Aika paljon täällä Suhteet & tunteet-palstoilla tunnutaan pohdittavan, minkä mittainen nainen/ mies olisi sopivin kumppani, eli valinnan varaa tuntuu ihmisillä tosiaan olevan.
Itseäni taas mietityttää enemmänkin, olenko "tuomittu" sinkkuuteen lopuksi elämääni.
Eli olen reilu 3kymppinen, takana kaksi vakavempaa suhdetta (vakavuusaste määritellään lapsilla tässä tapauksessa) ja muutama ei-niin-vakava.
Olen hyvän mittainen, en rumakaan, minulla on vakituinen työpaikka, auto jne..
Ja ongelma? Olen ollut yksin kolmisen vuotta. Ajoittain käyn treffeillä, mutta mikään ei oikeen innosta. Joko miehessä on "vikaa" tai minä en kelpaa miehelle.
Olen ollut hyvinkin reipas, iloinen ja hauska seuralainen aikaisemmin. Nyt olen muuttunut lähes kotirotaksi, joka ei jaksa edes lähteä ravintoloihin. Nettideittailua koitin, mutta perusskeptikkona en osaa ottaa ihmisiä siellä vakavasti vaan epäilen lähes kaikkea mitä minulle siellä kerrotaan.
Minulla on päihdetausta. Aikaa sen jälkeen on toki kulunut kymmenisen vuotta ja olen terve.
Ongelma onkin se, että olen yltiörehellinen ihminen, enkä halua pitää luurankoja kaapisssa uusiin ihmisiin tutustuessa.
Suuri osa mieskandidaateista onkin osannut suhtautua asiaan hyvin, eivätkä ole jääneet yhteen asiaan roikkumaan. Itsekin olen asian kanssa sujut, enkä -ainakaan suurinta osaa ajasta- pidä itseäni sen huonompana ihmisenä kuin muutkaan.
Miten teillä? Kerrotteko kaikki menneisyydestänne, vai onko teillä mielestänne oikeus pidättää tietoja, jotka eivät enää kuulu elämäänne?
Itse koen, että jos toinen ei tiedä taustaani, hän ei ikinä pystyisi ymmärtämään sitä aikaa elämästäni. Ja vähän vaikeaa olisi siihen mitään herkkutäytettä keksiäkkään.
Ja pidättekö ihmisiä, joilla on ollut ns.vaikeuksia, jotenkin huonompina ihmisinä, kuin niitä, joilla ei suurempaa elämänkokemusta ole?
Itse olen-ja pakkokin kai tässä tilanteessa :)- aika avoin kaikenlaisille asioille. Enemmänkin arvostan ihmisiä, jotka ovat nähneet elämästä muutakin kun sen kuuluisan kultalusikan. Etenkin jos ovat päässeet eteenpäin.
Ehkä kumppanin löytäminen onkin siksi vaikeaa, etten halua täydellistä ihmistä (joita tuntuu tosiaan olevan paljonkin) vaan ihmisen, joka ei hötkyile turhista.
Aika paljon tuntuvat kansalaiset miettivän asioita, joilla minulle ei ole mitään merkitystä. Esim minkä vuosimallin auto naapurilla on, onko se taas vaihtanut, miksei tuo työkaveri ole ostanut omaa asuntoa jne.
Minä olen täysin tyytyväinen elämääni (jos yksinäisyyttä ei lasketa) näilläkin puitteilla, vaikkei kotini ehkä sisutuslehteen kelpaisikaan.
No, en tiedä voiko näihin pohdintoihin kukaan mitään järjellistä vastata, mutta sainpa vähän sydäntä purettua :)
Itseäni taas mietityttää enemmänkin, olenko "tuomittu" sinkkuuteen lopuksi elämääni.
Eli olen reilu 3kymppinen, takana kaksi vakavempaa suhdetta (vakavuusaste määritellään lapsilla tässä tapauksessa) ja muutama ei-niin-vakava.
Olen hyvän mittainen, en rumakaan, minulla on vakituinen työpaikka, auto jne..
Ja ongelma? Olen ollut yksin kolmisen vuotta. Ajoittain käyn treffeillä, mutta mikään ei oikeen innosta. Joko miehessä on "vikaa" tai minä en kelpaa miehelle.
Olen ollut hyvinkin reipas, iloinen ja hauska seuralainen aikaisemmin. Nyt olen muuttunut lähes kotirotaksi, joka ei jaksa edes lähteä ravintoloihin. Nettideittailua koitin, mutta perusskeptikkona en osaa ottaa ihmisiä siellä vakavasti vaan epäilen lähes kaikkea mitä minulle siellä kerrotaan.
Minulla on päihdetausta. Aikaa sen jälkeen on toki kulunut kymmenisen vuotta ja olen terve.
Ongelma onkin se, että olen yltiörehellinen ihminen, enkä halua pitää luurankoja kaapisssa uusiin ihmisiin tutustuessa.
Suuri osa mieskandidaateista onkin osannut suhtautua asiaan hyvin, eivätkä ole jääneet yhteen asiaan roikkumaan. Itsekin olen asian kanssa sujut, enkä -ainakaan suurinta osaa ajasta- pidä itseäni sen huonompana ihmisenä kuin muutkaan.
Miten teillä? Kerrotteko kaikki menneisyydestänne, vai onko teillä mielestänne oikeus pidättää tietoja, jotka eivät enää kuulu elämäänne?
Itse koen, että jos toinen ei tiedä taustaani, hän ei ikinä pystyisi ymmärtämään sitä aikaa elämästäni. Ja vähän vaikeaa olisi siihen mitään herkkutäytettä keksiäkkään.
Ja pidättekö ihmisiä, joilla on ollut ns.vaikeuksia, jotenkin huonompina ihmisinä, kuin niitä, joilla ei suurempaa elämänkokemusta ole?
Itse olen-ja pakkokin kai tässä tilanteessa :)- aika avoin kaikenlaisille asioille. Enemmänkin arvostan ihmisiä, jotka ovat nähneet elämästä muutakin kun sen kuuluisan kultalusikan. Etenkin jos ovat päässeet eteenpäin.
Ehkä kumppanin löytäminen onkin siksi vaikeaa, etten halua täydellistä ihmistä (joita tuntuu tosiaan olevan paljonkin) vaan ihmisen, joka ei hötkyile turhista.
Aika paljon tuntuvat kansalaiset miettivän asioita, joilla minulle ei ole mitään merkitystä. Esim minkä vuosimallin auto naapurilla on, onko se taas vaihtanut, miksei tuo työkaveri ole ostanut omaa asuntoa jne.
Minä olen täysin tyytyväinen elämääni (jos yksinäisyyttä ei lasketa) näilläkin puitteilla, vaikkei kotini ehkä sisutuslehteen kelpaisikaan.
No, en tiedä voiko näihin pohdintoihin kukaan mitään järjellistä vastata, mutta sainpa vähän sydäntä purettua :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä elämänkokemusta voi arvostaa ja varsinkin niitä ihmisiä, jotka ovat vaikeuksiensa ylitse päässeet.
Mutta mutta, noista vaikeuksista on myös täytynyt oppia. Jos näin ei ole, niin arvostus on lähellä nollaa.
Tällaisen varovaisen ja harkitsevan elämän kannalla olevana olen sitä mieltä, että jos joku haluaa elää ns. "suurella sydämellä" ja päätyy vaikeuksiin, niin ei siinä mitään, jos kerran vaikeutensa selvittää, niistä oppii ja muuttaa asennoitumistaan. Tällaistä ihmistä ja elämänkokemusta arvostan.
Jos tilanne on taas se, että sama/samanlainen virhe toistetaan, niin silloinhan ei voi todeta muuta kuin, että ihminen on tyhmä, kun ei kokemuksistaan opi. Jos tällaiselle ihmiselle elämänkokemusta kertyykin reilusti, niin arvostus tosiaan lähentelee nollaa. Kyllä kerrasta täytyy oppia se minkä järkevät ihmiset tietävät ilman sitä yhtä koettelemustakin: Elä viisaasti, harkiten ja jopa varovasti.
Käsittääkseni ihminen oppii tekemistään virheistä, halusi tai ei. Oppien käyttöönotto on ihmisestä kiinni, kuten sanoit.
Päihdeongelmista kärsivää en kutsuisi "suurella sydämellä eläjäksi" vaan riippuvuussairaudesta kärsiväksi, ja sehän on asianmukaisella hoidolla korjattavissa. Ns. "järkevätkin" ihmiset maailmanlaajuisesti voivat sairastavat sitä.
Ehkäpä nainen-yh kaikenlisäksi- on vaan alemmassa kastissa tässäkin asiassa.
otetaanpa hypoteettinen vertailukohde, eli menestyvä esim. mediassa työskentelevä nuorimies kertoo avoimesti kärsineensä päihdeongelmasta ja hakeutuneensa hoitoon / opetelleensa elämään ilman niitä. Eikö tämän kohdalla voisi kuvitella kyseisen henkilön osakkeiden jopa nousevan?
Valitettava tosiasia on se, että yhdistelmä lapset päihdetausta ei ole ehkä se kaikkein haluttavin cocktail parisuhdemarkkinoilla.
Itsekin varmasti harkitsisin useampaan kuin kahteen kertaan jos treffattavasta tällaista ilmenisi.
Syyt tähän johtuvat tietenkin siitä kun yleinen asenne on "kerran juoppo/narkkari, aina juoppo/narkkari".
Huomionarvoista on, että mitä paremmin tuntee toisen, niin sitä vähemmän moinen tausta painaa. Mutta jos kerrot tuntemattomalle heti kärkeen tuon, niin ei ihme että hän kavahtaa.
Nimittäin jos ekoilla treffeillä tai heti tutustuttaessa tuollaista tunnustaa, niin tarkoittaa se sitä että päihdetausta on niin iso osa omaa identiteettiäsi, että se voi osoittautua ongelmaksi parisuhteessakin.
Kaikesta huolimatta tsemppiä. Pidän peukkuja.
Enhän minä nyt ihan ensi treffeillä sitä ole kertonutkaan :)
Ja täytyy vielä kertoa, että yksikään mies ei ole minua tämän takia hyllyttänyt. Suhteet/niiden alut olen lopettanut yleensä ihan itse, syistä joita en itsekään aina ymmärrä. Joskus jopa siksi, etten jaksa kertoa niistä ajoista ns. normaali-ihmiselle. Siksi mietinkin, olenko jotenkin moraalisesti velvoitettu niistä ajoista kertomaankaan. Harvassa luulisi olevan ihmiset, joilla ei yhtään luurankoa kaapista löytyisi. Eri asia on sitten se, kertovatko niistä.
Se kyllä täytyy myöntää, etten varmaankaan ole mikään "helmi" sinkumeressä. Toisaalta tiedän, että jossain on joku, joka haluaa/saa rakastaa minua tälläisenä kuin olen.
Itselläni lapsia ja taustalla pari masennusta. Tosin olen oppinut tunnistamaan masennuksen merkit ja tiedän missä kohdassa pitää toimia, jos niitä tunnen itselläni.
Eipä niitä miehiä tungokseen asti tosiaan ole ollut, mutta kyllä minäkin uskon vakaasti, että jossain on joku joka rakastaa minuakin ihan tälläisenä. =)
Jos menneisyys ei enään kuulu nykyisyyteen niin unohda koko menneisyytesi, älä ainakaan ensimmäisenä menneisyyksiä esille tuo. Mitä helvettiä ne kenellekkään kuuluu? En ymmärrä sellaista aikuisten ihmisten "menneisyyden" tonkimista? Kerro vain positiivisia asioita ensin menneisyydestäsi. Ei täällä missään mitään helmiä ole, pelkkiä ihmisiä, syntisiä jokainen. Turhaan poet alemmuuskompleksia. Eihän kukaan kestä sellaista täydellisyyttä jolla ei ole mitään vastoinkäymisiä ja koettelemuksia elämässään ollut, koko ikä on oppimista.
Niin monilla on alkoholi ongelmia ettet uskokkaan, herrasta narriin, kaappijuoppoja jne. Niitä voi tulla ihan kenelle tahansa missä elämänvaiheessa tahansa.
hei
olen valinnut yksin eläjän "roolin ".
olen viiskymppinen ,elämäni ollut aika raskasta välillä helvettiä. alku sanoina sanon jätin alkoholin ja miehet vuosia sitten elämäni suht hyvin ensimäissen kerran voin sanoa eläväni omalla
ehdolla elämää.
en tosiaan kaipaa suhdetta en edes huolisi asuntooni enää kakslakeista .
niin sinun pohdintaan" kertoa kaikki" no jokainen valitsee ne asia mitkä parempi jättää kertomatta
ei ainakaan minun kanata kaikkia kerto eikä edes parane harva osaa ymmärtää kuinka alas ihminen voi vaipua tai joutua en kerran itsekkään ymmärrä täysin eikä minun omaa elämääni taaksepäin parane katso se käsitelty vuosien työ oli ..
niin olet nuori sinun kohdalla ei kanata ihan yksin kyllä jäädä kyllä kaksin parempi elää luule en tiedä varmasti löydät kaverin joka ymmärtää vaikka kerrotkin ja jos siitä säikähtää ei se ole sinun arvoinen ihminen . etsi rauhassa. yritä pitää sosiaalista elämää yllä.
jos ajattelen itseäni minulla jo kaksi aikuista lasta 25 ja 30 kymppiset tyttö ja poika , yksi 3-vuotias lapsen lapsi , onneksi nämä hyvät asiat olen saanut.
mies suhteissa vedin varmaan kaikki ressukat alkoholistit ja vielä pahoin piteliänkin puoleeni.
voisin sanoa en koskaan ole ollut rakastunut en edes tiedä mitä se on nykyään en edes haluatietää.
lyhykäisesti elämäni teiniihastus lapsi -ero-pika ihastus lapsi- kaikkien menetys
romahdus, alkoholi kierre"tosi alas -suhde pahoinpiteliä nyrkistä 2vuotta. taas alkoholi . elin yksin alkoholi sitä sun tätä masennus.
poikani oli ainut kun tuli vierelleni ja sano huomenna äiti uusi päivä.
kovan taistelun yksin ajattelun tulkosena alkohli jäi itsestään myös miehet kokonaan tai paremmin inhoan näitä kahta asiaa en huoli niitä enää" hyvää" elämääni sotkemaan .
ja minulle sopii yksinolo hyvin en halua ystäviäkään ympärilleni huomasin että nekin ajan mittaan toi rasitteita tullessaan näin mukava lapset käy joskus 2 kissaa . yritän nauttia joka aamusta ja illasta sateesta ja auringosta.
siinä,, osa .ter.iki sinkku, hyvää elämää sulle!
Kiitos viestistäsi, hienoa että olet saanut myös elämäsi järjestykseen :)
Toivotan oikein aurinkoisia alkukesän päiviä sinulle!
Parempi yksin kuin huonoissa suhteissa. Hyvä jos kasvunpaikka tulee edes jossain vaiheessa kuin ei koskaan, kaikilla ei tule koskaan. Yksinolo tuo vahvuutta ja riippumattomuutta, kykenee näkee asioita syvemmälle kuin pintaa raapaisten vaan. Oman itsensäkkin työstäminen on pitkän ajan prosessi jota voi tehdä hyvässä parisuhteessakin mutta jos suhteet ovat aina kamalan ongelmallisia ja huonoja niin ei se onnistu kuin vasta vain yksin eläessä. Tämä on minun mielipiteeni.
Ihanaa varmaan oppia rakastaan ja arvostaan itseään ihmisenä kenenkään tulematta sanelemaan ohjeitaan ja neuvomaan. Ystävät eivät aina hyväksy muutosprosessia ja koittavat latistaa, lannistaa ystävänsä samaan tilaan kuin aiemmin. Kateus on kamalaa jos joku yrittää elämäänsä saada toisenlaisia arvoja. Hyviä kannustavia ystäviä on harvassa ja parempi olla ilman kuin väkisin vääntää huonoissa suhteissa. Joskus uusien harrastusten parista voi löytyä ihan kivoja ystävyys suhteita.