Tämä tarina saa monet kiehumaan raivosta. Suurin osa teistä, jotka tämän lukevat, inhoavat minua, pitävät minua pelimiehenä, sydäntensärkijänä, petturina, roistona, paskiaisena, mulkkuna...
Miksikö listasin nuo? Siksi, että on sitten turha noita tai vastaavia tyrkyttää vastaukseksi, koska ei sellaisesta ole tämän asian kannalta mitään merkitystä. Elän elämääni. Se on minun. Minun itseni on elettävä tekojeni seurausten kanssa pyrkien säästämään niitä, jotka ovat valintoihini syyttömiä. Sen teen, joten turha repia pelihousujaan seuraavasta :D
Ok. Asiaan. Olen naimisissa. Ollut jo vuosia. Muutama vuosi sitten minulla oli suhde työtoveriini. Hän oli tuolloin onnettomassa liitossa. En kylläkään aluksi tiennyt sitä, koska töissä veti ihan rentoa roolia. Jotenkin ystävystyimme. Ennen pitkää huomasimme olevamme suhteessa. Hän tiesi minun olevan varattu. Suhteemme perustui täyteen keskinäiseen avoimuuteen. Olimme toisillemme tärkeitä. Rakastimme. Mutta hän tiesi, että minua ei voi saada kokonaan. Että en tulisi lähtemään avioliitostani. Päinvastoin. Keskustelimme usein siitä, että hänen tielleen tulisi vapaa mies ( niin hän siis lopulta erosi liitostaan), joka olisi ns. oikea. Silloin meidän suhteemme viimeistään päättyisi. Minä hyväksyisin tilanteen. Koska hän ja hänen onnellisuutensa oli/on minulle tärkeintä.
Niinhän siinä sitten kävi, että tuo mies tuli. Suhteemme päättyi. Ei se kivuttomasti käynyt. Tuska oli molemminpuolista. Halusin säilyttää hänet elämässäni edes siten, että ajoittain kuulisin elämästään. Aluksi näin näyttikin käyvän, koska kukaan ulkopuolinen ei tiennyt suhteestamme. Ei hänen uusi miehensäkään. Mutta sitten ystävälleni tuli heikko hetki ja hän kertoi tälle totuuden. Heille syntyi siitä kriisi, jota jossakin määrin jouduin seuraamaan.
Lopulta minulle ilmoitettiin, että minun olisi syytä kutakuinkin hävitä maan pinnalta. Minkäänlaista yhteydenpitoa ei saa olla. Ei koskaan!
Meni kuukausia, kunnes tiemme kohtasivat vahingossa (emme enää olleet samassa työpaikassa).
Ilahduin näkemisestään. Hän ei. Olin hänelle kuin myrkkyä. Silmät, joihin olin joskus hukkunut, olivat nyt jäätä.
Siitä on nyt kolme vuotta. Yhteydenpitoa ei ole ollut, emmekä ole tavanneet missään. En halua altistaa itseäni enää moiseen kohtaamiseen. Edelleen olen kuitenkin hämmentynyt.
En olisi halunnut yhteytemme katkeavan näin. Olimmehan kerran löytäneet tason, jonne harvoin ihminen yltää. Ja hän oli viimeiseksi tarkoitetussa viestissään kertonut kuitenkin aina rakastavansa minua, vaikka elämä erottaakin meidät.
Tarkennuksena: en haikaile suhdettamme takaisin. Sen oli määräkin katketa. Enkä todellakaan halua hänelle minkäänlaisia ikävyyksiä. Hän on nyt saanut sen, mitä aina halusi: hyvän aviomiehen, oman talon ja lapsia. On upeaa, että hänen haaveensa ovat toteutuneet. Mitä sitten haluan? Haluan, että vielä joskus kohtaisimme. Ja että silloin hän hymyilisi minulle - välittäen. Näyttäen, että menneisyys, johon ei kukaan halua palata, on kuitenkin jättänyt lämpimän - ei katkeran - muiston.
Mistä ilmeinen katkeruus asiasta, jossa kävi niinkuin oli ennakoitu ja joka kestäessään oli elämää suurempaa?
Miksikö listasin nuo? Siksi, että on sitten turha noita tai vastaavia tyrkyttää vastaukseksi, koska ei sellaisesta ole tämän asian kannalta mitään merkitystä. Elän elämääni. Se on minun. Minun itseni on elettävä tekojeni seurausten kanssa pyrkien säästämään niitä, jotka ovat valintoihini syyttömiä. Sen teen, joten turha repia pelihousujaan seuraavasta :D
Ok. Asiaan. Olen naimisissa. Ollut jo vuosia. Muutama vuosi sitten minulla oli suhde työtoveriini. Hän oli tuolloin onnettomassa liitossa. En kylläkään aluksi tiennyt sitä, koska töissä veti ihan rentoa roolia. Jotenkin ystävystyimme. Ennen pitkää huomasimme olevamme suhteessa. Hän tiesi minun olevan varattu. Suhteemme perustui täyteen keskinäiseen avoimuuteen. Olimme toisillemme tärkeitä. Rakastimme. Mutta hän tiesi, että minua ei voi saada kokonaan. Että en tulisi lähtemään avioliitostani. Päinvastoin. Keskustelimme usein siitä, että hänen tielleen tulisi vapaa mies ( niin hän siis lopulta erosi liitostaan), joka olisi ns. oikea. Silloin meidän suhteemme viimeistään päättyisi. Minä hyväksyisin tilanteen. Koska hän ja hänen onnellisuutensa oli/on minulle tärkeintä.
Niinhän siinä sitten kävi, että tuo mies tuli. Suhteemme päättyi. Ei se kivuttomasti käynyt. Tuska oli molemminpuolista. Halusin säilyttää hänet elämässäni edes siten, että ajoittain kuulisin elämästään. Aluksi näin näyttikin käyvän, koska kukaan ulkopuolinen ei tiennyt suhteestamme. Ei hänen uusi miehensäkään. Mutta sitten ystävälleni tuli heikko hetki ja hän kertoi tälle totuuden. Heille syntyi siitä kriisi, jota jossakin määrin jouduin seuraamaan.
Lopulta minulle ilmoitettiin, että minun olisi syytä kutakuinkin hävitä maan pinnalta. Minkäänlaista yhteydenpitoa ei saa olla. Ei koskaan!
Meni kuukausia, kunnes tiemme kohtasivat vahingossa (emme enää olleet samassa työpaikassa).
Ilahduin näkemisestään. Hän ei. Olin hänelle kuin myrkkyä. Silmät, joihin olin joskus hukkunut, olivat nyt jäätä.
Siitä on nyt kolme vuotta. Yhteydenpitoa ei ole ollut, emmekä ole tavanneet missään. En halua altistaa itseäni enää moiseen kohtaamiseen. Edelleen olen kuitenkin hämmentynyt.
En olisi halunnut yhteytemme katkeavan näin. Olimmehan kerran löytäneet tason, jonne harvoin ihminen yltää. Ja hän oli viimeiseksi tarkoitetussa viestissään kertonut kuitenkin aina rakastavansa minua, vaikka elämä erottaakin meidät.
Tarkennuksena: en haikaile suhdettamme takaisin. Sen oli määräkin katketa. Enkä todellakaan halua hänelle minkäänlaisia ikävyyksiä. Hän on nyt saanut sen, mitä aina halusi: hyvän aviomiehen, oman talon ja lapsia. On upeaa, että hänen haaveensa ovat toteutuneet. Mitä sitten haluan? Haluan, että vielä joskus kohtaisimme. Ja että silloin hän hymyilisi minulle - välittäen. Näyttäen, että menneisyys, johon ei kukaan halua palata, on kuitenkin jättänyt lämpimän - ei katkeran - muiston.
Mistä ilmeinen katkeruus asiasta, jossa kävi niinkuin oli ennakoitu ja joka kestäessään oli elämää suurempaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ne tunteet olivat yksipuolisia. Olit vain "välivaihe". Hyväksy jo tapahtunutja käytä energiasi vaikka oman suhteesi hoitamiseen tai ihan mihin tahansa.
Et sinä varmasti mikään "välivaihe" ollut.Ihan oikea rakkaus jota ei voinut vain saada omakseen.Hän varmasti ajattelee sinua lämmöllä, muttei tiedä miten pitäisi suhtautua.Kunhan aikaa kuluu tarpeeksi,on helpompi kohdata.
Kiitos kauniista sanoistasi. Tiedän, että en ollut välivaihe. Sen vain tietää tai oikeammin sen tuntee.
Ehkä kohtaammekin. Hänen täytynee vain ottaa ns. kunnolla etäisyyttä.
Tunnistin itseni tuosta. Meidän suhde kestänyt jo 8 vuotta.Tällä hetkellä minä olen se eronnut ja hän edelleen naimisissa.
Tapasimme tiiviisti melkein viikottain noin 6 vuoden ajan. Sitten repesi,vaimo sai tietää ja vaati meitä tilille asiasta. Vaimo halusi kuitenkin jatkaa liittoa.
Yritimme saada välimatkaa suhteeseemme,pidimme kuitenkin yhteyttä melkein päivittäin puhelimitse.Meni 3 kk ja näimme taas,se rakkaus ja toisesta välittäminen huokui molemmista.
Vietimme yhdessä ikimuistoiset 3 vrk:tta.
Tänä päivänä hän on minun paras ystäväni, näemme silloin tällöin,puhumme melkein päivittäin.
Mutta en voisi kuvitellakaan poistavani tätä miestä elämästäni.
Meillä pitkä yhteinen historia,sanottuja ja tehtyjä asioita joitaa en voisi kuvitella tekeväni kenenkään muun kanssa.
Hän on minun sielunkumppanini, mutta olenko minä kummajainen naisena kun en halua hänen eroavan?
Itse eronneena nautin itsenäisyydestäni enkä kaipaa miestä arkipäivääni "sotkemaan" =o)
Sinulle Maverick sanoisin, että anna hänelle aikaa, aikaa rauhoittua ja tasaantua, toteuttaa unelmansa ja vielä jonakin päivänä hän kävelee sinua vastaan hymyillen.
Salasuhteesi kestänyt jo 8 vuotta. Mulla kesti 3 ja puoli vuotta ja pidin sitä tosipitkänä, mut toihan on jo iäisyys :D
Sinulle