Eli, tapailin itseäni muutamaa vuotta vanhempaa miestä tiiviisti pari kuukautta. Oli kivaa yhdessä, varmasti molemminpuolisesti, tehtiin monenlaisia asioita ja toisen kaveritkin oli tavattu.
Nyt kuitenkin eilen illalla mies yhtäkkiä muuttui vaitonaiseksi, oltuaan koko aamun ensin aivan "normaali". Kysyin sitten ahdistaako, ja hän vastasi ettei tiedä. Totesin siihen, että ilmeisesti siis ahdistaa, minkä hän sitten myönsikin, muttei osannut kuulemma sanoa syytä. Tuijotettiin siinä tyhmä leffa loppuun aika hiljaa.
Juteltiin sitten siitä, miten pelottaa aloittaa suhde. Hänellä edellisestä suhteesta on jo aikaa, ja hän sanoi pelkäävänsä saavansa näpeilleen tässäkin, ja miettivänsä kaikkia vanhoja kauhukokemuksiaan. Sanoi myös, ettei halua mitään "epävakavaa" leikkisuhdetta, ja siksi pelottaa.
Lopulta hän totesi, että häntä on ahdistanut koko alkuviikon pahasti edellinen lauantai, jolloin itse käyttäydyin tyhmästi (tarkoitus oli olla hauska, mutta eipä hän sitä humalassa tajunnut, itse olin selvä.). Juteltiin homma läpi, pyysin anteeksi ja lupasin ettei toistu. Ihmettelin kuitenkin miksi moinen minun nähdäkseni aika pikku juttu aiheuttaa moisen ahdistuksen. Kysyin sitten mistä muusta on kyse, kun kyllähän miehestä paistoi että jotain muutakin tässä takana on.
Sieltähän se lopulta tuli, "sä oot ihan tosi kiva, joka tavalla, mutta...". Kuulemma ei hänestä ei tunnu miltään, ja hän ihmettelee sitä. Kun kuulemma ei pitäisi tuntua siltä tuossa vaiheessa suhdetta. Sanoin sitten meneväni yöksi omaan kotiini, ja sovimme että hän ilmoittaa miltä sitten tuntuu. Itse suhtaudun tuollaisiin ohimenevinä, siis omalla kohdallani, ja välillä on ahdistanut kovastikin. Lähtiessäni hän toki halaili ja valitteli ettei ymärrä miksi hänestä tuntuu siltä. Suoraan ei sanonut, mutta oli siinä jäähyväisten maku kyllä vahvana.
Mitä tässä nyt halusin sanoa, on, etten ymmärrä nyt tuota miestä. Kuvittelen huomaavani ihmisistä ahdistukset(kai kyttäänkin niitä paskan monivuotisen suhteen jälkeen liikaakin), mutta nyt en huomannut mistään mitään ennen eilisiltaa. Hän on suhteessamme ollut se ehkä kaikin puolin aktiivisempi osapuoli.
En tiedä miten käyttäytyisin jatkossa. Haluttaisi saada asia puhuttua, ahdistaa kun en tiedä, missä vika on. Ymmärtäisin syyn, jos tilanne olisi jatkunut pidempään. Nyt vaan tuntuu, että jotain on täytynyt tapahtua, että noin yhtäkkiä tapahtuukin näin. Tai muussa tapauksessa olen vain pettynyt, että tyyppi ilmoittaa asiasta kierrellen (ja vielä niin, että ehdin taas kerran olla onnellinen hyvästä keskusteluyhteydestämme!)ja siinä vaiheessa, kun millekään ei ole enää tehtävissä mitään. Toisin sanoen, ei anna edes mahdollisuutta asioille korjautua.
Tuntuu älyttömän typerältä repiä muutaman kuukauden jutusta tällainen ahdistus ja huonommuuden tunne; en riittänyt edes siihen saakka, että oltaisiin seurusteltu "virallisesti". (Kyllä minäkin siinä kohtaa epäröin, edellisestä suhteesta ei ole kauaa ja mietin olenko valmiskaan. Mutta puhuin tunteistani suoraan ja mielestäni hyvinkin avoimesti. Silloin vastaanotto oli aina positiivinen, ymmärtävä ja kannustava.)
Mutta niin, onko kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Arvauksia, mitä mies oikein ajattelee. Oliko tämä nyt tässä, onko mitään toivoa, että tyyppi ehkä tulisikin yksinään pohittuaan siihen tulokseen, että haluaisi kokeilla vielä?
Miten toimin nyt? Annoin lähtiessä pallon hänelle, kun käskin kertoa miltä tuntuu, kummassakin tapauksessa. En siis kehtaisi ahdistella häntä asialla, enkä missään nimessä halua takertua.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Nyt kuitenkin eilen illalla mies yhtäkkiä muuttui vaitonaiseksi, oltuaan koko aamun ensin aivan "normaali". Kysyin sitten ahdistaako, ja hän vastasi ettei tiedä. Totesin siihen, että ilmeisesti siis ahdistaa, minkä hän sitten myönsikin, muttei osannut kuulemma sanoa syytä. Tuijotettiin siinä tyhmä leffa loppuun aika hiljaa.
Juteltiin sitten siitä, miten pelottaa aloittaa suhde. Hänellä edellisestä suhteesta on jo aikaa, ja hän sanoi pelkäävänsä saavansa näpeilleen tässäkin, ja miettivänsä kaikkia vanhoja kauhukokemuksiaan. Sanoi myös, ettei halua mitään "epävakavaa" leikkisuhdetta, ja siksi pelottaa.
Lopulta hän totesi, että häntä on ahdistanut koko alkuviikon pahasti edellinen lauantai, jolloin itse käyttäydyin tyhmästi (tarkoitus oli olla hauska, mutta eipä hän sitä humalassa tajunnut, itse olin selvä.). Juteltiin homma läpi, pyysin anteeksi ja lupasin ettei toistu. Ihmettelin kuitenkin miksi moinen minun nähdäkseni aika pikku juttu aiheuttaa moisen ahdistuksen. Kysyin sitten mistä muusta on kyse, kun kyllähän miehestä paistoi että jotain muutakin tässä takana on.
Sieltähän se lopulta tuli, "sä oot ihan tosi kiva, joka tavalla, mutta...". Kuulemma ei hänestä ei tunnu miltään, ja hän ihmettelee sitä. Kun kuulemma ei pitäisi tuntua siltä tuossa vaiheessa suhdetta. Sanoin sitten meneväni yöksi omaan kotiini, ja sovimme että hän ilmoittaa miltä sitten tuntuu. Itse suhtaudun tuollaisiin ohimenevinä, siis omalla kohdallani, ja välillä on ahdistanut kovastikin. Lähtiessäni hän toki halaili ja valitteli ettei ymärrä miksi hänestä tuntuu siltä. Suoraan ei sanonut, mutta oli siinä jäähyväisten maku kyllä vahvana.
Mitä tässä nyt halusin sanoa, on, etten ymmärrä nyt tuota miestä. Kuvittelen huomaavani ihmisistä ahdistukset(kai kyttäänkin niitä paskan monivuotisen suhteen jälkeen liikaakin), mutta nyt en huomannut mistään mitään ennen eilisiltaa. Hän on suhteessamme ollut se ehkä kaikin puolin aktiivisempi osapuoli.
En tiedä miten käyttäytyisin jatkossa. Haluttaisi saada asia puhuttua, ahdistaa kun en tiedä, missä vika on. Ymmärtäisin syyn, jos tilanne olisi jatkunut pidempään. Nyt vaan tuntuu, että jotain on täytynyt tapahtua, että noin yhtäkkiä tapahtuukin näin. Tai muussa tapauksessa olen vain pettynyt, että tyyppi ilmoittaa asiasta kierrellen (ja vielä niin, että ehdin taas kerran olla onnellinen hyvästä keskusteluyhteydestämme!)ja siinä vaiheessa, kun millekään ei ole enää tehtävissä mitään. Toisin sanoen, ei anna edes mahdollisuutta asioille korjautua.
Tuntuu älyttömän typerältä repiä muutaman kuukauden jutusta tällainen ahdistus ja huonommuuden tunne; en riittänyt edes siihen saakka, että oltaisiin seurusteltu "virallisesti". (Kyllä minäkin siinä kohtaa epäröin, edellisestä suhteesta ei ole kauaa ja mietin olenko valmiskaan. Mutta puhuin tunteistani suoraan ja mielestäni hyvinkin avoimesti. Silloin vastaanotto oli aina positiivinen, ymmärtävä ja kannustava.)
Mutta niin, onko kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Arvauksia, mitä mies oikein ajattelee. Oliko tämä nyt tässä, onko mitään toivoa, että tyyppi ehkä tulisikin yksinään pohittuaan siihen tulokseen, että haluaisi kokeilla vielä?
Miten toimin nyt? Annoin lähtiessä pallon hänelle, kun käskin kertoa miltä tuntuu, kummassakin tapauksessa. En siis kehtaisi ahdistella häntä asialla, enkä missään nimessä halua takertua.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ihan tismalleen. Puoli vuotta ehdittiin olla yhdessä ennenkuin mies nyt ilmoitti, ettei kykenekkään seurustelemaan. Hän on minua 6v.vanhempi eikä oikeastaan koskaan seurustellut kunnolla..mitä se kertookaan(yli kolmikymppisestä)?? Meidän kohtaloksi koitui se, ettemme työmme puolesta nähneet tarpeeksi usein, juttumme ei ns.koskaan päässyt kunnolla alkuun. Toki yhdessä vietetyt hetket olivat ihania ja alussa niitä kipinöitäkin säkenöi välillämme, mutta aika pian suhteemme arkistui ja pian tuntui, että suhteesta puuttui jotain. Mutta kuten sinä, minäkään en olisi ollut valmis ehkä luovuttamaan näin pian, vaan minulla on oli tunteita sen verran, että olisin halunnut vielä yrittää..pitkästä aikaa kun kohdalle sattui mies, jossa tuntui olevan potentiaalia vakavaan suhteeseen..miten ironista!
Keskustelimme asiasta ja kerroin mielipiteeni ja miltä minusta tuntui..vastaukseksi sain, että ehkä hänellä ei sitten ole tarpeeksi tunteita minua kohtaan. Ainakaan hän ei tunne yhtä voimakkaasti kuin minä. Kun olemme yhdessä, hän on mukana jutussa mutta sillä välin kun emme näe, hänen tunteensa laantuvat. Ja kuten sinun tapauksessasi, myös tämä mies sanoi, ettei siltä pitäisi tuntua tuossa vaiheessa suhdetta. Vaikka osasin aavistaa jotain tälläista, tuli silti yllätyksenä, että hän luovutti noin helpolla. Tekonsa kertoivat muuta, luulin, että hän välitti minusta enemmän kuin näemmä todellisuudessa tekikään..joko jotain on tapahtunut minun tietämättäni tai sitten..hän uskalsi katsoa totuutta silmiin ja oli meistä se fiksumpi??
En tiedä, pahalta tuntuu. Tapaamme huomenna viimeistä kertaa jutellaksemme asiat selviksi, jotta elämä voisi taas jatkua. Sovimme toki olevamme "ystäviä", mutta en usko minusta olevan siihen. Mies luultavasti vain koittaa sovitella syyllisyydentuntoaan ollessaan se jättäjä. Tuollaista sanahelinää olen kuullut ennenkin, joten antaa sitten koko homman olla. Minulta meni jo maku ja vahinko on tapahtunut..en enää edes haluaisi häntä, jos en tähänkään mennessä "kelvannut".
Jos sinä todella haluat tämän miehen vielä, anna hänelle ainakin aikaa ja välimatkaa. Ahdistelu vain ajaa hänet kauemmaksi. Jätät hänet omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ja koitat olla ottamatta mitään yhteyttä. Kyllä se mies sitten etsii sinut käsiinsä taas jos todella sinua kaipaa..Tsemiä :)
kiva saada vastaava kokemus.
itse alan olla yli siitä vaiheesta, että kaikki johtuu siitä, että olen kamala, ruma ja läski. en ole, mies vaan tuntui niin taivaan lahjalta, olevan jotenkin sen oman "tasoni" yläpuolella.
paska olohan se on, tulla hylätyksi. kun ei kelvannutkaan. voihan olla, että minunkin tapauksessani mies oikeasti pelkäsi sitoutumista, ja että hän tarvitsee aikaa, mutta en usko. jotenkin päässäni kummittelee ajatus, ettei tässä ole kaikki. että jotain on täytynyt tapahtuakkin, kun tilanne tosiaan tuli niin yllättäen.
edellisen kerran ku näimme, tunnelma oli mahtava, kuin toiselta planeetalta. ironista, niinpä niin, kun juuri tuntee löytäneensä jonkun, jonka kanssa olisi edes valmis yrittämään kunnolla! mutta niin, ehkä se meni meilläkin niin, että hän ei tuntenutkaan ihan niin suuria, kun antoi ymmärtää.
oletko puhunut tuon miehesi kanssa, milloin hänellä alkoi tuo ahdistus suhteesta? ja kerro ihmeessä, miten tuo keskustelu meni.. tsemppiä sullekkin, ja jaksamista!!
..olen minäkin, kun on kohtalontovereita. Ei tunnu niin yksinäiseltä. Tällaisissä tilanteissa kun syntyy niin monenlaisia tunteita, on siis kiva kuulla myös muiden tuntemuksia.Hylätyksi tuleminen tosiaan vetää mielen matalaksi väkisinkin. Minulle tuli todella riittämätön olo ja olen kysellyt itseltäni mikä minusta nyt sitten puuttuu, kun alku kuitenkin oli niin lupaava?
Oikeastaan juttu lähti purkautumaan ensimmäisestä ja samalla ainoasta riidastamme..tai kinaamista se pikemmin oli. Itse seurustelleena ihmisenä tiedän, että riitely kuuluu suhteeseen eikä kaada maailmaa. Myös sitä kautta opitaan tuntemaan toisemme. Viime näkemästämme oli kulunut yli viikko(töiden takia) ja kun sitten soitin tapani mukaan innostuneena kuullakseni toisen äänen ja kyselläkseni koska näkisimme, miehen ääni kertoi enemmän kuin tuhat sanaa: olimme täysin eri aaltopituudella. Hän oli juuri lopettanut pitkän työrupeaman ja oli luonnollisesti hyvin väsynyt. Silti jokin oli jo pielessä, naisen vaisto se vain aina on oikeassa! Siinä tuli sitten sanomista, kun avauduin suoraan ja kerroin mitä mieltä tilanteesta olin..Mies ei sitten sitä kestänyt, hermostui ja halusi lopettaa puhelun, sanoi soittelevansa seur.päivänä kun olimme molemmat rauhoittuneet. Vielä tuossa vaiheessa luulin, että kaikki oli kuitenkin ihan ok. Vaan toisin kävi.
Miehen mielestä pikku kinastelumme oli ollut täysin turhaa, koki tulleensa turhaan syytetyksi ja että vaadin häneltä liikoja( toivoin vain iloisempaa vastaanottoa yli viikon eron jälkeen, olihan minulla ollut ikävä..).Oli sitten muka sen yön aikana miettinyt asioita siihen pisteeseen, että osasi sanoa sen, ettei meistä tälläisena voinut tulla mitään vakavaa. Yhdessä yössäkö? Tuskin. Myös se, että näimme liian harvoin, hän halusi enemmän. Rakastunut ihminen on valmis venymään ja joustamaan, tinkimään omista tarpeistaan jos niikseen on, eikö? Tässä oli siis kyse siitä, ettei niitä tunteita sitten hänen osaltaan ollut tarpeeksi. Aamen.
Sinänsä ristiriitaista, että mies toisaalta kaipasi näkemistä enemmän vaikka samaan hengenvetoon selitti, ettei ollut valmis joustamaan omasta ajastaan ja tekemisistään, oli ollut niin kauan sinkkuna, että oli tietyllä tapaa itsekäs. Kuulosti todella siltä, ettei hän tiedä mitä haluaa suhteesta ylipäätään, oli tyttöystävä kuka tahansa.
Harmittaa vain, että jotenkin koen tulleeni harhaan johdetuksi. Viimeisen kerran kun näimme ennen "riitaamme", välimme olivat vielä hyvin läheiset. Ihmismieli näemmä muuttaa nopeasti mieltään kun on epävarma tunteistaan..miesten kohdalla ainakin. Huomenna sitten viimeinen yritys keskustella asioista..mielenkiinnolla kuulen, mitä hänellä on sanottavaa, kun on saanut miettiä sanomisiaan yli viikon.
Kerro sinäkin miten juttu etenee..vai eteneekö? Kyllä se tästä :)
Kirjoitin jo tuonne alle omaa tarinaani Ensirakkaus päättyi. Tunnistin samoja piirteitä myös oman tarinani kohdalla.
En voi vieläkään ymmärtää, miksi mies vakuuttaa olevansa ihastuneempi kuin koskaan, sen huomaa teoista ja sanoista. Minä epäröin alussa heittätyä. Halusin olla varovainen. Kun aikani kuuntelin hänen vakuuttelujaan ja mietin asioita PALJON (myös itseäni) huomasin, että haluan olla hänen kanssaan tosissani ja annoin itselleni luvan ihastua syvästi, ellen ehtinyt jopa rakastuakin.. Tai itse asiassa ne asiat, jotka pidättelivät minua johtuivat muista nyt yhdentekeviltä asioilta, joista peloissani tein todellisuuta suurempia. TUnteet olivat kuitenkin koko ajan läsnä ja tiesin haluavani olla hänen kanssaan.
Esitteli perheelleen, kavereilleen. minä tein samoin. Juuri viimeisen kuukauden ajan olemme olleet avoin pari. Olen kertonut läheisille ja kaikki ovat nähneet kuinka avoimen ihastunut olen. Kaikki tuntuu nyt huijaukselta. Miksi se antoi minun tehdä noin, jos tunsi sisimmässään jotain muuta.
Niin viimeinen kuukausi mennyt paremmin kuin koskaan. En nähnyt mistään tämän tulevan tulevan. EN niin mistään. Hänellä oli huolia oman elämänsä kanssa, ja pyrin tukemaan parhaani mukaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna hänellä on täytynyt painaa jokin muukin takana. En vain osannut sokeuksissani huomata.
Niin täysin puun takaa tulee se, ettei hän tiedä tunteistaan tai sitä mitä minusta tahtoo. Nyt mietin vain sitä, että hän on varmasti nyt säikähtänyt sitä, kun omat tunteeni muuttuivatkin niin voimakkaiksi, kun annoin itseni mennä. Seurustelusta tulikin totta. Ehkä hän ei tunne pystyvänsä vastaamaan minun tunteisiin tällä hetkellä sillä tasolla, kuin kokee minun tuntevan. Itsellä oli alussa tuo ongelma.
Kertoi ettei taas halua hänelle käyvän näin, että tunteet loppuvat kesken. Kuulemma edelliset seurustelusuhteet loppuneet samalla tavalla. Mikä tietysti kertoo jotakin. Mutta minä kuulemma olen ollut erilainen tapaus alkutunteiden osalta. Sanoo ettei halua satuttaa minua ja antaa minun rakastua enempää. Minusta juoksee karkuun.
Halusi nähdä ja kertoa ettei tämä johdu minusta. En halua nähdä. Toivoa vielä on, mutta nyt haluan ajatella tätä meidän juttua menneisyytenä. Hän halusi miettiä. Miettiköönsä yksin. Pitkään, kunnolla, syvällisesti. Toivottavasti tämä pysäyttää hänet ainaisesta eteenpäin kiitämisestä. Minun näkökulmastani päättömästä sellaisesta. POhtikoon elämänarvojaan. Tiedän että hän tekee sitä, sillä ei tyytyväinen itseensä. En halua nähdä, ennen kuin tietää ja on todella pohtinut mitä elämältään haluaa.
Ja siltikin en tiedä voinko enää luottaa. Ottaa takaisin. Sydän sanoo, että tahtoisin, mutta järki sanoo toista. HÄnessä jotain, mitä en ole kohdannut koskaan ennen, enkä tule varmasti pitkään aikaan kohtaamaankaan, jos koskaan.
pari kuukautta oltiin yhessä niin tiiviisti, päivät, yöt, kertoi kuinka on minuun rakastumassa ja oli ihanan hellä ja kertoi kuinka oon ihana, joka päivä, aina sanoi ikävöivänsä ku oli väliä vähänki ettei nähty, sano et haluaa minusta vaimon tulevaisuudessa, olla mun kanssa aina, ja on niin onnellinen ku mut on löytäny. alussa olin ite epävarma, mut kerkesinpä minäki sitten jo melkein rakastua, kun yks kaunis päivä herra muuttui tyystin, oli etäinen, vaisu, hiljainen..viikon verran tätä kesti, itkin ja ahdistelin yksinään kun en tienny mikä on vialla. kun kysyin, sanoi hän ettei tiedä, varmaan raha-asiat vaan painaa. sitten muutama päivä sitten pakotin kertomaan mikä on vialla, ahdisti niin suuresti, ja hän sanoi että kaipaa tilaa ja vapautta, ei ole täysin tyytyväinen suhteeseemme, ei haluakaan olla toiselle tilivelvollinen. sanoi että lopetetaan joksikin aikaa ja katsellaan, mutta kyllähän sen tietää ettei meistä paria enää tule..hän ei enää pidä yhteyttä edes kuin pakolliset kuulumiset kysyy. sydämeen sattuu niin vietävästi, mutta kestettävä se on. mietityttää vaan kaiken aikaa, mitä kerkes parin päivän aikana tapahtua, että noin laidasta laitaan mies muutti kantaansa....
Minulle kävi samalla tavalla. Ja miten ihmeellistä onkaan kuinka mies voi muuttua niin täysin. Eniten ihmetytti tosiaan se hiljaisuus ja täysin seinä oli tullut väliimme. Luottamus oli heikko tosin jo ennen. Nyt se on ohi, ja toivottavasti lopullisesti etten enää neljännen kerran mene samaan ansaan. Tässä on aina käynyt niin että mies on luultavimminkin löytänyt uuden naisen ja minä olen vaan jäänyt. Ei se mitään, ei hän ole ainut mies mun elämässä eikä tule olemaankaan kun luottamus on poissa, ja ikuisesti. Silti välitän, en tajua miksi??
kun järjellä ajattee, niin miksi edes haluaisimme parkua miehen perään, joka ei halua meitä?? Minkä perään siis oikeastaan vollotamme?? Eihän sellainen mies voi olla juuri se mitä haluamme, se Oikea.
Mies, joka jättää on se Väärä.
Kai kohtalotoveria aina lohduttaa kuulla. Minulle kävi vuosi sitten noin, mutta lyhyemmän, noin kuukauden kestäneen jutun jälkeen. Eli muutaman viikon tapailun jälkeen annoin itselleni luvan retkahtaa ja rakastua, joka taisi sitten olla liikaa miehelle. Hänellä ei ole kokemusta parisuhteesta 33-vuotiaana (!). Vain kokeiluja, kuten hän sanoo. No, siinä se syy lienee, hän ei vaan uskalla. Hän pelkää toisen tunteita ja sitoutuminen on hänelle kauhistus, loppujen lopuksi. Voi helkkari, kun tällaiset miehet tuntisi jo kaukaa, niin osaisi välttää. Vaikka ei minulla sitä deittailua elämässä niin paljon ole, että olisi varaa valita. Niin, tuosta on siis vuosi, ja nyt ollaan kavereita, joka taisi olla elämäni suurin virhe. Haava aukeaa aina silloin tällöin.
Tajua, että sä et vaan ollut tarpeeksi kiinnostava tapaus. Ehkä mies etsii kohta uuden kahden kuukauden jutun. Sellainen alkuhuuma addikti.