eilen tuli puhelinsoitto. Keskeltä kirkasta taivasta, puun takaa. Onnellinen päivä kavereiden kanssa takana ja odotin tätä päivää, jolloin olimme sopineet tapaavamme.
Puhelinsoitto. En tiedä enää mitä tunnen, en tiedä mitä haluan sinusta/meiltä. TUnteet kadonneet johonkin... haluan miettiä..
Suhteemme alkoi vajaa vuosi sitten. molemmat ihastuivat heti, mutta minä kokemattomana säikähdin omia tunteitani ja hänen vahvaa ihastustaan. tuntui etteivät omat tunteeni riitä.
Pari kuukautta olimme erossa, koska olin niin epävarma. Minulla oli kuitenkin koko ajan paha olo, ja yhtenä iltana tajusin rakastavani häntä ja otin yhteyttä. Hän saapui luokseni ja aloitimme alusta. Hänelläkin vielä vahvat tunteet. Näin hän kertoi.
En vieläkään uskaltanut luottaa tunteeseen. Hän vakuutteli kaiken lähtevän sujumaan. Pääsiäisen aikaan hän kertoi ensimmäisen kerran epäilystään tunteitaan kohtaan. Olimme pari päivää erossa ja hän päätti ettei halua menettää minua. päätin heittää varovaisuuteni romukoppaan, sillä tuntui että menetän hänet, jos en avaa itseäni ja ole oma itseni.
Tämän jälkeen viikot kuluivat nopeaan, teimme vaikka mitä, olimme paljon yhdessä. TUnne sisälläni kasvoi koko ajan. Esittelin ja kerroin ystäville, sukulaisille jne. omat tunteeni kasvoivat koko ajan. Itse asiassa alusta asti tuntunut siltä, että hänessä on jotain sellaista mitä en 22 ikävuoteni aikana ole vielä kohdannut. Kolahti kerralla. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin onnellinen ja siltä hänkin on näyttänyt. Suunnittelimme kesälomaa, otin jo vapaapäiviäkin.
Eilen kaikki romahti. silmäni eivät meinaa enää jaksaa aueta. En ole koskaan elämäni aikana itkenyt näin. MInusta tuntuu petetyltä. Miksi hän lupasi ja oli kanssani. Antoi minun rakastua, vaikka tiesi luottamisen vaikeudesta. Pelostani heittäytyä.
Miten voin enää koskaan luottaa kehenkään tämän jälkeen. Heittäytymisellä satuttaa vain itsensä. MIten tätä kipua kestää. Tältä yritin aina suojella itseäni. Minulla on koulukiusattu tausta, enkä helposti päästä ihmisiä sisimpääni, pidän helposti roolia yllä. Nyt laskin suojaukset ja paskasti kävi. TUlevaisuus näyttää lohduttomalta, yksinäiseltä, surulliselta. En kestä ajatusta, etten näkisi häntä enää. Entä jos hän päättäkin vielä haluta yrittää kerran. En tiedä kestänkö..
MItä teen, miten eteenpäin, unohdanko vai annanko vielä mahdollisuuden, jos hän sitä pyytää. Olen tällä hetkellä niin rikki.
Peiton alta.. Onneksi sattui vapaapäivä..
Puhelinsoitto. En tiedä enää mitä tunnen, en tiedä mitä haluan sinusta/meiltä. TUnteet kadonneet johonkin... haluan miettiä..
Suhteemme alkoi vajaa vuosi sitten. molemmat ihastuivat heti, mutta minä kokemattomana säikähdin omia tunteitani ja hänen vahvaa ihastustaan. tuntui etteivät omat tunteeni riitä.
Pari kuukautta olimme erossa, koska olin niin epävarma. Minulla oli kuitenkin koko ajan paha olo, ja yhtenä iltana tajusin rakastavani häntä ja otin yhteyttä. Hän saapui luokseni ja aloitimme alusta. Hänelläkin vielä vahvat tunteet. Näin hän kertoi.
En vieläkään uskaltanut luottaa tunteeseen. Hän vakuutteli kaiken lähtevän sujumaan. Pääsiäisen aikaan hän kertoi ensimmäisen kerran epäilystään tunteitaan kohtaan. Olimme pari päivää erossa ja hän päätti ettei halua menettää minua. päätin heittää varovaisuuteni romukoppaan, sillä tuntui että menetän hänet, jos en avaa itseäni ja ole oma itseni.
Tämän jälkeen viikot kuluivat nopeaan, teimme vaikka mitä, olimme paljon yhdessä. TUnne sisälläni kasvoi koko ajan. Esittelin ja kerroin ystäville, sukulaisille jne. omat tunteeni kasvoivat koko ajan. Itse asiassa alusta asti tuntunut siltä, että hänessä on jotain sellaista mitä en 22 ikävuoteni aikana ole vielä kohdannut. Kolahti kerralla. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin onnellinen ja siltä hänkin on näyttänyt. Suunnittelimme kesälomaa, otin jo vapaapäiviäkin.
Eilen kaikki romahti. silmäni eivät meinaa enää jaksaa aueta. En ole koskaan elämäni aikana itkenyt näin. MInusta tuntuu petetyltä. Miksi hän lupasi ja oli kanssani. Antoi minun rakastua, vaikka tiesi luottamisen vaikeudesta. Pelostani heittäytyä.
Miten voin enää koskaan luottaa kehenkään tämän jälkeen. Heittäytymisellä satuttaa vain itsensä. MIten tätä kipua kestää. Tältä yritin aina suojella itseäni. Minulla on koulukiusattu tausta, enkä helposti päästä ihmisiä sisimpääni, pidän helposti roolia yllä. Nyt laskin suojaukset ja paskasti kävi. TUlevaisuus näyttää lohduttomalta, yksinäiseltä, surulliselta. En kestä ajatusta, etten näkisi häntä enää. Entä jos hän päättäkin vielä haluta yrittää kerran. En tiedä kestänkö..
MItä teen, miten eteenpäin, unohdanko vai annanko vielä mahdollisuuden, jos hän sitä pyytää. Olen tällä hetkellä niin rikki.
Peiton alta.. Onneksi sattui vapaapäivä..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tätä se aina on, koko elämän läpi.
Mutta koskaan ei kannata antaa pelon
vallata kokonaan, sillä aina seuraava
voi olla joku, jonka kanssa elää loppuun
asti.
tasan tiijän miltä siusta tuntuu..itele kävi ihan samoin just eilen itse asias...muutaman päivän olin kyl jo epäilly et kohta nousee myrsky mut en ois uskonu et näin hajoan...mikkään ku ei enää tunnu miltään.
Jooh, tuntuu pelottavan samanlaiselta toi sun tarinasi. Mulla kävi TASAN samalla tavalla, lähdin ulkomaille pakoon tuskaa, mutta ei tää oo auttanut, jossain vaiheessa sitte takas suomeen... mut en tiie mitä ajatella, en tiiä kuinka tuun kestää tulevaisuuden.. ei oikee innosta enää MIKÄÄN... jokainen sekunti on tuskaa....
Kait meidän pitää vaan koittaa jaksaa ja toivoa parasta...
Kaikkea hyvää sullekkin, ja kun luin tota sun juttua ni se oli just miten mulla kävi, joten tiedän tarkalleen miltä susta tuntuu.. ei tekis mieli edes elää tyyliin...
Koitetaan vaan jaksaa.. päivä kerrallaan...
eniten koko hommassa ärsyttää ja itseä suututtaa se, että hän tiesi vaikeuksistani luottaa ja pyrin kertomaan koko ajan avoimesti siitä, että haluan edetä hitaasti. Miksi ihmeessä hän vakuutteli minulle, että pitää minusta ja tuntee jotain suurempaa, mitä on koskaan aiemmin tuntenut. MIksi antoi minun luulla ja alkaa luottamaan. Itse asiassa taisi sitä juuri säikähtää. Ei tiedä mitä elämässään haluaa, tai osaa sitten ottaa muita ihmisiä huomioon. Olen koko päivän vakuuttanut itselleni, ettei hän ole arvoiseni ja ansaitsisin jonkun, jolle olen se tärkein ihminen, ja jonka kanssa tunnen voivani luottaa täysillä. EIkä pettäisi tätä luottamusta. Näitä palstoja lukiessa se haavekuva tuntuu vain niin kovin etäiseltä. Olen kait sen verran vielä naiivi, että uskon siihen oikeaan rakkauteen ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Nyt tuntuu vain niin vaikealle, koska aloin jo mielessäni (itse asiassa jo alusta lähtien) pitää häntä sinä ihmisenä jonka kanssa perustan perheen. NIin paljon samanlaisia arvoja, perhe haaveena jne. Kaikki vain tuntui natsaavan niin hyvin yhteen. En varmasti koskaan löydä samanlaista, koska en ole tähänkään mennessä vastaavaa tavannut. Ehkä haaveilen liikaa, turhaan.. Ehkä voin unohtaa, mutta silti hän jää pysymään mielessä ja pakostakin tulen vertaamaan tulevia miehiä häneen. Elämä on epäreilua.
unohdin tuossa vuodatuksen keskellä sanoa, että voimia sinullekin. Onko erosta jo kuinka pitkä aika, kuinka kauan olitte yhdessä? Ilmoittiko hänkin yhtäkkiä vain tunteidensa loppumisesta? Miten ne voivat loppua parissa viikossa. En voi ymmärtää. Ovatko miehemme olleet vain pelkureita tai keskenkasvuisia kakaroita, jotka pelkäävät sitoutumista tai suurempia tunteita? Sen tiedän omalta kohdalta, ettei hän ollut vain seksin perässä, tai että kyseessä olisi joku toinen nainen.
Minusta sinulla on oikeus vaatia selityksiä häneltä. Kaikkiin mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin. Ehkä hän oppii myös sitä kautta huomioimaan toisen tunteita paremmin.