tuntuu jotenkin turhauttavalta kirjoittaa tänne kun on ensin lukenut kaikkien muiden tarinoita tältä palstalta ja niiden rinnalla omat murheet tuntuu jotenkin niin pieniltä ja mitättömiltä.
minulle siis kävi seuraavasti: noin kolme viikkoa sitten tapasin aivan ihanan miehen jolle yhden ainoan illan aikana annoin itsestäni enemmän kuin kenellekkään olen koskaan antanut. mutta kuinkas kävikään viikko pidettiin yhteyttä mutta välimatkan takia sekin vähä loppui. itse olen hyvin romanttinen ihminen ja minä olisin ollut valmis tekemään töitä sen eteen että olisimme edes voineet yrittää josko jutustamme olisi tullut mitään, mutta kun toinen osapuoli ei halua niin minkäs teet. eniten minua tässä tilanteessa ärsyttää oma tyhmyyteni kun annoin itseni ihastua siihen mieheen vaikka hyvin tiesin että ei siitä mitään tulisi sillä oikeastaan kaikki merkit olivat ilmassa jo silloin ensitapaamisellamme, mutta minkä minä itselleni voin.
Ikää minulla on vasta 18 vuotta ja muutenkin olen suhteissa kokematon, ja joskus meinaan vaipua epätoivoon kun tuntuu että en varmaan koskaan löydä ketään vakituisesti rinnalleni kulkemaan, olin aivan varma että tämä kyseinen mies olisi minulle juuri sopiva mutta ei minulle jäi käteen vain muistot ja paha olo.
Pahimpia on illat jolloin alan muistella kaikkea tapahtunutta ja mietin miettiikö tuo mies kenties koskaan minua (luultavasti ei). Päivisin näänkin taas kaiken selvemmin ja silloin tiedän että elämän on jatkuttava, mutta kuinka voisin päästä irti myös iltojen ja öiden tuskasta?
minulle siis kävi seuraavasti: noin kolme viikkoa sitten tapasin aivan ihanan miehen jolle yhden ainoan illan aikana annoin itsestäni enemmän kuin kenellekkään olen koskaan antanut. mutta kuinkas kävikään viikko pidettiin yhteyttä mutta välimatkan takia sekin vähä loppui. itse olen hyvin romanttinen ihminen ja minä olisin ollut valmis tekemään töitä sen eteen että olisimme edes voineet yrittää josko jutustamme olisi tullut mitään, mutta kun toinen osapuoli ei halua niin minkäs teet. eniten minua tässä tilanteessa ärsyttää oma tyhmyyteni kun annoin itseni ihastua siihen mieheen vaikka hyvin tiesin että ei siitä mitään tulisi sillä oikeastaan kaikki merkit olivat ilmassa jo silloin ensitapaamisellamme, mutta minkä minä itselleni voin.
Ikää minulla on vasta 18 vuotta ja muutenkin olen suhteissa kokematon, ja joskus meinaan vaipua epätoivoon kun tuntuu että en varmaan koskaan löydä ketään vakituisesti rinnalleni kulkemaan, olin aivan varma että tämä kyseinen mies olisi minulle juuri sopiva mutta ei minulle jäi käteen vain muistot ja paha olo.
Pahimpia on illat jolloin alan muistella kaikkea tapahtunutta ja mietin miettiikö tuo mies kenties koskaan minua (luultavasti ei). Päivisin näänkin taas kaiken selvemmin ja silloin tiedän että elämän on jatkuttava, mutta kuinka voisin päästä irti myös iltojen ja öiden tuskasta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
pääty tähän sehän on vasta alkamassa.elämässäsi on edessä paljon kurjuutta ja kivaa.katso tapahtunut kokemukseksi ja "opiksi"
niin se vaan valitettavasti menee. Joskus tulee koviakin kolauksia vastaan, mutta ne vahvistaa sua. Jonakin päivänä huomaat eläväsi taas täydellä sydämellä ja varmasti tapaat vielä jonkun, kun sitä kaikkein vähiten odotat. Ei rakkaus kysy aikatauluja - se niin kuin tuuli puhaltaa... Voimia sulle ;)
Vaihdetaanko paikkoja? Sähän olet vielä teini ja ehdit kokemaan ja näkemään vaikka mitä vielä.
minä alle kaksikymppisenä tuskailin saman probleeman kanssa, että en ikinä ketään löydä, piristin itseäni sillä tosiseikalla, että elämähän on ihanaa, kun kaikki jännittävä on vasta edessä. Joo, ei se paljon lohduta, kun haluaisi sen kaiken ihanan tapahtuvan jo nyt heti. Se on silti kahta kivempaa, sitten kun se ihanuus tulee eteen. Eipähän tiedä mies mitä menetti, mutta joku toinen sinut vielä vie, usko pois!