En tiedä itkisinkö vai nauraisinko... Sain tietää lääkäriltäni pari päivää sitten, että mahdollisuuteni saada omia lapsia tulevaisuudessa ovat lähes olemattomat. En voi tulla raskaaksi suvussamme ilmenevän oireyhtymän vuoksi, joka johtuu jonkinlaisesta geenivirheestä.
Uutinen oli aika shokeeraava, enkä ole vieläkään oikein ymmärtänyt sitä. Joskin tässä iässä asia ei ole vielä edes ajankohtainen (26), mutta olemme jo avopuolisoni kanssa suunnitelleet yhteistä elämää ja perhettä.
Mies haluaisi lapsia, mutta minä en tiedä. Urani on hyvässä nousuvaiheessa ja nautin muutenkin omista hetkistä ja vapaudestani "itsekkäästi". Lisäksi olen miettinyt haluanko todella saattaa näin kovaan maailmaan herkkiä ihmisolentoja, jotka jo minä omalla toiminnallani saatan tuhota tai traumatisoida? Rakastan silti lapsia, ja olenkin usein tuttavien ja sukulaisten lasten hoitajana, ja jostain syystä myös lapset pitävät minusta.
Ongelmani on siis se, että tuleeko minun kertoa tästä avomiehelleni vai ei? Olen pyöritellyt asiaa mielessäni maanantaista saakka, mutta ajatukset menevät aina samaa rataa, enkä uskalla tehdä ratkaisua. Ehkä pelkään, että mieheni hylkää minut nyt tai tulevaisuudessa. Olo on kuin maholla kamelilla, tai tyhjällä korulippaalla..
Uutinen oli aika shokeeraava, enkä ole vieläkään oikein ymmärtänyt sitä. Joskin tässä iässä asia ei ole vielä edes ajankohtainen (26), mutta olemme jo avopuolisoni kanssa suunnitelleet yhteistä elämää ja perhettä.
Mies haluaisi lapsia, mutta minä en tiedä. Urani on hyvässä nousuvaiheessa ja nautin muutenkin omista hetkistä ja vapaudestani "itsekkäästi". Lisäksi olen miettinyt haluanko todella saattaa näin kovaan maailmaan herkkiä ihmisolentoja, jotka jo minä omalla toiminnallani saatan tuhota tai traumatisoida? Rakastan silti lapsia, ja olenkin usein tuttavien ja sukulaisten lasten hoitajana, ja jostain syystä myös lapset pitävät minusta.
Ongelmani on siis se, että tuleeko minun kertoa tästä avomiehelleni vai ei? Olen pyöritellyt asiaa mielessäni maanantaista saakka, mutta ajatukset menevät aina samaa rataa, enkä uskalla tehdä ratkaisua. Ehkä pelkään, että mieheni hylkää minut nyt tai tulevaisuudessa. Olo on kuin maholla kamelilla, tai tyhjällä korulippaalla..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Salailemalla voit vain hävitä, kertomalla on vielä mahdollisuus...
Kerro. Jos miehesi hylkää sinut sen takia, että et voi saada lapsia, niin ei se oikeaa rakkautta olekaan.
Ja annat kuitenkin hänelle mahdollisuuden valita.
jos miehesi ei pystyisi saamaan lapsia?
Mitä mieltä olisit, kun vuosien jälkeen kävisi ilmi että hän onkin steriili, mutta ei ole viitsinyt mainita asiasta sinulle missään vaiheessa, vaikka on antanut sinun ymmärtää että yhteisiä lapsia jossain vaiheessa tehdään?
Tuntuisiko reilulta?
Kai nyt tyhmä nainen tajuat että pakkohan sinun on hänelle kertoa. Paitsi jos haluat ehdoin tahdoin käyttäytyä kuin itsekeskeinen kusipää.
Tottakai kerrot!
Eihan tuossa ole mitaan pahaa jos ei itse pysty tekemaan lasta.
On olemassa muitakin vaihtoehtoja: adoptio tai olla sijaisvanhempi.
Aiti ei ole lainkaan aina se nainen joka synnyttaa lapsen. Melkein kuka tahaansa (Ikava kylla) pystyy synnyttamaan, mutta olla aiti on jotain aivan toista.
Aiti on han joka rakastaa, kasvattaa, laakitsee, hoitaa ja ohjaa ensin avutonta - sitten varttuvaa ihmistainta.
Aiti on han joka takaa aviomiehensa kanssa talle pienelle ihmiselle turvallisen ja rakkaan kodin.
Aiti on han joka osallistuu lapsen koulumenoihin ja opintoihin.
Aiti on han joka tukee nuorta murrosikaista.
Aiti on han joka edesauttaa ja tukee lapsen pyrkimysta kehittaa itseaan parhaaksi mahdolliseksi yhteiskunnan jaseneksi.
Sina pystyt valtavan hyvin tuohon kaikkeen miehesi kanssa.
Sinun ei tarvitse synnyttaa tuota pienokaista itse!
Olen äitiyden määritelmästä kanssasi aivan samaa mieltä. Lasta voi rakastaa ja huolehtia aivan kuin omaansa vaikka lapsi ei olisikaan biologisesti oma :)