Mies jäi kiinni seksisuhteesta (syitä yms. en tässä nyt kaivele), olin vaimona heti jättämässä häntä, loukkaantunut, vihainen, mustasukkainen, enkä olisi heti voinut kuvitellakaan alkuun jatkavani miehen kanssa. Aikaa meni, tajusin, että vaikeaa tulisi olemaan, koska rakastin häntä edelleen, ikävöin jne. Mietin koko ajan sitä, miksi mies oli ajautunut siihen, tiesin syyt, mutta silti... Meillä oli erittäin vahva, intohimoinen seksisuhde ollut aina, joten siitäkään ei ollut kyse, ettei olisi saanut kotona. Olemme myös toistemme parhaat ystävät, mieleteön reilu suhde ollut koko ajan, hauskaakin meillä oli aina yhdessä. Mies oli koko ajan ilmoittanut katuvansa suhdetta, lopetti sen heti, häpesi, nöyrtyi edessäni, vannoi rakkauttaan yms niin vakuuttavasti, että uskoin sen. Työhönsä ei pystynyt, romahti täysin... Sanoi tajunneensa koko asian mitä menettäisi, kun ilmoitin erohalustani. Hänelle tuo nainen ei merkinnyt mitään kuin seksiä ja jutteluseuraa, mutta minä merkitsin hänelle kaikkea ja rakasti vain minua.
Loppujen lopuksi sanoin, että yritetään jatkaa, en voi itse taata mitään, pystynkö antamaan anteeksi ja unohtamaan. Nyt näyttää siltä että pystyn. Välillä tulee hetkiä, jolloin uskonpuute näyttäytyy, mutta hetken kuluttua uskon taas tähän. Mies on "maailman onnellisin mies" kun pääsimme ratkaisuun, hän huomioi minua, hellii ja näyttää kaikin tavoin, että olen hänelle tärkeä, rakas. No aika näyttää, onko tämä vain katumusta, tuleeko uusia suhteita kenties... Voin vain toivoa, että kaikki on hyvin.
Tiedän, että tähän tulee nyt kaikenlaisia kommentteja, että kerran kun pettää, jatkaa sitä... No eletään nyt päivä kerrallaan.
Loppujen lopuksi sanoin, että yritetään jatkaa, en voi itse taata mitään, pystynkö antamaan anteeksi ja unohtamaan. Nyt näyttää siltä että pystyn. Välillä tulee hetkiä, jolloin uskonpuute näyttäytyy, mutta hetken kuluttua uskon taas tähän. Mies on "maailman onnellisin mies" kun pääsimme ratkaisuun, hän huomioi minua, hellii ja näyttää kaikin tavoin, että olen hänelle tärkeä, rakas. No aika näyttää, onko tämä vain katumusta, tuleeko uusia suhteita kenties... Voin vain toivoa, että kaikki on hyvin.
Tiedän, että tähän tulee nyt kaikenlaisia kommentteja, että kerran kun pettää, jatkaa sitä... No eletään nyt päivä kerrallaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mutta vain juuri silloin, kun asia selvitetään perinjuurin, ja syyt pettämiseen ovat selvät, jolloin niitä voidaan korjata.
No, tokikin varmaan 90 prosentissa suhteita pettämisestä ei selvitä koskaan, joko petetty ei voi antaa ikinä anteeksi, tai pettäjä pettää uudelleen, mutta kyllä jotkut onnistuvat.
täällä yksi onnistunut (toistaiseksi) .. ;) aina pitää olla vähän varuillaan!
noh 1,5 vuoden jälkeen kiinnijäämisestä, mies on kuin alkperäinen kirjoittaja kuvailee miestään nyt - vieläkin. Ei kai noin kauaa jaksa esittää. Mä ainakin haluan uskoa että mies on oppinut, on se sen verran muuttunut. Siis kaveri on aivan päinvastainen kuin ennen koko showta.
Eli terveiset alkuperäiselle; ei kaikki ihmiset ole läpeensä paskoja, kyllä jotkut ottavat onkeensa asioista ja ihan oikeasti ymmärtävät tekojensa merkityksen. Jaksa vain uskoa. Ja jos joskus toisin todistetaan ja mies on ollut uudestaan uskoton, niin sitten ainakin tiedät ettei vanha koira tässä tapauksessa enää opi, ja voit alkaa haistelemaan uusia tuulia ja kääntää elämässäsi uuden sivun! =) tsemppiä!
Muistan aina sen tuskan hetken kun mieheni uskottomuus paljastui minulle. Muistan myös ne muutamat seuraavat kuukaudet, jolloin en kyennyt mihinkään järjelliseen toimintaan. Muistan siis kuukausista lähinnä sen tuskan ja usvan, jonka keskellä sinnittelin lasten takia normaalirutiinit läpi. Sitten elämä alkoi taas maistua ja pystyin nauttimaan itselleni tärkeistä asioista. Mieheni pettämisestä on vajaa kolme vuotta aikaa ja olemme edelleen yhdessä. Välillä on ollut todella kitkuttelua, välillä parempia aikoja. Olisin varmaan onnellinen, vaikka olisimme eronneetkin. Luultavasti naiset putoavat aika usein jaloilleen vaikeuksien jälkeen. Toisaalta pitkä suhde on itseisarvo sinänsä. Yhteinen historia vaikeuksineenkin sitoo ihmisiä tiukemmin yhteen.
En vannon minkään kaikki voivan rakkauden nimeen. Jos mieheni uskottomuus jotain opetti, niin elämään tätä hetkeä. En pelkää mieheni uudelleen pettämistä. Olen huomattavasti vähemmän laput silmillä nykyään ja ehkä kyynisempi ja siksi varautunut ikävyyksiin. Myös muunlaisiin kuin pettämiseen. Jos mieheni pettäisi uudelleen, minulla on toimintasuunnitelma valmiina. Miehelleni uskottomuuden jälkipyykki oli varmaan myös sen verran kovaa koettavaa, että luulisi sen jotain opettaneen. Ainakin jonkinlainen kaikkivoipaisuuden illuusio katosi.
Olen kokenut hyvin samankaltaisen uskottomuuskriisin reilu vuosi sitten. Kaikki oli "hyvin" meidän suhtessa, ja uskottomuus putosi kuin pommi niskaani. Toki jälkikäteen tajusin kaikki merkit, olen vain luonteeltani sellainen, joka ei heti epäile pahinta.
Esikoinen oli tuolloin vasta puoli vuotias ja elin viime kevään kuin sumussa. En voinut uskoa että se oli minun elämääni, ja että minun mies pystyi niin paljon satuttamaan minua henkisesti. Pääsimme tuolloin pariterapiaan, jossa käymme edelleen. On ollut helpottavaa puhua ulkopuoliselle, joka osaa kysyä juuri oikeita kysymksiä ja johdatella aiheita. En osaa vieläkään sanoa pystynkö antamaan anteeksi, mutta sen tiedän että en voi koskaan unohtaa asiaa. Sen kanssa on vain opittava elämään... Mies meinasi tukehtua suruun, kun hän tajusi oikeasti millä panoksilla pelasi elämäänsä. Kun hän oikeasti ymmärsi että voi menettää minut (ja lapset) oli hän valmis tekemään mitä vaan että jatkamme yhdessä, perheenä.
Olemme mielestäni edistyneet hyvin asian kanssa, välillä tulee aallonpohjia, ja välillä en ajattele koko asiaa. Jos mies jäisi uudelleen kiinni uskottomuudesta, en enää haluaisi jatkaa avioliittoa hänen kanssaan. On tämä sen verran rankkaa ollut.
Kerrankin täällä saa lukea asiaa! Elämä ei aina parane, jos ns. heitetään puoliso ulos, eikä selvitetä syitä, mikä johti tilanteeseen. Siis keskustelkaa ja miettikää, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, molemmat. Tulee kyllä hetki, jolloin taas tuntuu epätoivoiselta, mutta se pitää heti kertoa puolisolle ja yhdessä miettiä, miksi ja miten eteenpäin. Ja ei kaikki mene uudestaan vieraisiin, se on pötypuhetta.
Yrittäkää, vaikka puolisoksi olisi sattunut suomalainen puhumaton mörökölli, kyllä se siitä valkenee!
Kiitos, kiitos tuhannesti kommenteistanne, valaa uskoa minuun, että me selvittäisiin tästäkin! Olen myös päättänyt, etten asiaa ota enää esille missään tilanteessa, en riidan aikana, en mitenkään. Olemme puineet asiaa ristiin rastiin yhdessä ja sovimme, että nyt se on loppuunkäsitelty. Kiitos teille kaikille ja hyvää jatkoa omiin liittoihinne!
Samaa mieltä kanssasi. Ei tämä aika toisen uskottomuuden jälkeen ole ollut helppoa, mutta ei se erillään asuminenkaan ollut helppoa,sitä kokeiltiin. Päivä kerrallaan, elämä jatkuu.
Sitä en lakkaa ihmettelemästä, miksi jotkut haluavat jatkaa suhdetta naimisissa olevan kanssa. Olisin lähettänyt mieheni tuon "kakkosen" luo, mutta hän ilmoitti ettei halua, on vain niin mukavaa kun on joku jonka kanssa jutella...
kävi näin, että luotin annoin anteeksi monta kertaa ja aina petettiin. Jätin miehen, joka nyt itkee perään
Puolisoni rakastui tukea tarvitsevaan työtoveriinsa, tämä sivusuhde kesti toista vuotta. Kun puolisollani oli edessä todellinen valintatilanne - minä vai se toinen - ei pettäjäni ratkaisussa ollut epävarmuutta. Minä kylläkin kipuilin ja edelleenkin kolmen vuoden kriisin jälkeen ajoittain epäilen haluani jatkaa liittoamme. Liittomme oli ollut todellinen onnellinen rakkausavioliitto - olimme hyvä tiimi, toistemme parhaat ystävät ja intohimoiset rakastetut.
Ero olisi ollut helppo ratkaisu. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen on raastavaa ja liittoon jäädessä kaikki tunteet on käytävä läpi - viha ja inhokin. Nyt kolme vuotta tiedosta olisin omillani omassa elämässäni. Uskon kuitenkin, että nyt katuisimme eroamme. Eroista yli puolet ovat turhia - ajattelimme silloin kriisimme vaikeimpina aikoina, ettei liittomme saa päättyä ns. turhaan eroon.
Eihän tämä helppoa ole ollut - onneksi emme tienneet kriisin pituutta ja syvyyttä. En koskaan anna anteeksi tapahtunutta enkä hyväksy puolisoni tekoa. Nyt kuitenkin pystyn elämään tapahtuneen kanssa ja hyväksyn sen, että jään petettynäkin tähän liittoomme. Olen saanut elää huikean onnellisen elämän ja tiedän, että nytkin elän keskimäärästä paremmassa liitossa.
Kriisissä muutuin minä eniten. En enää katsele maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Oli pelottavaa jäädä tähän liittoon ja asettaa itsensä alttiiksi uudelle pettämiselle - sitä en enää kestäisi. Kun rakastaa paljon, on haavoittuvampi. Toisaalta nyt olen vahvempi kuin ennen ja tiedän selviäväni yksin niin taloudellisesti kuin henkisestikin.
Onnea teille kaikille, jotka olette uskaltaneet aloittaa uudestaan pettäjänne kanssa. Kun kerran pettää, siitä oppii!
jotka tarinanne olette tänne kertoneet!
Itse elän juuri tällaisessa tilanteessa...petos tuli ilmi ja monien vaiheiden kautta olemme päättäneet yhdessä jatkaa.
Rankkaa on ollut...tämä ns pettäminen tuli ilmi tammikuussa ja tämä aika sieltä tähän on mennyt kuin unessa.On hyviä päiviä ja huonoja...mutta yritystä riittää.
Mieheni katuu tekoaan ja olemme saaneet puhuttua monen vuoden edestä tuntojamme julki.Ja se jos joku on yhdistänyt vielä enemmän.
Kun on kerran jo sattuttanut itsensä ja on aivan "alasti" toisen edessä tunteineen...niin kipeitä kuin ne ovatkin,olen samaa mieltä että se on vain vahvistanut meitä kumpaakin kun on ollut pakko kohdata ne kipeimmätkin asiat.
Kuten edellä jo mainittiin...ero olisi ollut helppo ratkaisu...jättää vain kaikki ja niin olisi kaikki se paha vain kertynyt kummallekkin sisälle ja sitten melko varmasti jonain kauniina päivänä ne olisi tulleet esiin kuitenkin läpikäymättöminä asioina...ehkä seuraavassa suhteessa...joka olisi tosi epäreilua taas sille seuraavalle kumppanille.
Joten minä myös kannatan yhdessä yrittämistä ja asioiden todella selvittämistä ennenkuin heitetään hanskat tiskiin.
Ainakin siten voi olla varma asioista ja ei tarvitse katua ettei yrittänyt tai ettei antanut itselleen tai toiselle mahdollisuutta.
Tiedän että raskasta tulee olemaan vielä pitkään ja itse vellon vielä noissa epävarmuuden tunteissa että kannattaako tämä vai ei...ja silti tiedän että se kannattaa...myös oman itseni takia että elämässä pääsisin eteenpäin.Kävi meidän suhteelle sitten kuinka käy...niin ainakin voimme sanoa että kaikkemme yritimme eikä sitä tarvitse koskaan katua.
Helppoahan se olisi jos olisi valmis käsikirja sille kuinka tällaisissa tilanteissa toimitaan...yhdelle yksi ratkaisu ja toimintatapa on oikea...toiselle toinen.
Ja kukaan ei ole väittänytkään että parisuhteessa eläminen olisi helppoa tai että tosiaan olisi vain niitä aurinkoisia päiviä...Sitähän se tarkoittaa se lupaus "tahdon"...jaksaa rakastaa ja tehdä töitä sen parisuhteen eteen niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä!Muutenhan siellä sanottaisiin että "rakastan"...mutta tahtomisesta tässä todellisuudessa on kysymys.
Tietenkin toinen loukkasi teollaan minua...sitä en edes kiellä...mutta mä näen kaiken sen hyvän mitä on ja on ollut ja näen siinä niin suuren syyn antaa anteeksi ja yrittää unohtaa ja jatkaa yhdessä matkaa eteenpäin.
Se tuottaa vielä välillä ahdistusta ettei toinen ole vielä täysin yli tunteistaan sitä "ihastusta" kohtaan...vaikka itse valitsi jäävänsä minun luokseni.Tiedän että se vie aikaa päästä tunteista ylitse..(viehän se minultakin päästä pettämisestä)...mutta nämä teidän tarinanne antavat voimia ja uskoa siihen että tämä kaikki on sen arvoista...vaikka se välillä niin lujaa sattuukin.Kiitos teille kaikille ja Oikein hyvää kevättä!Koittakaahan jaksaa ja pitäkää huolta itsestänne ja parisuhteistanne!!!
Hei! Kaipaisin kipeästi jotain joka on kokenut edes jotain samanlaista. Me ollaan seurusteltu kolme vuotta ja nuoriakin ollaan, olen yhdeksäntoista ja kihlattuni 21 vuotta. Ei onneksi ollut seksisuhdetta toiseen naiseen, "vain" juttelusuhde ja muutama halaus. Vaikka aika pieniä asioita sinun kokemuksiisi verrattuna, niin silti, luottamus meni hetkessä muusiksi ja unelmat rikki. Meillä oli mennyt jo puoli vuotta huonosti ja sitten alkoi mennä paremmin. Poikaystäväni ei tohtinut kertoa asiasta koska pelkäsi menettävänsä minut. Mutta kertoi kuitenkin sitten ja oikeastaan tieto helpotti, tavallaan. Suhteeseen tuli todellinen käänne ja alkoi kasvattaa meitä yhteen. Tietenkään en voi sanoa että pettäminen auttoi, ikinä ei asiat saisi noin pitkälle mennä, mutta nyt jo näkee hyviä puolia.
Silti ahdistaa, itkettää, suututtaa ja tekee välillä mieli repiä pää irti. Vaikka teillä asiat meni paljon pitemmälle kuin ikinä saisi mennä, niin kyllä sinä varmaan tunnet miehesi. Tiedät katuuko hän todella ja haluaako tästä lähtien selvittää asiat yhdessä.
Vaikeita nämä jutut on, mistä sitä tietää milloin kannattaa luottaa ja milloin ei.
Vaikka nyt jo pystyy hengittämään ja olemaan onnellinen, niin kyllä ne tunteet vaan pomppii ja tekee kärrynpyöriä, mutta se kuuluu normaaliin kriisin läpikäymiseen, pitäis vaan muistaa se. Tuli vuodatus, mutta en oo oikeen saanut purettua tätä.. :)
Itse tiedän kuitenkin, tiedän sen, ettei enää tarvitse pelätä. Vaikka tää mun juttu saattaa sun mielestä kuullostaa pieneltä ja vähäpätöiseltä omaasi verrattuna, niin on tää mulle vaikeaa.