Meillä on sellainen kiva 4 tytön porukka, olemme tunteneet toisemme usean vuoden, ja hengailemma paljon yhdessä, vaikka pari meistä asuu nyt eri paikkakunnilla, mutta kotipaikkakunnalla olemme aina yhdessä.
Musta on alkanut tuntumaan vain, että en enää kuulu porukkaan. Se ahistaa mua tosi paljon! Jollain tavalla olen toisista mustasukkainen ja se saattaa kans tulehduttaa välejämme. Inhottaa olla sellainen, jolle tulisi todistella olevansa tärkeä. Olen muutama vuosi sitten menettänyt parhaan ystäväni, kunhan teki itsemurhan. Kai siitä on jäänyt joku menettämisen pelko. Omalla käytökselläni ja epävarmuudellani taidan eniten vetää kuilua muihin. Plaah. En osaa oikein edes nyt selittää näitä sekavia ajatuksiani!
Ja kaikkein eniten minua ahistaa viime viikonlopun tapahtumat, kun olimme isommalla porukalla viettämässä mukavaa iltaa. Kesken illan, ystäväni, joka oli kutsunut minut luokseen kilahti minulle. Tapahtui pieni vahinko, jossa yritin auttaa häntä. Hän kirjaimellisesti kävi päälleni, huusi ja raivosi. Ihan tyhjästä. Saimme sovittua seuraavana päivänä, mutta silti se jäi kalvamaan mieltäni.
Tunnen itseni vain niin pirun yksinäiseksi. Yhtäkkiä päässäni on paljon asioita, joita en enää voikaan kertoa niille, jotka ennen olivat minulle kaikesta tärkeimpiä! Se sattuu, enkä tiedä mitä tekisin. Ehkä tänne kirjoittaminen edes hieman auttaa -.-
Musta on alkanut tuntumaan vain, että en enää kuulu porukkaan. Se ahistaa mua tosi paljon! Jollain tavalla olen toisista mustasukkainen ja se saattaa kans tulehduttaa välejämme. Inhottaa olla sellainen, jolle tulisi todistella olevansa tärkeä. Olen muutama vuosi sitten menettänyt parhaan ystäväni, kunhan teki itsemurhan. Kai siitä on jäänyt joku menettämisen pelko. Omalla käytökselläni ja epävarmuudellani taidan eniten vetää kuilua muihin. Plaah. En osaa oikein edes nyt selittää näitä sekavia ajatuksiani!
Ja kaikkein eniten minua ahistaa viime viikonlopun tapahtumat, kun olimme isommalla porukalla viettämässä mukavaa iltaa. Kesken illan, ystäväni, joka oli kutsunut minut luokseen kilahti minulle. Tapahtui pieni vahinko, jossa yritin auttaa häntä. Hän kirjaimellisesti kävi päälleni, huusi ja raivosi. Ihan tyhjästä. Saimme sovittua seuraavana päivänä, mutta silti se jäi kalvamaan mieltäni.
Tunnen itseni vain niin pirun yksinäiseksi. Yhtäkkiä päässäni on paljon asioita, joita en enää voikaan kertoa niille, jotka ennen olivat minulle kaikesta tärkeimpiä! Se sattuu, enkä tiedä mitä tekisin. Ehkä tänne kirjoittaminen edes hieman auttaa -.-
Vastaukset 7
Vanhimmat
heippa!
yritin tuosta viestistäsi arvuutella minkä ikäinen olet, itse lähentelen jo neljääkymmentä, mutta monet asiat mitä mainitsit tuntuivat kovasti tutuilta tunteilta. Olen itse kanssa usemman kerran yht'äkkisesti menettänyt sekä mies- että naisystäviä, ja siitä on jäänyt jonkinlainen menettämisen pelko ja tunne siitä ettei ole kenenkään ystävyyden arvoinen. Että ystävys täytyy jollain tapaa ansaita...Itse olisin avioliiton päättymisen jälkeen taasen halukas käymään ulkona ja harrastuksissa ja kaipaan hurjasti entistä parasta naispuolista ystävääni, mutta hän ei ole kiinnostunut pitämään yhteyttä. Tai luultavasti olisi mutta mustasukkainen mies on välissä. Ja yksinäisyys kalvaa....
Täytän 23 :)
Yksinäisyys on niin kurjaa. Varsinkin kun tuntee itsensä yksinäiseksi ystävien kanssa. Tuli vain tässä mieleeni, että en edes kykene seurustelemaan, koska heti alussa ajattelen, että ei tästä mitään tuu, en minä hälle kelpaa. Kuitenkin olen menevä ja iloinen tyttö, mutta ihmissuhteet tuottavat päänvaivaa. Omalla jarruttamisellani olen pilannut monta hyvää ihmissuhdetta, ihan vain jo alkuun menettämisen pelosta. Ja kun jutut ei ota toimiakseen, itsetunto laskee taas kuin lehmän häntä.
... mutta lakkasin takertumasta kavereihini. Näen heitä yhä, mutta enää ei tunnu pahalta kun ei voi puhua kaikesta tai nähdä kovinkaan usein. Vaikeaa se oli toisinaan, mutta itse huomasin tämän takertumattomuuden olevan paras itselleni.
Että joko etsit kaverin/kavereita jotka on samalla aaltopituudella, ja ehkä jätät entiset kaverit jos siltä tuntuu (itse en siihen pystynyt enkä pystyisi - ei yksinäisyyden pelosta sillä olen tottunut olemaan yksin, vaan ihan rakkaudesta heitä kohtaan) tai alat keskittymään omiin juttuihisi. Harrastuksiiin tai muuhun. Huomasin että omiin harrastuksiin keskittyminen yksinäisyydessä murehtimisen sijaan on paljon kehittävämpää ja tulee hyvä mieli. Ja sitten sitä näkee kavereitakin joskus, ja se on jees.
Jos asia on jäänyt kalvamaan se ei ole käsitelty loppuun. Saitko selville miksi kaverisi hermostui? Kerroitko hänelle miltä sinusta tuntui tuo?
Paras jos puhuisit kavereillesi suoraan kaikesta. Itse tein niin silloin kun vielä kärsin yksinäisyydestä heidän seurassaan. Ei se ratkaissut minun kohdallani kaiketi mitään, mutta aina se on paras puhua suoraan.
Aivan. Kyllä tilanne selvitettiin perin pohjin, mutta itselleni jäi kuitenkin paha mieli. Kerroin hänelle, että kuinka se satutti, nolotti, ihmetytti, suretti jne. Ja hänkin kertoi miksi niin käyttäytyi. Kumpikin ihan lopulta ymmärsimme toisiamme. Mutta kuitenkin,olen tällainen et paha mieli tulee helposti. Itse kans rakastan ystäviäni yli kaiken, enkä toivo heille mitään pahaa, siksi ilman aikainen riitely satuttaa. Joskus tietty se puhdistaa ilmaakin ja lähentää välejä, kun on valmis antamaan toiselle anteeksi ja ymmärtämään.
Tuohon takertumiseen kyllä pitäisi minunki puuttua. En tosiaan halua ahdistaa heitä mitenkään. Mutta sekin on vain sitä, että he ovat niin hemmetin tärkeitä minulle. Ja kun he ovat enemmän itsenäisiä kuin minä, tunnen etten ole tärkeä. Plaah.. on tämä. Joskus tuntuu, että miksi aikuisen ihmisen tulee edes miettiä tällaisia asioita. Mulla on ihania ystäviä, täytyisi vain olla iloinen ja onnellinen heistä, eikä pelätä koko ajan vain pahinta :D
Kiva, kun saa edes jossain purkaa ajatuksiansa!
palsta onkin, että voi purkaa turhautumistaan täällä. Kyllä se aina kummasti helpottaa kun saa sanottua mikä mättää. Se on jo askel kohti parempaa oloa.
Niin ja huomaa, ettei sitä yksin ole tällaisten ajatusten ja tuntemusten kanssa. :D
Itse olen 28 vee ja koko elämän olen saanut taistella epävarmuuden kanssa. Ei ole ystäviä eikä muutenkaan missään ole mitään järkeä mut luovuttanut en ole enkä luovuta...