei missään nimessä halua erota,mutta sen sanominen on niin helppoa koska ei vain osaa vakavista asioista puhua.
Pelkään suuresti että hän joskus riidan päätteeksi lähteekin.Olen puhunut hänelle,yrittänyt kertoa ja opettaa kuinka riitatilanteet tulisi hoitaa,pyytänyt häntä puhumaan äitinsä kanssa josko hän osaisi selittää että on kaiken muun neuvonut elämän varrelle mutta tuo asia on jäänyt opastamatta.Haluaisin kuitenkin antaa lapsilleni vakaan ja tasapainoisen suhteen kuvan,näyttää että vaikka isä ja äiti riitelee niin sopivat ja halaavat taas pian.Ettei heistä kasva mitään vaikeita kumppaneita ja tuntevat olon turvalliseksi.
Olen sanonut etten ala mitään taloa katsomaan jos nuo ero jutut ei katoa meidän elämästä,sillä en ala kihlasormuksia ja asuntopapereita heittelemään joka riidan aikana.
Hän sanoo aina että riitaan tarvitsee aina kaksi,kumpikaan ei siis toista syytä vaan myönnämme virheemme.Toisinaan hän pyytää anteeksi typeristäkin asioista,ehkä että pääsisi nopeasti ikävästä tilanteesta eroon.Olen sanonut etten halua että minulta pyydetään anteeksi jos vika on ollut minun.
Olemme kuitenkin vakaalla pohjalla,molemmat tietää mitä elämältä haluaa.Lapsen nimeä on jo mietitty,sillä molemmat haluaa nuorena lapsia,jotta on aikaa elää jälkeläisten kanssa.Asunnon ostoa mietimme vakavasti,molemmat haluaa muuttaa toiseen kaupunkiin jne.
Tottahan se on että miehet ovat hieman epäkypsiä samanikäisten naisten rinnalla,mutta muutamaa pikku vikaa huomioimatta tiedän että elän nyt tulevien lasteni isän ja tulevan elämäni miehen kanssa,viis siitä että hän on nyt hieman höntti.
Monen monta meidän välistä riidan aihetta on,en vain halua muistella vanhoja,sillä riidan aihe pitää käsitellä kerralla loppuun,ettei aina tarvitse kaivella vanhoja.No tätä periaatetta ei olla vielä oikein opittu noudattamaan.Lisäksi omat alakuloni menneisyyden haamuista vaivaa tietenkin omaa mieltäni ja operaationa onkin asioiden hoitaminen pois mielestä ja sydämestä.
Oma tapani on aina ollut puhua kaikesta ja paljon,heti,ei saa jäädä kaivelemaan mieltä.Olen aina ollut riidan aikana hillitty ja antanut toiselle mahdollisuuden puhua.Nyt kuitenkin mieheni kautta olen muuttunut ihme papupadaksi,kun toinen ei puhua pukahda,höpötän itse niin etten henkeä muista vetää,ihan asiallisesti tosin ja kumpikaan ei huuda,usein.Mies ei puhu,niin asiat jää painamaan ja joudun kaivelemaan jotain joulun aikaisia riitoja vieläkin,vaikka itse alkuaikoina painotin ettei vanhoja saa kaivella.Siitä mies taas loukkaantuu kun syön omat sanani.Saatan nykyään myös hyvin herkästi korottaa ääntäni,koska tuntuu ettei toinen kuule..
Väsymys ja stressi aiheuttaa molemmilla pinnan kiristymistä,mutta haluaisin että mieheni ymmärtää sen ettei kukaan nainen ole täydellinen.Kaikki nipottavat ainakin joskus,neuvovat ja haluavat puhua.Nyt taisin hieman yleistää,mutta taisin kerran sanoa miehelleni ettei hän koskaan löydä suhdetta jossa ei pieniä erimielisyyksiä tule,tai ei löydä naista joka ei kerran kuussa käyttäytyisi hieman poikkeavalla tavalla jne.
Tietysti välejämme kalvaa hieman oma menneisyyteni,sillä olen alkoholistiperheestä ja tämän takia pelkään humalaisia.tämä taas rajoittaa sosiaalista elämäämme sillä en uskalla lähteä baariin.Kun mieheni haluaisi lähteä,pelkään maailman romahtavan.Mutta asiasta on puhuttu usein,mieheni ymmärtää ja antaa aikaa.Tietää että aion hakea apua kunhan sitä saan.Mutta siis kyllä käymme pitämässä hauskaa,käymme ulkona ja teemme asioita ystävien kanssa,mutta baariin en uskalla lähteä kymmenen jälkeen.Viimeksi mies kuitenkin sanoi että minun olis kolmessa kuukaudessa pitänyt jo unohtaa..Loukkasi hieman,joten asiasta otettiin pieni matsi.
Haluaisin siis opetella riitelemään oikein.itselläni ei ole ketään kuka aikuisen näkökulmasta minua asiallisesti neuvoisi.en kaipaa siis mitään moraalisaarnaa,valitusta tai neuvoja siitä kuinka kannattaa vaihtaa miestä tai erota muuten vaan,niitä kun aina joku ehdottaa eikä minulla ole mitään halua erota tästä suhteesta.Enkä liiemmin halua tietää jonkun mielipidettä siitä että kun erosta puhutaan riidan aikana niin joskus erotaan kuitenkin,eihän kaikilla mene asiat niin kuin jollain on mennyt,joten haluan neuvoja siihen kuinka saisin suhteen niin vahvaksi ja henkisesti lujaksi että kinat ei menisi riitaan asti,palaisimme siihen keskustelu-linjaan jolla ennen olen halunnut elää.
Olisi mukavaa jos joku voisi hetken aikaansa käyttää ja vastata minulle jotain elämänohjeita.Kiitos.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Riitelyyn voi vaikuttaa, kun hahmottaa ja ymmärtää mistä ne riidat syntyvät.
Varmasti tämä erossa oleminen ja intti koettelevat nyt teidän molempien hermoja ja kärsivällisyyttä oikein erityisesti ja sitten te puratte turhautumisenne toisiinne eli riitaa syntyy.
Tämä on kuitenkin tärkeä jakso teidän parisuhteessanne, koska se harjaannuttaa teitä olemaan erilläänkin ja elämään sitä omaa, itsenäistä elämäänne. Tämä elämäntilanne on yhdenlainen testi, josta pitää vaan sinnitellä yli niin kuin kaikesta elämässä.
Teidän tulisi nyt kyetä tukemaan ja kuuntelemaan toisianne oikein olan takaa, ja yrittää ymmärtää niitä paineita, joita erossa eläminen ja intti omine vaatimuksineen aiheuttavat. Tämä on nyt vaan hiukan erilaista elämää, ohi menevä elämänvaihe, jollaisen läpi käytyään on taas hiukan vahvempi ja kokeneempi kumppaninakin. Ei nyt saa antaa periksi, nyt pitää puhaltaa yhteen hiileen oikein tietoisesti.
Sun lapsuuden kokemukset hallitsee sun nykyisyyttäsikin aika vahvalla otteella. Sulla on vahvasti negatiivinen asenne alkoholiin ja sen käyttöön ylipäätäänkin.
Sun kannattaisi kuitenkin alkaa jo hyväksyä ajatus, ettei alkoholi automaattisesti orjuuta kaikkia sen käyttäjiä, niin kuin se ehkä teki sun vanhemmille tai toiselle heistä. Eivätkä kaikki ihmiset ole vaarallisia tai väkivaltaisia alkoholin vaikutuksen alaisena.
Ei siis kannata antaa pelolle liikaa valtaa. Käytä järkeäsi ja seuraa sitä, miten ihmiset muuttuvat alkoholin vaikutuksesta, äläkä automaattisesti tuomitse kaikkia alkoholisteiksi, eli sairaiksi.
Kiitos vastauksesta.
Haluaisin kuitenkin painottaa sitä että tuo intti aika on mennyt oikein sujuvasti,kohta vuosi täynnä,eikä se liiemmin ole ongelmia tuottanut.Sanoisin että se on auttanut minua omassa henkisessä kasvussa ja saanut tajuamaan juuri sen että minun on hyväksyttävä tuo menneisyyteni,jos haluan jatkaa suhdetta onnellisena nyt.Kun sanoit että ei saa luovuttaa nyt,niin painotan todella sitä ettei ole mitään aikomusta luovuttaa,en pidä inttiä mitenkään huonona,vain positiivisena aikana meidän suhteessa.Avomieheni tuskin on ajatellut myös luovuttaa,sillä on itse koko ajan jankuttanut sitä kuinka se on kohta ohi,viimeiset pitkät erossa olot on vielä edessä mutta niistä selvitään,kuten aina,koska olen niin helposti sopeutuvainen.
Ja osuit kyllä nappiin siinä että toinen vanhemmistani on ollut alkoholisti.Itseasiassa kaikki elämäni miespuoliset hahmot,jonka takia mulla ei siis isää koskaan tavallaan ole ollut ja sisäisen suruni olen vasta nyt antanut tuoda julki.
Enkä suinkaan pelkää että läheisistäni kaikista tulisi alkoholisteja,vaanpelkään sitä millaiseksi juominen ihmisen saa.Pelkään että taas sattuu jotain,jään yksin,tai että juovuksissa sanotaan asioita mitä ei selvänä uskalleta.ja en siis pelkää ainoastaan jos mieheni juo,kyllä hän melkein joka viikonloppu pari ottaakin ja se ei ole ongelma,vaan pelkään yleisesti ihmisiä kun ovat kännissä.
Mutta siis olisin halunnut vielä keskustella siitä,kuinka saada suhteesta jo nyt melko tasapainoinen ja vakaa,kuinka opettaa miehelle painostamatta että riitely on myös hyväksi ja sitä tapahtuu kaikilla.En halua painostaa häntä puhumaan,haluan että hän itse omalla ajallaan avaa suunsa.
Mutta mikäli herää jotain ajatuksia vielä,niin olisin todella kiitollinen.ja vielä se että juuri aikuisen ihmisen näkökulmia kaipaan.
Tämän neuvon sain alan asiantuntijalta jo kauan sitten. "Elä ajattele liian paljon". Neuvo tarkoittaa sitä, että liika pohdiskelu sekoittaa ajatuksiasi entistä enemmän ja menetät oman arvostelukykysi siihen mikä on tärkeintä ongelmassasi.
Usein aika ja etäisyys ongelmaan tuo ratkaisun itsestään,eli saat "herttileijaa idean" näinhän se asia olikin.
sitten pakottaa itsensä olemaan ajattelematta?Ja kuinka ottaa aikalisän kun on aina tottunut puhumaan asioista sillä hetkellä ja aina riidan aikana,en osaa olla puhumatta.Tottahan se on että pieni irtautuminen tilanteesta tekisi aina hyvää mutta en osaa sitä taitoa.
Lisää keskustelua kaipaisin aiheesta,kiitos:)
Tervehdys
Hienoa on että sinulla on aito halu selvittää asiat ja olla onnellinen ja haet siihen apua. Parisuhde on loppujen lopuksi peilikuva itsestämme ja keino kasvaa omassa elämässään.Parisuhteessa opimme näkemään omat hyvät ja huonot puolemme. Opimme tekemään valintoja sen suhteen mitä elämältämme haluamme.
Parisuhteessa vasta opimme todella tuntemaan itsemme ja olemaan oma itsemme. Se on hieno ja kaunis asia vaikkakin siihen liittyykin kasvukipuja ja kärventelyä.
Parisuhteessa kohtaamme väistämättä myös negatiivisia tunteita.
Voit kysyä itseltäsi miksi asiat joista riitelet tuntuvat niin ongelmallisilta. Miksi ette saisi riidellä. Millaisia tunteita niihin liittyy. Miksi et sallisi itsesi ilmaisevan tunteitasi. Voit yrittää etsiä riitojen takana olevia todellisia tunteita:pelkoa...alemmuudentunnetta...epävarmuutta...epätietoisuutta...
Usein puramme tunteitamme läheisiimme vaikka aiheuttaja olisi ollut työkaveri, iltapäiväruuhka tai mikätahansa muisto menneisyydestä joka sillä hetkellä jollain tavalla painaa mieltämme.
Kaikilla on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin.
Niitä voi opetella ilmaisemaan myös rakastavasti..."Rakas olen nyt todella pettynyt, vaikka tiedän kyllä että teit parhaasi,tuntuu ettet välitä minusta " tai "Rakas, olen väsynyt ja surullinen koska et pitänyt lupaustasi, voisitko ensi kerralla toimia niin kuin pyysin" "Rakastan sinua , vaikka juuri nyt minusta tuntuu pahalta"
Parisuhteen ylläpitämiseksi kaikkein tärkeintä on huolehtia, tukea ja rakastaa ITSEÄÄN sekä omia toiveitaan.Vain ollessasi itse onnellinen voit rakastaa ja tukea toisia.
Ihminen pystyy muuttumaan jos niin päättää. Esimerkiksi jos haluat olla puhumatta riita tilanteissa ja antaa tilaa toiselle, päätä tehdä niin ja tee se. Tottakai pystyt siihen !
Muutenkin jos toivoo muutosta kannattaa muuttaa toimintatapojaan ja rutiinejaan tehdä asioita eritavalla.
Parisuhde on paikka missä molemmilla pitää olla tilaa kasvuun ja kehitykseen. Aina se ei käy samaan tahtiin ja joskus on ymmärrettävä päästää irti ja muistettava että,omistamisenhalu ei ole rakkautta. Et voi menettää mitään mikä on sinulle todella tarkoitettu. Silti jokainen ismissuhde on tärkeä.Vaikeuksineenkin he hoitavat ja valmistavat meitä tulevaan.
Toivotan teille antoisaa matkaa tutkimusmatkalla itseenne parisuhteessanne.
MIksi haluat opettaa miestäsi ??? Toista ei pysty muuttamaan, vain itseään pystyy. Voit vain antaa luottamustasi, tukeasi
ja kunnioitustasi myös kunnioitusta siihen että hyväksyt hänet vaikkei hän halua itseään riidoissa ilmaistakkaan!
Voit kyllä kertoa asiallisesti että sinusta riidat on ok. Mutta kunnioita häntä ja anna hänelle aikaa ja vapaus toimia siten miten hän on kykenevä. Olemme kaikki erillaisia:
herätti minussa hieman ajatuksia.
Miksi kuvittelet että haluan väen väkisin miestäni muuttaa?Yritin esittää asiani niin että joku ymmärtäisi mitä haen takaa.
Eli mieheni itse haluaa muuttua,hän haluaa oppia kommunikoimaan riidan aikana,koska tietää ja tuntee sen olevan tärkeää.En ole häntä siihen painostanut enkä asettanut mitään ehtoja että hänen on opittava.Tiedän että asia on näin ja sen kanssa eletään.Hän on itse pyytänyt minua että opastan häntä toimimaan oikein koska kumpikaan meistä ei ole täydellinen kumppani,mutta haluamme olla parempia kuin nyt.Haluamme korjata ne pikku asiat joista tulee erimielisyyksiä.Eli hän itse on minua pyytänyt,aivan kuten minä olen pyytänyt häntä opettamaan minua elämään yhtä huolettoman onnellisena kuin hän itse,olemaan spontaani,sillä mielestäni kaksi ihmistä voivat oppia toisiltaan ja muuttua paremmaksi ihmiseksi yhdessä.En siis missään nimessä aio,halua enkä pysty miestäni painostamaan tässä asiassa,mutta kuten sanoin että hän pyysi apuani ja minun on vain sanottava että vaikka kuinka olemme yrittänet harjoitella niin minulla ei ole enää keinoja,muuta kuin vain odottaa.
Lisäksi sanoit että minun tulisi miettiä miksi emme saisi riidellä ja että voin sanoa miehelleni että riitely on ok.No näin minä juuri teen,sanon siis hänelle että riitely on normaalia ja rakentavaa.Mielestäni meillä on täysi oikeus riidellä,sillä sitä tekee kaikki ihmiset maan päällä.Ei se minulle ole mikään ongelma että riitelemme,minulla on täysin fiksu suhtautuminen riitoihin,miehelleni taas se on ongelma koska ei ole riitelyn mallia kotoaan saanut,eli ei tiedä että riitely on normaalia.
Lisäksi haluaisin kysyä viittaustasi omistamisenhaluun,millä tavalla se liittyy minun asiaani?Olen mielestäni antanut hyvän kuvan suhteestamme,kuvaillut tätä ainoaa "isoa"ongelmaamme hyvin,enkä ainakaan itse löydä mitään kohtaa tekstissäni joka viittaisi siihen että jompi kumpi meistä olisi omistuksenhaluinen tai riippuvainen.Elämme täysin tasapainoista elämää.
Mikäli viittasit tällä siihen omaan ongelmaani menneisyyden suhteen niin voisin siihen lisätä että mieheni lähdöstä aiheutuvan paniikin hoidamme sillä että olen joskus muinoin sanonut miehelleni että kun menen tälläsestä paniikkiin,niin kysyy minulta miksi minusta tuntuu siltä,mikä siinä ajatuksessa on mielestäni pahaa.Näin siis asian hoidamme,keskustelemme siitä miksi pelkään sitä tilannetta,jossa hän lähtee.Ja sitten hän voi lähteä ilman että kuvittelee mitenkään minun surevan kotona hänen illanviettoaan.Tämä mielestäni on hyvin kaukana läheisriippuvaisuudesta/omistuksenhalusta,vai olenko väärässä?Tässä asiassa mieheni on täysin avoin,puhuu kanssani asiasta ja kummalekaan ei ole ongelma se että elämme myös omaa elämäämme.Kysyisin siis vielä että miksi sanoit ettei omistuksenhalu ole rakkautta,sillä meillä on rakkautta kyllä hoitaa asiat järkevästi,ilman ripustautumista toiseen.
Ongelma on siis edelleen tuo millä tavalla opetella riitelemään.Kuinka suupaltti ja mykkäkoululainen löytävät järkevän tavan hoitaa erimielisyydet?Lisäisin vielä että suurin osa riidoistamme hoituu ihan vain kinaamalla ja sopimalla heti,mutta nämä suuremmat ns.turhat riidat paisuvat valtaviksi,ja seuraavana päivänä molempia ihmetyttää miten olemma taas olleet niin tyhmiä.
Kiitos jos joku taas jaksaa vastata:)
Kaikki kuulostaa siltä että teillähän on asiat aivan todella hyvällä mallilla!!! Ole siitä iloinen ja jatka samaan malliin.
Mitä sinulle kirjoittelin oli suurimmaksi osaksi tarkoitettu vinkiksi miten voi yleisemmällä tasolla yrittää suhtautua parisuhteeseen. En uskonutkaan että teillä esimerkiksi olisi omstushaluisuutta.
Älä ymmärrä minua väärin. Se ei kuitenkaan ole kovin vierasta ja sellasta saatta helposti ilmetä riippuen siitä miten elämäntilanteet kullakin vaihtelee. Siksi vain otin sen esille, että siihen osaa varautua merkkinä omasta kriisistä jos niin sattuisi käymään.
En myöskään kuvittele että todella "väen väkisin" yrität häntä muuttaa se oli kielikuva ja liioittelua siitä että mikään ei pakolla muutu. Jos miehesi kerran haluaa opetell ariitelemään ja on pyytänyt siihen sinun apuasikin niin sittenhän kaikki on oikeall amallilla. Anna hänelle vain aikaa ja luota siihen että hän sitä vähitellen opiskelee. Mikään ei käy hetkessä (Jos on 20 vuotta vältellyt riitaa voi mennä 20 vuotta sen opiskelemiseen :)
Parisuhteessa on juuri hienoa kun vastakohdat kohtaavat ja kumpainenkin joutuu venyttämään toranssiaan ja opettelemaan ymmärtämään erillaisia persoonallisuuksia.
Ihan käytännön vinkeiksi, jotka voitte joskus ottaa käyttöön jos siltä tuntuu:
Jos hänelle puhuminen on vaikeata, miten olis jos yrittäisitte kirjoittaa toisillenne kirjeen tai meilin, mikä mieltä painaa tai jos hän vain opettelisi muutaman lauseen jotka saisivat sinut rauhalliseksi ja antaisivat hänelle pitemmän mietintä ajan riidan selvittämiseen omassa päässään. (Jotkut ovat hitaampia.)
esimerkiksi: "Rakas Piippariina huomaan että olet pahoittanut mielesi ja olen ehkä toiminut väärin. Menen nyt miettimään asioita yksikseni, mutta älä huolestu tulen kyllä takaisin ja silloin voimme ottaa asian uudelleen esille, sopisiko tämä?"
Kyllähän tuo eläminen yhdessä hyvältä tuntuukin ja asiat on hyvin.Pieniä takapakkeja tulee aina kun näitä isompia riitoja joutuu käymään läpi,ja niistä haluaisinkin päästä eroon.
Olemme kokeilleet sitä että kirjoitan hänelle kirjeen tai sähköpostia jos on jokin suurempi ongelma,kuten oli ennen kun oman menneisyyteni hyväksyin ja ymmärsin sen olevan ongelma,silloin meillä ei mennyt näin hienosti.Nyt kun olen hoitanut itseäni,suhde on muuttunut parempaan suuntaan.Toisinaan kiukuspäissäni tuntuu että minä olen se joka tässä suhteessa vain yrittää mutta eihän asia näin ole.
Olen yrittänyt sanoa miehelle kuinka hän voisi tilanteet hoitaa,kun minulla on kerran kuussa huonoja päiviä; olen sanonut että silloin yrittäisi olla huomaamatta pahaa mieltäni eikä varsinkaan antaisi sen tarttua itseensä,mutta tämäkin on melko vaikea toteuttaa.
Lisäksi olen sanonut että suurimman osan riidoista saisi ratkaistua jo alussa,jos hän ymmärtäisi ettei minun paha mieleni ole vakavaa ja lopullista.Lisäksi jos hän sanoisi tuon mitä sinäkin neuvoit,jota itse olen monesti ehdottanut niin en pääsisi kiukustumaan liikaa.En väitä että olisimme aikuisia,itsekin olen vasta 20,joten annan itselleni kyllä anteeksi sen että joskus tulee kiukuteltua kerran kuussa ihan typeristä,kuten uskon että jokainen nainen tekee,ja silloinkin auttaisi se etten saisi sitä "valtaa"kiukutella.Helpottaisi jos toinen ottaisi vain ohjat käsiinsä ja sanoisi juuri nämä hillityn rauhalliset sanat ja antaisi minun rauhoittua.
Mutta on tietysti vikaa molemmissa,räväkkä ja hillitty on ehkä melkoinen sekoitus parisuhteessa.Mutta itse olen myös sitä mieltä että erilaisuus on vain rikkaus,molemmat voi oppia toiselta.
Luulen että jaksan kyllä odottaa sitä että mies oppii pikkuhiljaa puhumaan huonoinakin hetkinä,mutta hän itse tuntee olonsa epäonnistuneeksi.Vaikka en ole häntä painostanut niin hän kokee sen olevan niin tärkeä asia että hänen tulisi oppia kaikki heti tai muutoin on huono avomies.Minä en näin ajattele ja haluaisin sen hänelle vakuuttaa,se ei vain mene perille.
Haluaisin jollakin saada hänet kokemaan sen että hän on todellakin minun tuleva aviomies ja tuleva lasteni isä,mikäli minä saan päättää.Itse ainakin haluan jakaa elämäni hänen kanssaan ja uskon että hän on samaa mieltä,koska on itse puhunut tulevaisuudesta ja ottanut esille kihlat ja lapsien teon tulevaisuudessa.En vain halua hötkyillä ennen kuin muutama asia on saatu jollain lailla järjestykseen,nimenomaan tämä riitely.Sillä mikään ei olisi niin kamalaa kuin se että riidan aikana uhkaillaan erolla ja heitellään sormuksia edes takas,sillä kihlautuminen on minulle niin suuri asia etten halua sitä hienoutta pilata mosiella.
Olen lukenut kirjoja esim. Älä hikeenny parisuhteessa ja ottanut siitä joitain vinkkejä.On vain paljon helpompaa kun joku vastaa juuri minulle ja minun esittämiin asioihin.Olen hyvin kiitollinen jos vaikka sinä Kiskan tätsy viitsit minulle vastailla.Tiedän että parisuhteesta saa hienon mikäli sen yhdessä saa rakennettua mieleiseksi,niin että molemmilla on hyvä olla.Jos toisella on huono olla,se heijastuu molempiin.
Vielä kysymys sinulle,kuinka kummassa saan itseni hillittyä jos toinen ottaakin ja sanoo että lähtee hetkeksi lenkille miettimään ja palaa pian takaisin?Kun iste olen niin räväkkä,niin joka kerta olen sanonut että riidasta ei saa lähteä pois,se on selvitettävä siinä ja heti,koska jos jään yksinäni miettimään,tulen joko entistä vihaisemmaksi tai sitten olen hyvin surullinen siitä että minut on jätetty yksin kotiin.Koska emme pysty aina riitoja samantien puhumalla selvittämään niin ihmettelen miksen voisi hyväksyä sitä että riidasta lähdetään pois.En kai halua että sellainen jää tavaksi koska en missää nimessä halua lasteni saavan sellaista kuvaa että kun riidellään niin pitää paeta.Minusta on vastuullista saada annettua lapsille oikea kuva elämästä ja parisuhteesta.Se on minulle hyvin tärkeä asia.Lisäksi olen itse vanhemmiltani saanut kuvan että kun riidelllään niin paetaan paikalta ja lopulta ei koskaan enää puhuta,ei siis mistään,edes arkisista asioista.Sitä en koskaan halua!Apua siis kaivataan,en ohjeita että hankkiudu hoitoon tms,nämä ovat vain asioita joita puhuisin äitini kanssa jos se olisi vain mahdollista.Joten joku aikuinen on minulle hyvä sanomaan kuinka elämässä tietyt asiat on hyvä kohdata ja tehdä kompromisseja ja miten.Kiitos jos vielä vastaat.