Itku loppui pari viikkoa sitten, mutta niin loppuivat kaikki muutkin tuntemukset. Alussa sokki, sitten ahdistus- ja paniikkihäiriöt, sitten PTSD, ja sitten viikko viikolta vaivuin syvemmälle, kunnes mikään ei enää tuntunut miltään. Ei sitten alkanutkaan näkyä sitä valoa tunnelin päässä, päinvastoin. Vaikka terapiat ja surutyökirjat ja ystävät sun muut yritin ottaa avukseni.
Aloin vältellä työkavereita, muutuin epäystävälliseksi tosikoksi, jätin vastaamatta ystävien soittoihin ja ovea en enää avannut kenellekään. Itsekin aloin aavistella masennusta,
lukemani perusteella, terapiassa arvioivat minulla olevan keskivaikean masennuksen.
Minulle kirjoitettiin mielialalääkettä jo helmikuussa. Otin silloin yhden puolikkaan illalla ja lopetin siihen, koska seuraava päivä oli aivan helvetillinen: päätä särki, oksetti, huimasi, olo oli kuin kuin humalassa ja krapulassa yhtäaikaa.
Nyt on kai otettava kiltisti lääkkeet, kun ei tästä muuten tunnu selviävän. Aloitin perjantaina; lauantaina ja sunnuntaina taas samat sivuoireet ja lisäksi raivokohtauksia ja vanhat, jo menneeksi luulemani ahdistuskohtaukset tulivat taas. Mutta maanantai ja tiistai sujuivat jo vähän tasaisemmin.
Ihmettelen sitä, miten auliisti lääkärit kirjoittavat lääkkeitä ja ihan näkemättä edes minua:
Alussa 30 tabl. Opamox 30 mg, mikä vei jalat alta. Söin niitä miten sattui, ilmankos en 2 ekasta viikosta muista juuri mitään ja kun soitin aina kriisikeskukseen, sanoivat:"Ota nyt Opamoxia!"
Jossain vaiheessa sanoin, että Opamox on vähän tuhtia kamaa, tilalle tuli 30 tabl. Temesta 1mg ( en ole syönyt kuin pari). Kolmiolääkkeitä ja töihin joutuu menemään autolla!
Ja 30 tabl. Zopinoxia 7,5 mg - ne ovat kyllä auttaneet unensaantiin, ei sillä.
Ja nyt sitten Mirtazapin 30 mg, alkuun 28 tabl., mielialalääke.
Edellisessä elämässäni, siis ennen mieheni kuolemaa, olin käyttänyt ehkä muutaman Disperinin ja flunssalääkkeitä joskus.
Jos teillä on neuvoja, miten surun pimeästä upottavasta kuilusta päästään ylös ilman lääkitystä - kiitos kovasti!
Aloin vältellä työkavereita, muutuin epäystävälliseksi tosikoksi, jätin vastaamatta ystävien soittoihin ja ovea en enää avannut kenellekään. Itsekin aloin aavistella masennusta,
lukemani perusteella, terapiassa arvioivat minulla olevan keskivaikean masennuksen.
Minulle kirjoitettiin mielialalääkettä jo helmikuussa. Otin silloin yhden puolikkaan illalla ja lopetin siihen, koska seuraava päivä oli aivan helvetillinen: päätä särki, oksetti, huimasi, olo oli kuin kuin humalassa ja krapulassa yhtäaikaa.
Nyt on kai otettava kiltisti lääkkeet, kun ei tästä muuten tunnu selviävän. Aloitin perjantaina; lauantaina ja sunnuntaina taas samat sivuoireet ja lisäksi raivokohtauksia ja vanhat, jo menneeksi luulemani ahdistuskohtaukset tulivat taas. Mutta maanantai ja tiistai sujuivat jo vähän tasaisemmin.
Ihmettelen sitä, miten auliisti lääkärit kirjoittavat lääkkeitä ja ihan näkemättä edes minua:
Alussa 30 tabl. Opamox 30 mg, mikä vei jalat alta. Söin niitä miten sattui, ilmankos en 2 ekasta viikosta muista juuri mitään ja kun soitin aina kriisikeskukseen, sanoivat:"Ota nyt Opamoxia!"
Jossain vaiheessa sanoin, että Opamox on vähän tuhtia kamaa, tilalle tuli 30 tabl. Temesta 1mg ( en ole syönyt kuin pari). Kolmiolääkkeitä ja töihin joutuu menemään autolla!
Ja 30 tabl. Zopinoxia 7,5 mg - ne ovat kyllä auttaneet unensaantiin, ei sillä.
Ja nyt sitten Mirtazapin 30 mg, alkuun 28 tabl., mielialalääke.
Edellisessä elämässäni, siis ennen mieheni kuolemaa, olin käyttänyt ehkä muutaman Disperinin ja flunssalääkkeitä joskus.
Jos teillä on neuvoja, miten surun pimeästä upottavasta kuilusta päästään ylös ilman lääkitystä - kiitos kovasti!
Vastaukset 48
Vanhimmat
Minä söin masennukseeni ixel mieli ala lääkettä vuoden..ja kun huomasin että alan toipua ja hymyillä jo pienennin annostuksen jo puoleen..
opamoksit otin nyt akuuttiin järkytykseen kun tuli sellanen tapaus että..
nukun ihan hyvin imovanella..MINÄ EN OSAA NEUVOA LÄÄKKEETÖNTÄ SURUA kun pidän itse että syön vielä kaikkia jonkin aikaa.. ja ne tepsii..on joten kuten pysynyt järki päässä ja nukkunut ja kuitenkin olisin liian järkyttynyt..SITÄ VARTENHAN LÄÄKKEET ON ETTÄ APUA SAA..VARMAAN TÄYSIN LÄÄKKEETÖNTÄ NYKYAIKANA ON VÄHEMMÄN..sinähän kysyitkin juuri lääkkeetöntä hoitoa jäämpä seuraamaan mitä sulle vastataan..voimia sulle
elän suruni kanssa. Menetin läheiseni aivan hiljattain. Aluksi itkin enemmän, mutta nyt suru on enempi kipua ja ahdistusta. Toisina hetkinä henkinen kipu on niin kovaa että kuvon. Olen ajatellut mennä lääkäriin jos vaikka jotain lääkettä. Ei tätä taida näin kestää. Ovatkohan kaikki rauhoittavat kolmiolääkkeitä?
ixel mieliala lääke ei ole kolmio lääke
opamoksit on mutta voihan niitä pieniä ,et ei ota kokonaista aamuisin vaan iltaa kohden kun asiat on hoidettu.. ja imovane on nukahtamislääke.. et minä en jaksa tuskani kanssa, enkä edes yritä.. kipu ja ahdistus jäytää niin paljon. olen onnellinen et saan päivittäiset asiani hoidettua ja minua tarvitaan vielä..VOIMIA KAIKILLE kuitenkin ja kun itse tietää et alkaa tuntua ,et lopettaa lääkkeitten syönnin vähentelee annoksia vaan..ei kerralla.. pikkuhiljaa.
Miksi kärsiä kun lääkkeet sitä varten on.
suru. Niin nyt kuin aiemminkin.
Miehen kuollessa olin raskaana joten lääkkeet eivät käyneet.
Ja nyt imetän eli nytkään ei käy.
Mutta en osaa sanoa mitään neuvoja selviämiseen, kun en usein ole varma itsekään, josko tästä enää nousen.
Puutarha? Vapaaehtoistyö muiden auttamiseksi?
Luova raivo?
Eri ihmisille eri keinot...
Ehkä hyväkin, että pärjäät ilman lääkkeitä. Minäkin aina kuvittelin olevani niin vahva, etten tarvitse mitään.
Onko puutarha auttanut sinua? Väkisin pakotin itseni haravoimaan edes. Näkyi olevan jotain kukkasia, vaivoin hillitsin itseni polkemasta niitä takaisin sinne mistä olivat tulleetkaan. Kuinka ilkeävät nousta, vaikka mieheni ei ole enää niitä katsomassa? Ennen olin ihan hulluna puutarhahommiin, nyt olen muuten vaan hullu.
Leipätyön lisäksi on niin paljon työtä talossa, tontilla, ja asioiden hoitoa, ettei mikään vapaaehtoistyö kuulosta nyt kovin vapaaehtoiselta.
Hyvä, että olet itse löytänyt keinot. Mitä on luova raivo? Se kuulostaa hyvältä, joskus nimittäin raivoa löytyy.
miut,sulkeuduin sisälle mökkiini ja kun oli pakko mennä asioille,sain pahat paniikkikohtaukset joka kerta.Sain marraskuulla panikkihäiriö lääkityksen,mutta olo on painunut hiljalleen masennuksen puolelle.Kiitollisena otin lääkityksen vastaan-niiden avulla olen voinut aloittaa terapian ja muutenkin toimimaan "melkein täysijärkisesti".Nyt on taas ahdistuneempi olo,kun on lääkityksen vaihto menossa-Mirtazapin lihotti minut parissa kuukaudessa 7-8 kiloa,se vielä lisäsi pahaa oloa,nyt olen lopettelemassa sitä.Mielestäni sinunkin on ihan hyvä turvautua niihin lääkkeisiin-sivuoireet menevät kyllä ohi-ajatukset jotenkin selkiytyvat,kun ei ahdista niin kovin ja voi mielessään laitella elämäänsä järjestykseen ja hoitaa asiat,jotka on pakko hoitaa.Voimia sinulle!!!
Niin minä itse inkutin ensin älyttömästi lääkärilleni et en rupea syömään masennuslääkkeitä kun NE LIHOTTAA ja silleen sivuoireet.. mutta se vannoi minulle että ixelit ei lihota eikä pöhötä ja sain näyte pakkauksia pari et voin kokeilla ja jo parin viikon sisällä alkoi pikku hiljaa tuntumaan et alampa syömään niitä enkä ole sen kummemmin juuri KATUNUT , tämä mun oma lääkäri sanoi et hänestä nämä ixelit ovat parhaimmat masennuslääkkeet mitä hän on määränny ihmisille ja hän on niitä jopa lapsille määränny.. on kait sillä siitä ammattilaisena kokemusta .. mun mieskin hommasi nuo ixelit ittellensä ja mikä parasta hintaluokassa todella edullisia ovat hyviä. Mut näitäkään ei lopeteta kun hissukseen lopettelemalla..Mut muistan tässä et kun olin jo syöny niitä muutaman kuukauden niin uskomattomalta tuntui kun oli ihan kiva herätä uutteen aamuun..toivottavasti kaikki löytää jonkun avun jostain..
Minäkin sain ekoilla asioimis- ja kauppareissuillani paniikkihäiriöita. Menin tavarataloon, kaikki tuijottivat minua kuin olisin amputoitu tai jotenkin vammainen ja vajavainen. (Omasta mielestäni olenkin, puolet minusta on otettu pois mieheni mukana.) Otsassani loisti ja kuumotti polttomerkkinä iso L = leski!
Yritin ottaa hedelmiä pussiin, hedelmät kierivät lattialle vapisevista käsistäni, pussi hävisi, avaimeni kilahtivat lattiaan...Jotenkin selvisin ulos kaupasta ja kotiin, en sitten mitään ostanutkaan ja jääkaappi oli tyhjä!
Ehkä minulle on määrätty Mirtazapinia, jos sillä on ruokahalua lisäävä vaikutus. 2 ekan viikon aikana menetin 5 kiloa ja myähemmin vielä 2 kiloa lisää, edellisessä elämässäni olin just sopivanpainoinen.
Missä ajassa sivuoireet menevät ohi, mitä punaviini vaikuttaa ja kuinka kauan näitä käytetään ja mihin vaihdat Mirtazapinin?
Kiitos ja siulle myös voimia!
aloitettiin mulla niin,että puoli tablettia ekalla viikolla,nukuin n.14-15 tuntia,olo oli herätessä kauhea(onneks oon sairaslomalla),puhe takelteli ja muutenkin kuin "laskuhumalan"aikaan.Seuraavalla viikolla annostus nostettiin kokonaiseen ja kauhulla ajattelin sivuoireittenkin tuplaantuvan,mutta kas kummaa,sen viikon aikana sivuoireet hävis kokonaan ja unen määrä väheni n.8-10tuntiin.Olen nyt nukkunut monen vuoden univelkoja pois ja ruvennut näkemään myös unia-hyviä ja pahoja.Otan lääkkeen aina klo 20.30,parin tunnin kuluttua-joskus jo nopeamminkin,täytyy mennä nukkumaan.Alkoholin kanssa tämänkin lääkkeen teho voimistuu ja aloitusvaihe on vielä "krapulaisempi"!Päiväksi minulle on määrätty Oxamin 15mg tarvittaessa.Otan 1 tabletin n.tuntia ennen asioille lähtemistä,niin hyvin olen pärjännyt.Sinulle riittäisi ehkä vähempikin,kun mainitsit,ettet ole lääkkeitä käyttänyt koskaan paljoa.Niin,illalla,kun Mirtazapin alkaa vaikuttaa,minulle tulee hillitön syömisvimma,joten nyt tään viikkoa lopetellaan mirtaa puolikkaalla ja samaanaikaan aloitettiin aamulla otettava Cipralex 5mg puolikkaalla.Oxaminit (sama,kuin Opamox)on sitten "hätävarana".Mieliala tasoittui tuolla Mirtazapinilla niin,että pystyin arjessa selviytymään,kun ahdistus väheni ja masennuskin on vähän vähemmällä.Mirtazapiinia voi käyttää muutamasta kuukaudesta vuosiin-riippuu tapauksesta.Jos sinullakin olisi mahdollisuus aloittaa lääke niin,ettei tarvitse töihin mennä-mulla ainakin olo oli sellainen,etten olisi pystynytkään töihin,enkä autolla ajamaan.Jos ei sulle tämä lääke käy,niin niitä on niin paljon,että varmasti sopiva löytyy kokeilemalla.!!!Ai niin-yöksi mulla on kokeilussa Atarax 25mg,2 tabua tarvittaessa,sitten kun tuo Mirta jää ens viikosta pois.Sekava sepustus-toivottavasti saat selvää.
sinua nyt.
Kuvailet suruasi ja oireita hyvin samankaltaiseksi kuin itselläni on ollut, ja on.
Tänään viimeksi alkoi kova möykky kasvamaan rinnan alla ja alkoi fyysisesti sattua.Pelkäsin että henki loppuu, ja pelkäsin kramppeja.Rauhoitin itseni ja hengitin syvään, ja tällä kertaa kaikki meni ohi.
Itse en olisi nukkunut silmäystäkään jollen olisi saannut nukahtamislääkkeitä ja nyt olen joutunut turvautumaan niihin satuniaesti kun mieli myllertää oikein kovin.
Ihmiset olemme niin yksilöitä etten usko mihinkään yhtenäiseen lääkitykseen tai hoitoon.
IUtse en halua syödä mitään lääkkeitä, mikä ei tarkoita ettenkö suo toisten niitä syödä.
Aloin tosissani miettimään mitä apua on saatavana kun tuntuu että tässä yhteiskunnassa vaan halutaan päästä eroon potilaista mahdollisimman nopeaan.
Muistin toisen asian takia käyneeni monta vuotta sitten hypnotisoijalla.Itseasiassa olen käynnyt kaksi kertaa elämäni aikana.
En uskonut koko touhuun, mutta kun hätä on suuri päätin kokeilla sitäkin mahdollisuutta.Hämmästyin suuresti.ja positiivisesti.
Toisen kerran kävin yhdistytetysti hypnoosissa sekä akupunktiossa.Ja niin hullua kun asia onkin, lääkäri ruuvasi pienen pienen neulan ohimooni ja sanoi samalla hyvää yötä.
On kun olisi painanut nappia, kun silmäni suljin.
En todellakaan käynnyt kuoleman takia siellä, joten en voi puhua kokemuksesta.
Ajattelin vaan herättää keskustelua ja ehkä jollain on kokemusta jakaa, josta parhaassa tapauksessa voisi olla avuksi sinulle.
Oma suruani olen vaan yrittänyt selvitä ihan päivä kerralla.Myönnän että pelkään menettäväni yli puolet kavereista.Vihaan ja raivoan ja minulla on hyvin kärkkäät mielipiteet.Ihan sama mitä ajattelevat tyylillä elän..
Itse yritän väkisin ajatella jotain hyvää, vaikkei niitä asioita helpolla mieleen tule.olen aloittanut lapsestani.koska pidemmälle en vielä ole päässyt.Olen onnellinen siitä kun...poika ehti rakastua, olen onnellinen siitä kun hän sitä sun tätä..
yritän kai inan verran päästä eteenpäin.
Minusta kaikki keinot on sallittu.On vaan ensin hyväksyttävä oman tavan surra.Minulla siihen meni 8kk.ainakin noin..80% onnistuin ymmärtämään oman tapani ,joka poikkeaa siitä mitä kuvittelin surun olevan.
Surun keskellä on myös vaikeaa hahmotta itse miten edistyy.Huomaan omat etenemiseni tai takapakkini vasta kun luen päiväkirjaani.
Aikaisemmassa elämässäni kun oli suuri juttu menossa, kävin kävelyllä yhden ystävänkanssa.Jauhettiin kerta toisen jälkeen samoja asioita.Välillä puihimme onneksi jostain muustakin.Tuntui kunnei siitä ollut mitään apua.Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt että siitä todellakin oli apua.Kai asioita pitää vaan kelata niin kauan ettei enää jaksa, tavallaan kyllästyy omiin mietteihinsä.
Minulle sanotaan usein, etten saa takertua suruuni ja lapseeni ja muistoihin.helppo sanoa .
Eikä se ainakaan vielä ole onnistunut, en ole päästänyt irti vielä.Enkä vielä halua sitä, ja olen päättänyt etteä kukaan ei minua määrää.
Suren niin kuin suren ja sillä siisti!!!!
Olen valinnut elämän, ja todennut sen vaikka se tuntuu v...n pahalta tunnustaa.
Käyn vuoropuhelua itseni kanssa ja yhdestä asiasta en tingi.olen rehellinen itselleni.
Mietin eri vaihtoehtoja ja lopulta teen jonkun valinnan tai päätöksen asian suhteen .vaikka asia sattuu, käyn ne kaikki läpi pikkuhiljaa.
Sulkeutuminen on helppo tapa paeta tavallaan, ja tein niin viimeksi tänään.Mutta tiedän ettei se ole kun pahaksi.Mutta en pysty etenemään liian nopeaan tahtiin.Kyse oli siitä saako anoppi tulla tänne vai ei.Tähän asti se on ollut ei.
Tunnustan että asia on vaikeampaa mitä pidemmälle asiaa siirrän.Mutta nyt tapaan vaan hyvin harvoja ihmisiä.Mutta toivon että edistyn.
Tiedän mihin elämäni johtaa jos sulkeudun liiaksi itseeni ja suruuni.Totta h..sti tiedän sen.Kysyin.haluanko elää pelokkaana ja eristettynä lopunelämäni?vastaan.en halua.haluan että kaikki on niin kuin ennen.Niin ei tule koskaan olemaan, mutta ehkjä jotain sinnepäin.Joten tein valinnan ja nyt yritän päästä ettenpäin.Itse ajattelin että menen akupunktioon.
Pitkä sepustus, saa nauraa, mutta yritän todellakin auttaa ja jollei muuta edes joku ajatus auttaa sinua toivon mukaan.Ainakin tiedät ettet ole yksin.
Toivon että joku tietää vastauksen.Tai edes jotain sinnepäin.
Ei yhtään liian pitkä sepustus, eikä naurattanut ollenkaan. Kiitos, että jaksoit vastata.
Pienellä paikkakunnallani ei ole hypnoosia tai akupunktiota tarjolla, olisi mielenkiintoista kokeilla.
Minäkin kirjoitan satunnaisesti päiväkirjaa, mutta vielä en uskalla katsoa, mitä sinne on tullut kirjoitettua aikaisemmin.
Ensin oli ystäviä, joille sain puhua uudestaan ja uudestaan samoja juttuja miehestäni, mutta nyt on tunne, ettei kukaan enää jaksa kelata sitä samaa. Siksi vaikenen.
Kirjoituksesi oli rehellisen tuntuinen, kiitos siitä. Hyvä tietää, ettei kaikilla muillakaan ole niin helppoa. Äskettäin sain tietää, että työpaikallani on nainen, joka menetti myös miehensä; ei sairaslomaa, ei mitään ahdistusta, jatkaa niinkuin ennenkin. Me kaikki emme ole yhtä vahvoja.
Toisaalta tunnen yhden naisen, jolla suru kuristuu vielä 6 vuoden jälkeen möykyksi rinnan alle ja muutenkin koko elämä on sekaisin. On se niin yksilöllistä.
Lapseni kuoli 2 kk sitten. En ole käynyt lääkärissä. Ilman lääkkeitä olen selvinnyt tähän asti. Yrittäjänä en ole pitänyt sairaslomaakaan. Välillä en jaksa ymmärtää, kuinka olen jaksanut tähänkin asti.
Ensimmäiset viikot menivät shokissa. Kielsin tapahtuneen, vaikka samalla järjestin lapseni hautajaisia. Äitini oli tukenani pari viikkoa. Mies ja lapset myös tukivat ja tukevat edelleen.
Kriisiterapiaihminen kävi kodissamme kerran. Mielestäni hän tuli liian pian, vain muutama päivä lapseni kuolemasta.
Puhumme lasteni kanssa heidän veljestään päivittäin. Itkemme ja muistelemme. Olen sanonutkin lapsilleni, että suru pitää surra nyt. Jos itkettää, antakaa itkun tulla, sitä ei saa hävetä. Voimakas ihminen näyttää surunsa.
Mies on käytännön ihminen. Hän tukee käytännön töillä, tiskaa, pyykkää, laittaa ruokaa ja siivoaa. Eilenkin huomasin, kun tulin kotiin, että hän oli imuroinut. Muistin kyllä kiittää häntä.
Hautajaisten jälkeen rupesin käymään kriisiavussa kerran viikossa. Nyt on käyty ne kokonaiset viisi kertaa. Ensimmäisen kerran nousin auton rattiin 3 viikkoa lapseni kuolemasta. Ajoin kriisiapuun (matkaa 80 km) ja itkin. En halunnut kriisiapuun asuinpaikkakunnalleni, koska tunnen ihmiset siellä. Samalla kun kävin kriisiavussa kävin myös äitini, isäni, ex-anoppini ja veljeni luona. Olen myös saanut heiltä keskusteluapua ja tukea. Erityisesti olen lähentynyt ex-anoppini kanssa.
Eilen joku sanoi minulle, että sinä olet jo toipumassa lapsesi menetyksestä, kun puhut muita asioita. Hämmästyin kovasti tuota kommenttia ja sanoin, että en todellakaan ole toipunut, vaan minun täytyy pitää ajatukseni välillä muissakin asioissa ja keskustella jopa muistakin asioista, etten sekoa täysin. Ajelin myöhään illalla kotiin ja kävin viemässä kynttilän lapseni haudalle. Itkin ajaessani koko matkan (80 km) kotiini.
Olen pärjännyt tähän asti ilman lääkkeitä lapseni menetyksestä. Suru ja ahdistus helpottaa, kun saa puhua. Lisäksi minulla on hevosia, joita on hoidettava. Sekin on terapiaa, vaikka olenkin kieltänyt itseltäni ratsastuksen. Olenkin huomannut, että ne asiat, jotka ennen tuottivat mielihyvää, kiellän itseltäni. Olen kuitenkin niin surun keskellä lapseni menetystä, etten vielä ansaitse tuntea mielihyvää. Terapiana olen myös kokenut kirjoittamisen. Olen kirjoittanut päiväkirjaa jokaisesta päivästä lapseni kuoleman jälkeen.
Jokainen suree omalla tavallaan ja hakee tukea ja voimaa kyetäkseen elää surunsa kanssa. Joku voi tarvita siihen lääkkeitä ja joku ei halua surra lääkkeiden kanssa. Olen tähän asti tullut toimeen ilman lääkkeitä, vaikka olen varsinkin iltaisin ahdistunut ja pyörittelen lapseni viimeisiä elinpäiviä ja kuolemaa ajatuksissani. En sano, ettenkö jossain vaiheessa voisi turvautua lääkkeisiin. Nukahtaminen iltaisin on kuitenkin vaikeaa. Nukahdan olohuoneen sohvalle, mutta nyt olen siirtynyt siitä jo omaan sänkyyni.
Voimaa olen saanut läheisteni kanssa keskustelusta lapseni menetyksestä. En tiedä sitten kuinka kauan he jaksavat keskustella kanssani lapseni menetyksestä. Toisaalta he ovat olleet lapseni kanssa läheisiä ja suru koskettaa heitäkin kovasti. Tässä sitä huomaa myös, ketkä ovat todellisia ystäviä. Olen huomannut, että heitä on harvassa.
Voimia kaikille läheisen menetyksen kokeneille.
Voimaa kaikille lapsensa ja läheisensä menettäneille,jouduin luopumaan lapsestani traagisessa onnettomuudessa vajaa vuosi sitten ja olen yrittänyt sinnitellä ilman lääkitystä ja jotakuinkin hyvin olen päässytkin.Tosin muutaman kerran on unilääke ollut avuksi,sillä näitä unettomia öitä on vielä.No jokainen ihminen on erilainen ja suree eritavalla,toiset ovat herkempiä kuin toiset ja toiset taas kestävämpiä kohtaamaan kaikki asiat mitä tämä ensimmäinen vuosi tuo tullessaan.
Itse olen puhunut ihmisille ja maininnut asiasta,tosin jotkut tavallaan kavahtavat asiaa mutta se on heidän reaktionsa ja sillä hyvä.
Kuten tuo edellinen kirjoittaja laittoi ,minäkin kiellän itseltäni asioita jotka voisivat tuoda mielihyvää,aivan kuin se olisi jotain pahaa.
Jos syön jotain hyvää niin en sitäkään saisi tehdä koska lapseni ei ole kanssani nauttimassa siitä.
Välillä mietin surenko jotenkin väärin kun en itke joka päivä,tosin ilmäni kyllä kostuvat joka ainut päivä,mutta se itku ei vaan tule.
Suru ja ikävä ovat kuitenkin joka ainut päivä läsnä ja sydämmeen sattuu,nyt sen tietää mitä se sisällä oleva tuska on.
En ole käynyt missään terapiassa koska en sitä mielestäni tarvitse,ja puheseuraa minulla on riittämiin aina kun tahdon itse lapsestani puhua.
Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että tuppaavat liikaa ja liian aikaisin tuota apuansa,mikä voi toin joillekkin olla hyväkin.
Minulleekkin tuli seurakunnalta ja sairaalasta lappuja että nyt olisi sururyhmää ja leiriä,en halunnut
aika hullua lähteä vielä puolenvuoden jälkeenkään jollekkin leirille,vasta kun on edes hiukan sisäistänyt asiaa ja yrittänyt ymmärtää tapahtuneen.
Yksi hyvä neuvo minkä sain ja mitä olen noudattanut on se että tee vain sitä mikä tuntuu itsestä hyvältä,älä tee mitään väkisin.
Ja yksi erittäin lohduttava asia minkä olen sisäistänyt on se että lapsensa poismenoa ei tarvitse koskaan hyväksyä.
Minusta tuntui erittäin kummalta ja ikävältä kuulla kun ihmiset sanoivat että kyllä sinun jo täytyy hyväksyä ja uskoa ja kyllä nyt jo pitää alkaa elämään.
No jotkut neuvot olen jättänyt omaan arvoonsa,itse tietää miten suree ja jokainen suru on omanlaisensa,ja sitä tuskan ja surun määrää ei voi tietää ennen kuin on sen kokenut.
Toivon paljon voimaa tuleville päiville teille kaikille läheisenne menettäneille.
Meilläkin kävi kriisiryhmä seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, en oikein muista mitä tapahtui 2 ensimmäisen viikon aikana. Muistan kuitenkin, että jättivät yhteystietonsa lapulle, jonka raivopäissäni revin ajatellen, etten tähän tarvitse vieraita ihmisiä. Sitten kuitenkin myöhemmin etsin heidät käsiini, kun minulla ei oikein ole enää ketään läheisiä ihmisiä. Ei ole lapsia, mieheni oli minun läheisin ystäväni, äitiini ei ole koskaan ollut läheistä suhdetta. Melkein kaikki ympäriltäni ovat kuolleet.
Minäkin vihaan nyt asioita, joita ennen rakastin. Johtuu varmaan siitä, että niitä tehtiin yhdessä mieheni kanssa.
Itse olin sairaslomalla 6 viikkoa, oli niin pahoja paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja muistinmenetyksiä, etten olisi voinut mennä luokan eteeen tuijotettavaksi ja opettamaan mitään järkevää.
Mieheni kuolemasta on nyt 4 kk ja se ei tunnu koskettavan enää ketään muuta kuin minua.
Ihanasti miehesi tukee sinua ja aika jännää, että olet lähentynyt ex-anoppisi kanssa, mistä moinen?
Erosin ensimmäisestä miehestäni lapseni ollessa 6-vuotias. Anoppini sanoi, että meidän ei tarvitse erota. Pidimme yhteyttä, kyläilimme ja soitimme.
Mennessäni uusiin naimisiin muutin lapseni kanssa 80 kilometrin päähän ex-anopistani. Pidimme edelleen yhteyttä, kävimme silloin tällöin lapseni känssa hänen luonaan, mutta harvemmin, välimatkan vuoksi. Soittelimme kuitenkin.
Nyt lapseni kuoleman jälkeen olemme lähentyneet enemmän, ex-anoppini on tärkeä tukeni ja tärkeä ihminen minulle. Minun pitää kertoa se vielä hänelle. Olen vieraillut hänen luonaan viikottain.
Kyllä noin vahvalla Opamox 30 mg saavarmasti minunkin jalat alta kun 15 mg nousi hattuun..muutin siten että otan aamulla 1/4 osan päivällä 1/4 osan ja illalla loput puolet.. se sopii minun elämän rytmiini ihan hyvin ja auttaa että en ihan koko aikaa ajattele noita ikäviä asioita.. mutta eihän se asiaa muuta helpompi vain kestää kaikki..
Mieliala lääkkeistä voi tulla aluksi sivuoireita mutta eikö ne aika pian pitäis hellittää..ja vaikutuskin alkaa hitaasti ja varmasti.? Masennus kyllä kannattaa hoidattaa.. jo sinun itsesikin takia
käy vaan niin monesti lääkärissä et saat sopivat lääkkeet..toivon voimia sinulle.KOKEMUSTA ON..
Lopetin Opamoxien käytön 2-4 viikon jälkeen, että pystyin edes ajamaan autolla ja käymään kaupassa ja hoitamaan asioita. Ja töihin menosta ei olisi tullut mitään niiden vaikutuksessa, muisti pätki koko ajan. Parina ekana työpäivänä otin Temestaa pahimpiin tuntoihin, mutta enää en halua ottaa niitäkään. Opettajalla täytyy muistin ja järjen leikata terävästi.
Millaisia kokemuksia sinulla on mielialalääkkeiden vaikutuksista ja sivuoireista, kerro! Kiitos vastauksestasi
mentyäni noin 1.5 vuotta sitten lääkäriin kun minun kaverini kuoli sain ensihätään rauhoittavia ja lääkäri ilmoitti että minulla on (PALJON MUITAKIN ONGELMIA )MASENNUS..HOIDETAAMPA POIS.. JA SILLEEN NO otin ensin niitä kumpiakin ,mutta masennus lääkityksen jätin.. jotain aika pieniä sivuoireita oli kuumia aaltoja.. pintä tuskailua ja maha jämähti kovalle en muista että sen kummempia.. ihan alussa saattoi olla levottomuuttakin mut muutamassa viikossa alkoi ihan oikeasti pienen pientä kohenemista tulla ja pikkuhiljaa ihan selvästi alko vaikuttaa..et todella kannatti kaikki( kovan mahan saa toimimaan taas apteekin tippoilla )ja ruokavaliolla
OLETKO SYÖNYT NIINKU OPAMOKSIA LIIAN ISOJA ANNOKSIA??? VAHVOILTA NE TUNNOSTAA..NIIN minunkun pitää hoidella kaikenlaista päivisin..ajaa autolla ja silleen..ja kaikista pahimmat ahdistukset tulikin ja tulee iltaisin..voi olla et sinulla ei ole oikeanlaiset ne lääkkeet vielä löytynyt niitä kun niitäkin on paljon markkinoilla..toivon että löytyy ..masennus on kanssa ihan hirveä sairaus ihmisellä.
Piti vielä jatkaa.. minulla meni kuitenkin silleen nyt muistan että laihduin n. 5kg kun jätin iltasyönnin ja piristyttyäni aloin ulkoilemaan..
Silloin ekana yönä, kun mieheni oli kuollut, kun minut vietiin piipaa-autolla psyk. osastolle, sain aamulla lähtijäislahjaksi 3 Opamoxia ja reseptin, jossa oli 30 tabl. ; ohjeena 1/2 - 1 tabl. 1-3 kertaa/vrk ahdistukseen.
Nyt niitä näkyy olevan 10 jäljellä eli 20 tabuu olen vetänyt 2 viikon aikana. Sitten päätin, että otan mieluummin viinaa kuin tällaisia tabuja, mitkä vie viimeisetkin järjen rippeet. Mutta kuinka isoja annoksia ja milloin olen ottanut - siitä minulla ei ole haisuakaan, yksin kun olen täällä pyörinyt ja aika sekaisin, luulisin.
Minun maha on ollut löysällä, en muista kuinka monta kk, joten hyvä vaan, jos Mirtazapin kovettaa sitä.
Mitä tarkoitat, että muutamassa viikossa pientä kohenemista mielialassa? Kuinka monessa viikossa suunnilleen?
Kiitos vastauksestasi.
Jos oikeen muistelen noin 2-3 viikossa huomasin sellasta todellista muuttumista, et sanoinkin muutamille tutuille siitä ,eihän sitä ihan kaikille tollasia puhuta vaan ihan lähimmille kavereille.
Mut eikö se järkytys ja shokkikin vie sellaseksi et muisti menee?? ja aika häviää??
vie muistin.Ajatuksia tulee tavallaan liian paljon yhtä aikaa aivojen käsiteltäväksi ettei se pysy mukana.Ja uskon että keho kyllä sillä tavallaan myös suojaa meitä.Kuka jaksaa ymmärtää niitä miljoonia asioita jotka jauhaa päässä isonjärkytyksen aikana..ei kukaan.
1.kk oli pahinta.
Töissä minulle ojennettiin tavara jonka ojensin takaisin toiselle henkilölle, eli ei siis mitään järkeä.Ja heti perään tein saman virheen uudelleen.Ajatukset ne mitkä jollakiin tavalla ymmärtää, on jossain muualla ja kaikki muu toiminta tulee kai lähinnä vanhoista tavoista.Mutta kunnei nekään aina natsaa oikein.
rauhoittava lääke, mutta ei varsinainen m a s e n n u s l ä ä k e. Varsinkin iltaisin otettuna rauhoittaa ja antaa hyvän unen. Joten jos on masentunut, niin siihen vaivaan täytyy saada lääkäriltä LISÄKSI masennuslääke esim. Seronil tai vastaava. Sen ohessa voi Opamox toimia ns.uni/rauhoittavana lääkkeenä.
Kumpa vaan oaisin auttaa !!
Sain M:n kuoleman jälkeen cipralexiä , 15m / päivä. En huomannut olossani MITÄÄN paranemista.
Ja nyt on pahoihin kohtauksiin alproxia, siis
tarvittaessa, cipralexin lopetin hyödyttömänä.
Ihan samat tunnot on kun sinulla, kaupassa käynti on ylivoimaista. Ihmiset tuijottaa, heti
ovelta iskee paniikki. Olen kuin kävelevä surulippu, kaikki tunsivat M:n ja näen katseista sen että he tarkkailevat minua jollain tapaa.
Kuolemasta tulee 5 kk nyt 22.5. Alkuun kaupassa
käynti oli ihan mahdotonta. Niin monet ihmiset
kyselivät, ihmettelivät, halusivat tietää miksi,
miten, oliko ennakko-oireita yms... juuri kun vaan olisi halunnut rauhassa keskittyä vaikka
näkkileivän ostoon.
Olen alkanut tehdä kauppareissut heti aamu seitsämältä, silloin on vielä hiljaista.
Hyvä toisaalta että ihmiset ottavat osaa, mutta
kun haluaisi vaan olla rauhassa, yksin, puhumatta
kenellekkään mitään.
En tiedä vieläkään kuinka kauan tämä paska olo kestää. Ennen nautin esiintymisestä, olen mm.
pitänyt leirikoulukokouksia, yleisöä paikalla
koko auditoriollinen, puhunut eläkeläisryhmille, esiintynyt muotinäytöksissä.
Nyt olen vain varjo entisestä, en halua että kukaan edes katsoo minua. Saatikka että menisin
esiintymään johonkin. No way.
Auton ratissa pelottaa, koitan vältää sitä viimeiseen asti. Pihatyöt ovat kai historiaa;
tähän asti olen nauttinut niistä vimpan päälle.
Ensi viikolla aloitan uuden terapeutin kanssa,
pistän nyt siihen paljon toiveita.
Koita sinä jaksaa, toivottavasti helpottaa edes
hetkellisesti. Kuuntele vaikka heviä, tai virsiä. Ihan mikä vaan tuo paremman olon.
Eikä aina ole pakko jaksaa, saa olla väsynyt.
Minulla vaihtelee mieliala väsymyksestä raivoon,
mutta se kai on normaalia tässä tilanteessa.
Iloa, valoa, voimia, jaksamista , näitä lähetän
sinulle :o)
Jospa minäkin voisin lähettää sinulle apua. Jotain apua nimittäin tarvitset tuohon "erakoitumiseen". Et varmasti halua muuttua eri persoonaksi. Jos ennen olet nauttinut esillä olosta ja nyt ihan vastakkainen reaktio..kuulostaa pahalta.
Toivotaan, että terapeutista on apua. Itse olen oppinut ymmärtämään itseäni ja näitä vaivoja paremmin terapiassa.
Onko Cipralex myös mielialalääke vai rauhoittava. Mielialalääkkeiden vaikutus, siis se hyvä vaikutus, alkaa vasta useamman viikon käytön jälkeen, ne huonot vaikutukset, sivuoireet iskevät heti päälle.
Minua autolla ajo helpottaa, siitä saa tunteen, että edes yksi asia on kontrollissa. Ajelen paljon ja lujaa! Kohta lähden ystäväni luo toiseen kaupunkiin 150 km:n päähän. Jonkun matkaa saa painella moottoritiellä, todennäköisesti ajan 180 km/h, tekee hyvää.
Minä kävin alussa kaupassa toisella paikkakunnalla välttyäkseni kysyelijöiltä ja utelijoilta.
Jotenkin sinun täytyy päästä ihmisten pariin ja esille. Aluksi vaikka rauhoittavien avulla, mutta et saa "mökkihöperöityä" sinne yksin. Olisiko sinulle joku tukihenkilö, tyttösi esim.?
Auringon voimaa teille!
Kiitos taas kannustuksestasi :o)
Olen kyllä yritänyt liikkua joka päivä jossain,
välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä.
Autolla ajoon minulta jäi kammo jo 4 vuotta
sitten, olin silloin tosi pahassa kolarissa
josta en vieläkään muista mitään. Se kai jotenkin
puskee nyt vahvempana päälle tässä tilanteessa.
Meille jäi perinnöksi tosi hyvä audi, sillä olen
koittanut ajella jonkin verran. Tai siis nynnnin
liikenteen tukkona kuutta kymppiä ...
Cipralex on mielialalääke, jonka pitäsi tasoittaa
myös paniikkioireita, en vaan huomannut siitä
olevan mitään apua itselleni. Toivottavasti tämä
uusi terapia auttaa. Tai joku muu lääke.
Onko sinulla hyviä/huonoja kokemuksia niistä ??
Tyttö on taas aloittanut öisin tarkistamaan
hengitystäni, esim. eilen heräsin siihen että
hän seisoo sängyn vieressä ja kysyy onko kaikki
hyvin...
Tänään tulee kuolemasta 5 kk, ehkäpä tämä on vaan vielä alkushokkia.
Olisi niin kivaa olla taas "normaali" !
Muistui omat pahat olot mieleen kun luin kirjoitustasi.
Alussa otin Tenoxia että pystyin nukkumaan jonkusen tunnin. Päivällä minulla oli Diapam 5mg joita otin kun kova ahdistus iski. Sain myös noita Opamoxia mutta en syönnyt koska niistä tuli pää kipeäksi. Mieliala lääkettä Zomig söin puolisen vuotta. Lääkkeiden syönnin lopetin ehkä 3kk päästä paitsi tuon mieliala lääkkeen Zomig.
Et sinä ole hullu, surun vaiheisiin kuuluu viha ja raivo, koko tunneskaala. Hetken liennytystä toi puhuminen jollekin ystävälle. Sanoinkin eräälle ystävälleni, olen aivan kuin liikenneympyrässä ajatusteni kanssa, enkä pääse sieltä pois.
Minä olin välillä lähdössä haudalle potkimaan miestäni ylös sieltä, koska jätti minut yksin tänne.
Vetäydyin kotiini, en surevana jaksanut olla aina tekemissä muiden ihmisten kanssa, suru vie niin valtavasti energiaa. Halusinkin omaa rauhaa miettiä asioita. En ole eläissäni kärsinyt paniikkihäiriöistä, mutta surun alku vaiheessa minun oli pakko kääntyä kaupasta pois. En kestänyt nähdä ihmisiä käsikkäin. Jos johonkin tilaisuuteen menin tulin aina aikaisin kotia, ei vaan jaksanut seurustella ihmisten kanssa.
Me olimme olleet 8v avoliitossa ja yhdessä hankkineet kotiin kaikenlaista. Miehen sisar tuli kaksi päivää miehen kuoleman jälkeen ja ilmoitti minun olevan täysin ulkopuolinen, he hoitavat perheen kesken tämän asian. Kolmen päivää kuolemasta soitti minulle ja sanoi että hän myy tämän ja tämän. Menetin tuossa suurimman osan mieheni kanssa yhdessä hankkimistamme kodistamme ja auton. En saanut edes vakuutusyhtiön bonuksia,vaikka heillä ei kenelläkään ole ajokorttia, minä olen ainoa kenelle ne bonukset olisi voinut siirtää. Omaisuus on maallista. Olisin oikeusteitse voinut vaatia minun osuutta, mutta en halunnut alkaa käymään oikeustaistoa, tajusin että minun mielenterveys ei kestä alkaa riitelemään.Suomen laki on niin, että avopuoliso ei saa mitään ellei ole testamenttia ja silloinkin hän maksaa korkeamman perintöveron kuin muut.Olenkin pitänyt itseäni esimerkkinä muille ketkä avoliitossa asuvat, ja kehottanut heitä menemään naimisiin. Koskaan ei tiedä kuinka suku käyttäytyy, mekin olimme aina tulleet hyvin toimeen suvun kanssa. Mutta ei voi tietää mitä ahneus teettää ihmisillä, kun on pienikin mahdollisuus jotain hyötyä toisen kuolemasta, olkoonkin vaikka oma veli.
Tiedän monia naispuolisia leskiä jotka ovat kohdanneet miehen omaisten taholta ilkeyttä, juuri silloin kun ovat heikoimmillaan ja tarvitsevat kaiken tuen.
Jotenkuten selvä järkisenä tuosta kaikesta on tultu.
Muuttunut olen ihmisenä surun kautta, enkä koskaan enää tule sellaiseksi kun olin ennen 13/5-2004
Turva Jumalassa on lohduttanut, kaiken keskellä.
Minun mieheni kuoli aivan hiljattain. Olen ajatellut etten taida tästä samaksi tulla kuin ennen olin. Tämä henkinen tuskatila on raskas ja on ollut läsnä siitä asti kun selvisi puolisoni tilanne. Joskus on pieniä aikoja parempia hetkiä. Myös tuleva pelottaa kun mikään ei voi olla kuin ennen vaikka olisi kuinka ikävä. Olen harkinnut käydä lääkärissä ja pyytää jotain mielialalääkettä.
Minun ja varmaan suurimman osan silmissä avo- ja avioliitto ovat ihan samanvertaiset. Mutta mitä lakiin tulee, avoliitto ei ole mitään. Mielestäni lakia pitäisi muuttaa ja rinnastaa avo- ja avioliitto.
Sinulla vielä tuollaisia ylimääräisiä huolia surun lisäksi. Ihmistä on niin helppo käyttää hyväksi, kun hän on heikko ja voimaton. Muttä ihmetellä täytyy tuollaista kylmyyttä ja julkeutta. Ei varmaan sisko ajatellut, että mitä veli olisi halunnut tehtäväksi.
Olet kuitenkin selvinnyt, tosin muuttuneena? Hyvä kuulla, ehkä minäkin jonain päivänä tunnen itseni selväjärkiseksi.
Hyvää jatkoa sinulle.
Voinko kysyä mitä tarkoittaa tuo PTSD ?????
POSTTRAUMAATTINEN STRESSIHÄIRIÖ!
eli posttraumatic stress disorder.
Trauma oli, kun näin mieheni kuolevan, kaikki ne korinat ja kouristelut ja kuolinkamppailu....Ja minä en pystynyt auttamaan!
Post on se, kun näen tapahtuman aina uudestaan silmieni edessä, en saa sitä pois mielestäni.
Kun kuulen jonkun äänen, kolahduksen tai vastaavaa, olen aina aistit valppaina toimimaan,juoksemaan puhelimeen, kääntämään potilaan kyljelleen jne. alkaa stressata pitemmän päälle.
tulleehan sitä varmasti vähemmästäkin..traumoja
niin ihminen kelaa näitä traumaattisia asioita koko ajan mielessään.. se pakottaa iltapäivästä jo päätä
minä otan joskus nuo korvalappu stereot ja kuuntelen kovalla tykkäämästäni musiikistä saan ajatukset niinku pois jostain mitä päässä jankkaa..helpottaa hetkeksi..
Lapseni kuoleman jälkeen vaihtelevat tunnetilat ovat suru, masennus ja viha. Suren lastani, mutta viha kohdistuu muihin, ei läheisiini, vaan esimerkiksi lastani hoitaneeseen työpaikkalääkäriin, jonka ei pitäisi hoitaa mielestäni lääkärintehtäviä ja lapseni ns. tyttöystävään, joka käytti lastani vain rahallisesti hyväkseen.
Surun ja masennuksen ymmärrän, mutta viha, mitä tehdä tämän kanssa? En käytä lääkkeitä.
Lääkkeet turruttavat? Turruttavatko ne vihan?
Ei turruta sillä lailla .. samat tuntemukset ne on kun normaalisti ..vaan ei niin rajuina RAKKAUS SÄÄLI SURU JA VIHA KUMPUILEE MINUSSA JATKUVASSA MYLLERRYKSENÄ PÄÄSSÄ..
Ei turruta sillä lailla .. samat tuntemukset ne on kun normaalisti ..vaan ei niin rajuina RAKKAUS SÄÄLI SURU JA VIHA KUMPUILEE MINUSSA JATKUVASSA MYLLERRYKSENÄ PÄÄSSÄ..
Viha ei todellakaan lääkkeillä katoa. Totesin sen itse eilen otettuani 5mg diapamia pahimpaan ahdistukseen. Perheessämme on siis sattunut yli ymmärryksen menevä kriisi ja suru, viha, sääli, ahdistus ja ymmärtämättömyys vain aaltoilee päässäni. Mutta eilen, viimeisen puhelun jälkeen tuli eka kertaa vasta viha. Vaikka olin rauhottavien alaisena, minun oli pakko mennä oksentamaan se ainut ruoka, jota olin kahden päivän aikana saanut alas. Niin paljon se kroppaa vavisutti. Mutta viha on pakko päästää ulos tavalla tai toisella. Mieluiten rakentavasti, kun vain olisi voimia.
MINÄ YMMÄRRÄN..ei se katoakkaan mutta pikkasen helpottaa..yritin tänään olla ilman.. no tulin niin kiukkuiseksi ja katkeraksi että pikkasen otin en halua olla pilleri tsombikaan,, ja haluan surra ihan oikeasti mutten vielä pysty .. en vielä...otan vaan tarpeeseen ja haluan surra ihan oikeasti ilmankin mutta ajattelen myös muitakin perheenjäseniä ei lapset halua nähdä sellasta äitiä joka suree.. itkee..huutaa..kiljuu.. raivoaa..itkee..rakastaa ja VIHAA..ei kyllä minä haluan olla kuitenkin asiani hoitava äiti ja suht rauhallinen..pikkasen kun lääkihtee itseänsä sillai ..järjellä ei liilaakaan vaan että helpottaa niin se on hyvä.!!!
Lapseni kuolemasta on 5 vuotta ja yhä syön Efexoria,toki miedompia kuin alkuun.Unilääkkeitäkin joudun silloin tällöin ottamaan samoin rauhoitavia,mutta erittäin harvoin.Ilman lääkitystä en olisi enää täällä....Kaikki rakkaan ja ainokaisen kuolemaan liittyvät tunteet olen kokenut ja koen yhä,mutta ns.lievempinä ja itse koen tärkeimpänä,että olen pysynyt ne tunteet hallitseman ja selviämään niiden kanssa.En totisesti tiedä milloin pääsen lääkkeistä eroon tai pääsenkö milloinkan!?Sitä en juurikaan mieti,sillä lläheisilleni on tärkeintä,että olen yhä hengissä ja selviän elämässä.Yleisesti sanotaan,että viiden vuoden suruajan jälkeen surun luonne muuttuu ja voin allekirjoittaa sen.Mitään yhtä ja ainoaa oikeata neuvoa tuskin löytyy,mutta kaikesta huolimatta Voimia sinulle!
NÄIN on lääkkeillä selviää ja muuttukoon se suru sit kun
muuttuukin mut ÄIDIN tuska ON Pahin sittei anna niiku periksi ku meitä tarvitaan vielä... mie syön itte kaa lääkkeitä mut jonain kauniina päivänä jätän ne koska on ..liioin nyt siitä välitä ...joskus sitte
kun olen valmis siihen..aikaa tarvitaan mutta sitä meillä on ... aina aikaa
Kiitos kaikille vastauksistanne.
Yhteenvetona ymmärsin, että kaikki tunteet ovat tässä vaiheessa normaaleja.
Tästä joko selviää lääkkeillä tai ilman, mutta paras lääke on aika. Mutta kyllä se aika kuulostaa aika pitkältä... huh huh... 5 vuotta..menisi nyt alkuun 5 tuntia.
SANOPPA MUUTA tuntuu et saisi edes aina yhden päivän elettyä..varmaan ihan harvat pystyy olemaan ilman lääkkeitä..MUTTA lääkkeet ovat meille kehiteltyjä ja jos tarttee niin mikä estää niitä syömästä lopettaa kun aikaa menee niin se on siinä.MITÄ SITÄ IHTEENSÄ KIUSAAMAAN.. toivottavasti jokainen saa apunsa tässä maailmassa!!!
Hei minun lapseni menetyksestä tulee yhdeksän kuukautta ja vieläkään minulla ei mene puolta tuntia etten jotain asiaa siitä onnettomuudesta ajattelisi.En tosin ole lääkkeisiinkään koskenut koska en tahdo,haluan käydä töissä ja päästä vaan eteenpäin vaikka se erityisen hankalaa toisina päivinä onkin.Unilääke silloin tällöin on ollut paikallaan,söin alussa diapameja mutta ne vaan siirsivät surua ja asioiden käsittelyä,tällä hetkellä luulen olevani tarpeeksi vahva että jaksan selvitellä loputkin lapseni onnettomuuteen liittyvät asiat,sitten ehkä jo helpottaa
jep sinä varmaan et sitte tartte lääkkeitä...pittäähän ne asiat käsitellä mutta jos ei oo niiku tarpeeksi vahva käsittelemään niitä vielä.. koska meidän täytyy hyväksyä se kuolema ensin... mutta minun tapauksessa minä en hyväksy sitä kuolemaa en nyt vielä.. ku se on niin väärin nuoren kohdalla..kaippa sekin päivä koettaa et se on sinut sitte se kuolema.. ja voin jatkaa normaalia elämää.. kun mun päässä kaa pyörii koko ajan se onnettomuus.. elikö se vielä ja olikohan kipuja ja silleen se tulee niinku nauhalta koko ajan .. ja mihin se lopullisesti kuoli.. saan outtaa monta kuukautta ruumiinavaus pöytäkirjoja..ja sattuu minuun koko ajan niin PERKELEESTI...minäpä jaksan ODOTTAA.. MULLA ON AIKAA...
niin jokainen tekee surutyönsä omalla tavallaan ja jokainen ihminen on erilainen,en tarkoittanut kirjoituksellani loukata enkä sitä että kaikkien tulisi selviytyä ilman lääkkeitä,se että sanoit että sinun täytyy hyväksyä lapsesi kuolema ...
sitä sinun ei tarvitse tehdä,sitä ei tarvitse hyväksyä vaan se täytyy uskoa ja sisäistää tavallaan.
Minulla on tälläkin hetkellä vihantunteita ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä mutta sille ei voi mitään nekin on kohdattava ja luulenpa että minun tapauksessani ne vihantunteet eivät sieltä ihan heti häviä voi olla että tuskin koskaan,mutta jokainen lapsi on meille äideille se oma lapsi eikä kukaan äiti ikinä haluaisi lastaan viedä hautaan.
voimaa sinulle tuleviin päiviin
Aika tosiaan tekee tehtäväänsä.
Minäkin katselin sitä kuvasarjaa yhä uudestaan, kun avasin oven ja näin mieheni kuolleena eteisessä.
Mitä kummallisemmissa paikossa kuvat pyörivät kuten mennessäni kaupan ovesta sisään. Kerran katsoessani erään miehen sandaaleja ne laukaisi muistojen sarjan päässäni, niihin sandaleihin kasvoi farkkuja myöten mieheni. Ne olivat samanlaiset kun hänellä oli ollut.
Mutta ne kuva sarjat ja muut tekijät mitkä laukaisevat tuskaa, vähenivät vähitellen kun aikaa kului. Nyt 3 vuoden jälkeen jos uppouduin muistoihin, pääsen sieltä helposti pois enkä jää niihin tunnelmiin sen pidemmäksi aikaa.
Leskeksi jäänyt joutuu rakentamaan uuden identiteetit itselleen ilman puolisoa. Kaikki se arki mikä on yhdessä tehty on rakennettava yksin uudelleen.
Rohkaisen kaikkia surevia,kyllä siitä selviää. Surusta kasvaa aina uutta jotain sellaista mitä ei olisi nähnyt ilman surua. Talvikaan ei ole kuollutta aikaa, valtava määrä elämää odottaa puhkeamista kun kevät koittaa. Lämmin halaus, posken silitys, sinä selviät. T:Catz
ei auta ainakaan minulle mitkään masennus lääkkeet.
masennus lievittyy jo oluen tuoksulla enemmän kuin kaksikuukautta masennuslääkkeellä. ikävää.
NO eihän ne ihan heti tehoakkaan sillai et ku yhden syöt niin jopastepsii.. annappa itellesi aikaa pikkasen niin kyllä toimii varmasti aika yksilöllistä se on varmaan.. joku tarttee muutaman viikon voi mennä jopa kuukausia. mutta kyllä se pikkuhiljaa alkaa tepsimään tiedän koska sairastuin masennukseen ja hoidatin sen pois..mulla oli aika vakava masennus söin yli vuoden lääkkeitä ja olen puolittanut annoksen jo koska kohta pääsen niistä yli kokonaan ja voit olla varma että minä tunnen jo elämäniloakin.. vaikkakin tuli uutta surua.. mutta jatkan lääkkeiden syöntiä sillä selvä.. haluun olla onnellinen vielä joskus.