Niin, kirjoittelin täällä puolisen vuotta tuntemuksiani, kun suhde varattuun mieheen päättyi omasta aloitteestani. Alku oli tuskaa, mutta viimeiset kuukaudet olen voinut hyvin, en ole ikävöinyt, vain muistellut. Olin tyytyväinen, koska pystyin muistamaan hänet, tuntematta kuitenkaan tuskaa sisälläni. Olen tavannut häntä silloin tällöin töiden merkeissä, sitenhän tapasimmekin. Mutta nuo tapaamiset eivät sisältäneet mitään, ne auttoivat ymmärtämään, että mieskin halusi suhteen loppumista yhtä paljon kuin minäkin. Olemme tavanneet myös kahvin merkeissä, lähinnä kuin hyvät ystävät. Ystävinä sovimme pysyvämmekin, vaikka itse epäilin omaa pystymistäni siihen.
Kunnes, kuukausi sitten maailmani mullistui. Hän soitti, pyysi tapaamaan. Kertoi eronneensa puolisostaan. Suhtauduin tyynesti, otin osaa, keskusteltiin pari tuntia luopumisen vaikeudesta, uuden opettelusta ja tilapäisestä tyhjyyden tunteesta sisällään. Tuin, lohdutin, ymmärsin. Vilpittömin mielin, en nähnyt Meitä kuitenkaan enää yhdessä. Eräänä iltana hän soitti, pyysi luokseen. Juteltiin koko yö, hän pyysi minua kertomaan mitä ajattelen hänestä, että vieläkö kykenen olemaan "vain" hänen ystävänsä. Sanoin, etten siihen pysty koskaan, sen verran lujaa rakastin häntä. Hän kertoi tuntevansa samoin, sanoi ajattelevansa minua edelleenkin päivittäin. Sanoi haluavansa viettää kesää kanssani, ystävänä. Hän sanoi, ettei kukaan nainen ole koskaan vaikuttanut häneen samalla tavalla.
Hän pyysi minut viereensä nukkumaan (tähän hengenvetoon pitää kertoa, että meidän suhteemme ei aikoinaankaan perustunut seksiin, parin vuoden aikana vain pari kertaa), ja todellakin halusi vain nukkua ja pitää kiinni. Sanoi vielä, ettei halua, että saan vääriä käsityksiä siitä, ettei halua loukata minua. Pitää yhteyttä, viestittelee, mutta viestien sisältö on arkipäiväistä löpinää, ei mitään lupausta eikä viestiä mistään muusta. Hyvä niin.
Mutta...vaikka kuinka kuvittelin olevani kuivilla tästä suhteesta, en voi sille mitään, että ajatukset risteilee ja sinkoilee. Entä jos? Mitä jos sittenkin?
Toisaalta tunnen iloa, että hän keskustelee kanssani, otti ylipäänsä yhteyttä minuun. Minä kuitenkin suhteemme aikanaan lopetin. Mutta samalla en voi kieltää, etteikö sydämeeni sattuisi. Toivo heräsi henkiin, epätoivo mukaan lukien. Minulla on paikka hänen sydämessään aina, vilpittömästi sanoen hänen sanoillaan. Mutta onko se paikka sellainen, jonka haluan?
Jos tosiaan jaksoit lukea vuodatuksen tänne asti, mitä mieltä olet tilanteesta? Odotanko ja katsonko, vai unohdanko?
Kunnes, kuukausi sitten maailmani mullistui. Hän soitti, pyysi tapaamaan. Kertoi eronneensa puolisostaan. Suhtauduin tyynesti, otin osaa, keskusteltiin pari tuntia luopumisen vaikeudesta, uuden opettelusta ja tilapäisestä tyhjyyden tunteesta sisällään. Tuin, lohdutin, ymmärsin. Vilpittömin mielin, en nähnyt Meitä kuitenkaan enää yhdessä. Eräänä iltana hän soitti, pyysi luokseen. Juteltiin koko yö, hän pyysi minua kertomaan mitä ajattelen hänestä, että vieläkö kykenen olemaan "vain" hänen ystävänsä. Sanoin, etten siihen pysty koskaan, sen verran lujaa rakastin häntä. Hän kertoi tuntevansa samoin, sanoi ajattelevansa minua edelleenkin päivittäin. Sanoi haluavansa viettää kesää kanssani, ystävänä. Hän sanoi, ettei kukaan nainen ole koskaan vaikuttanut häneen samalla tavalla.
Hän pyysi minut viereensä nukkumaan (tähän hengenvetoon pitää kertoa, että meidän suhteemme ei aikoinaankaan perustunut seksiin, parin vuoden aikana vain pari kertaa), ja todellakin halusi vain nukkua ja pitää kiinni. Sanoi vielä, ettei halua, että saan vääriä käsityksiä siitä, ettei halua loukata minua. Pitää yhteyttä, viestittelee, mutta viestien sisältö on arkipäiväistä löpinää, ei mitään lupausta eikä viestiä mistään muusta. Hyvä niin.
Mutta...vaikka kuinka kuvittelin olevani kuivilla tästä suhteesta, en voi sille mitään, että ajatukset risteilee ja sinkoilee. Entä jos? Mitä jos sittenkin?
Toisaalta tunnen iloa, että hän keskustelee kanssani, otti ylipäänsä yhteyttä minuun. Minä kuitenkin suhteemme aikanaan lopetin. Mutta samalla en voi kieltää, etteikö sydämeeni sattuisi. Toivo heräsi henkiin, epätoivo mukaan lukien. Minulla on paikka hänen sydämessään aina, vilpittömästi sanoen hänen sanoillaan. Mutta onko se paikka sellainen, jonka haluan?
Jos tosiaan jaksoit lukea vuodatuksen tänne asti, mitä mieltä olet tilanteesta? Odotanko ja katsonko, vai unohdanko?
Vastaukset 7
Vanhimmat
iteäsi niskasta kiinni ja nappaat hänet ennenkuin joku ehtii, sillä miltä sinusta sitten tuntuisi?
taaksepäin. Katso tulevaisuuteen. Voi olla että hän on se mitä etsit, voi myöskin olla ettei hän on. Hänellä on eroprosessi kesken, hän kaipaa seuraa, se ei tarkoita vielä että hän haluaisi enemmän. Joten elä oma elämäsi ja näytä sitä hänelle. Tiedän se on vaikeata. Voi miten inhoan näitä miehiä jotka suhteen jälkeen haluavat olla ystäviä, ystävä silloin kun heille sopii...itse en pysty olemaan hyvä ystävä-miten voisin-minähän rakastuin, enkä saa osoittaa sitä. Hän suuttuu jos puhun siitä, hänhän haluaa vain olla ystävä, silloin kun se hänelle sopii. Eli-katso tulevaisuuteen!
Kuullostaapa hyvinkin tutulta minulle. Niin tutulta, että oikein riipaisee. Tosin minä olen tällä hetkellä siinä tilanteessa, että pidämme edelleen yhteyttä tämän varatun miehen kanssa.
Hän ei lupaa mitään, enkä minä toistaiseksi ole pyytänyt mitään enempää. Kuitenkin ikävöin häntä hetki toisensa jälkeen. Nytkin. Haluaisin olla hänen lähellään ja jutella.
Haluankin nyt sanoa sinulle, että kuuntele omaa sydäntäsi. Täällä me olemme kuitenkin vain kerran. Kukaan ei voi tietenkään sinun puolestasi päätöksiä tehdä ja vain sinä tiedät, mikä on sinulle parasta.
Toivon, että asiasi järjestyy haluamallasi tavalla ja toivotan sinulle oikein antoisaa ja hyvä kevättä/kesää!
blalablalablabblabläääääääääääää
Mitä mies haluaa? Haluaako hän, että "tuttuna ja turvallisena" olen hänen lähellään, kun hänellä on vaikeaa. Paljon hän kertoi asioita, joita olen eromme jälkeen pyörittänyt mielessäni. Oli omalla itsekkäällä tavalla kiva saada tietää, että hänkin murtui erostamme. Sanoin aikanaan, että en voisi aloittaa suhdetta hänen kanssaan ns. lennosta, että hänen tulisi ensin hoitaa oma eronsa, ja jos siltä tuntuu, sitten vasta ottaa yhteyttä minuun. Niin hän siis teki, mutta silti epäilen. Tuo ystävyyden korostaminen jatkuvasti tekee tästä varsin epämiellyttävää. Rakastan häntä varmasti yhä, muuten en tuntisi näin voimakkaasti tässä tilanteessa. En halua olla hänen ystävänsä!!!! Tuntuu kuin mies olisi rakentanut suojamuurin ympärilleen, eikä uskalla päästää minua lähelleen, ja kuitenkin tietyin sanoin ja teoin sitä tekee.
Ehkä aikoinaan loukkasin häntä, jättämällä hänet. Ehkä hän ei halua kokea sitä uudestaan, niinkuin en minäkään.
Ehkäpä odotan ja katson mitä aika tuo tullessaan. Ehkä vastaukset tulevat lopulta itsestään, nyt vain tuntuu niin vaikealta näiden kysymysten pyörittäminen mielessään.
Mietin jokin aika sitten, etten mitään menettäkään, vaikka antaisin ajan tehdä tehtvänsä ja näyttää mitkä meidän mahdollisuutemme ovat. Selvisin kerran erosta, selviän siis varmasti uudelleen. Paitsi että nyt tilanne on eri, silloin hänellä oli vaimonsa, hänet oli "turvallista" jättää.
Itsekkäästi ajattelin, että jos minä en häntä saa, niin ei onneksi kukaan muukaan. Mutta nyt on se riski olemassa, ja sitä pelkään. Siitä en ehkä enää selviä, silloin tunnen todella jääneeni toiseksi. Huokausten huokaus!
Ehkäpä sillä on toinenkin nainen taas tullut kuvioihin mukaan ja ehkäpä sä olet se "hyvä jätkä" se tuttu ja turvallinen ystävä.
Jos olisi mahdollista niin paras parisuhde kokemukseni mukaan on, jos on mahdollistsa olla paras ystävä
rakastamansa ihmisen kanssa.
Pelkät omat rakkauden kokemukset saattavat paljonkin vääristää elämää ja tulevaisuudessa
voi olla todellakin edessä sellaista, minkä
omat rajut tunteet ovat estäneet tajuamasta.
Olen tullut siihen tulokseen elämäni aikana, että
tärkeintä on arvostaa ja kunnioittaa itseään silloin pystyy myös arvostamaan toisia ihmisiä.
Niin vaikeaa kuin se onkin toivon, että uskallat
todella kohdata omat tunteesi ja ajatuksesi.