Olin kuudentoista kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Perheyhteisösi oli minusta toisaalta ihana ja toisaalta pelottava. Teillä ei riidelty, niinkuin minun lapsuuskodissani, teillä laskettiin leikkiä, teidän perhe kuului yhteen. Toisaalta minua pelotti äänekkyytesi ja suorasukaisuutesi. Sipisit jotain poikaystäväni korvaan kun olin ensimmäistä kertaa teillä - kysyin sitä myöhemmin poikaystävältäni, ja hän kertoi jonkun muka-vitsikkään kommentin kampauksestani. Kulutin varmaan pari yötä miettiessäni mitä mahdoit sillä tarkoittaa. Sinä olit silloin vähän yli neljäkymppinen. Nyt, kun itse olen samanikäinen, ja lapseni tuovat kavereitaan "näytille" vasta ymmärrän että en ollut ainoa joka silloin jännitti. Sinuakin jännitti, etkä tiennyt miten olisit minuun suhtautunut. Tiesin heti että halusit kiihkeästi omia minut perheeseen, tehdä osaksi perhettäsi. Minäkin halusin kuulua tähän perheeseen, mitä se sitten minulle oikeastaan tarkoittaisi en tiennyt.
Häämme vietettiin kun olin kahdenkymmenen. Poikasi oli samanikäinen. Olimme kovasti menossa naimisiin, aikuisuuden kynnyksellä, iloisina ja toiveikkaina. Kaikki olivat iloisia ja toiveikkaita. Mutta kenen häät ne mahtoivat olla? Morsiusparina olimme kilttejä ja kaikkien toiveet täyttäviä: mieheni halusi täyttää oman anoppinsa toiveet ja minä oman anoppini toiveet. Niinpä hääpuku oli puhtaanvalkoinen (eikä luonnonvalkoinen kuten oma toiveeni oli ollut) morsiuskimppu sinivalkoinen (eikä puna-oranssi k.o.o.o.o.) ja yli puolet vieraista oli vanhempien tuttavia joita kumpikaan vihittävistä ei muistanut koskaan nähneensäkään. Elettiin 80-luvun alkuvuosia, oltiin totisia ja pömpöösejä. Ja toiveikkaita, sitä myös.
Avioliittoni alkoi sillä että nuori aviomies joutui armeijan harmaisiin yhdeksitoista pitkäksi kuukaudeksi. Ikävöin puolisoani, sinä ikävöit samaa miestä. Opin hirveästi inhoamaan armeijan pahalta haisevaa pukua. Lomista tuli sinulle ja minulle lausumattoman kiistan aiheita. En olisi halunnut jakaa rakastani kenenkään kanssa niinä lyhyinä hetkinä, mutta joku ymmärrys oli tietysti siitäkin että anoppilassa on käytävä (ja omien vanhempienkin luona oli mukamas käytävä kerran viikossa...). Jouluna puhkesi kriisi, kun lyhyestä joulupäivästä halusit uhrata pari tuntia siihen että mieheni hakee kodistamme teille sen penteleen pahalta haisevan armeijavaatteen - jotta voit valokuvata joulukuusen ja sotilaan. Olin vihainen ja pettynyt ja osoitin sen myös, minua ärsytti ja harmitti. Et pyytänyt anteeksi (mitäs olisit sitten pyytänyt?) mutta miehen sisarusten kesken asiaa kyllä setvittiin, minulta toivottiin ymmärrystä, ja varmaan joku sopu sitten lopulta syntyi. En pyytänyt anteeksi minäkään.
Sinä talvena saatoin äitisi kuolemaan. Minulla oli aikaa käydä katsomassa kuolevaa, ja halusinkin olla tärkeä, varmaankin. Tukeuduit minuun, puhuimme paljon puhelimessa ja muutenkin. Tunnuit läheiseltä, melkein läheisemmältä kuin oma äitini tuolloin.
Oma äiti tuli taas lähemmäs kun tulin raskaaksi. Olin kahdenkymmenenkolmen. Sinäkin olit kiinnostunut meistä. Silloin ajattelin sitä miten surullista oli, ettei sinulla ollut yhtään omaa tytärtä. En mitenkään voinut jakaa sisimpiä tuntojani sinun kanssasi samalla tavalla kuin oman äitini kanssa. Olin kiitollinen osoittamastasi kiinnostuksesta, ja hämmentynyt niistä sekavista tunteista joita sinä pelkällä olemassaolollasi minulle aiheutit. Emme puhuneet avoimesti, olimme (onneksi) hyvinkäyttäytyviä ja kohteliaita. En voi tietää mitä sinun mielessäsi mahtoi liikkua, mutta minä aina välillä olin ainakin omasta mielestäni aistivinani jonkin vertailu- tai kilpailuasetelman mieheni veljen perheen ja meidän pienen perheen välillä. Juttelit miehen veljen asioista meille - yhteisesti jakaen, huumorintajuisesti ja ymmärtäväisesti juoruillen ja ?udellen?. Sävyssä oli jotain mistä en pitänyt, en halunnut että puhut samalla tavalla meistä niille toisille. En halunnut liittoutua kanssasi ketään vastaan, mutta kaikkien puolesta kyllä.
Olit lämmin ja välittävä ja vanhetessasi yhä enemmän huolissasi kaikista. Kun isäsi kuoli minun odottaessani toista lastamme, jotain kääntyi sinussa. Sinusta tuli pieni, kaikesta huolestunut tyttö. Pohdin näinkö sota eli sisälläsi, olithan syntynyt sodan keskelle, isäsi ollessa rintamalla. Tiesin senkin että sisarussarjassasi sinua edeltävä kaksospari oli kuollut, joten varmaan on äitisi ollut täynnä huolta sinua hoitaessaan, sinuun katsoessaan. Pelkäsit ulkomaalaisia rosvoja, virolaista mafiaa, kaupungin leikkipuistojen hiekkalaatikoissa vaanivia huumeneuloja, appelsiininkuoren myrkkyjäämiä, veroviranomaisia ja huligaaneja. Pelkäsit eniten oman itsesi sisäisiä vihollisia, pelkäsit syöpää, dementiaa ja kaameita sairauksia jotka vaanivat sinua milloin missäkin muodossa. Kuuntelit huolissasi suolistosi ääniä ja keuhkojesi rahinaa, pelkäsit pelkäsit ja pelkäsit.
Sairastuit. Ensin keuhkolohkosi surkastui, sitten tuli ihottuma joka yleistyi ja kroonistui, suolistovaivat, keuhkovaivat, allergiaoireet. 58-vuotiaana kuumeilit ja olit kivulias - hoitelin sinua sängyssäsi, vaihdoin paitojasi ja kuuntelin hengitystäsi. Myöhemmin kävi ilmi että sinulle oli puhjennut tuberkuloosi, kenties jo vauvana saatu ja piilossa ollut aikuisuuteen asti. Se hoidettiin, paranit.
Rakastit aina lapsiani lämpimästi ja tasapuolisesti. Jos nyt mieheni toisen veljen keskimmäinen poika ehkä oli jollain tavalla suosikki, niin kukin muukin lapsenlapsista sai kyllä tuntea suosiosi. Lahjoja jakelit niin avokätisesti kuin ikinä varoillasi kykenit. Ehkä lahjat olivat meidän aikuisten mielestä lelukrääsää jota ilmankin olisi tullut toimeen, ehkä ne eivät mitenkään tukeneet meidän ajatuksiamme vihreistä arvoista ja siitä että materia ei ole avain onneen. Mutta tarkoitit hyvää. Mahdollisesti tarkoitit samalla hallita - mutta niin että et kyllä varmaan sitä mitenkään itsekään tiedostanut. Sain sinulta lastenhoitoapua kun sitä pyysin (olin aina huono pyytämään, mikä toisaalta ehkä oli onni: olisit varmasti auttanut aina, itsesi väsyksiin jos vain olisin pyytänyt). Kiitän kaikesta. Lapseni olivat myös teillä iltapäivisin koulun jälkeen heidän ollessaan ensimmäisellä ja toisella luokalla. Kiitän siitäkin. Minua harmittivat jotkut asiat, kuten esimerkiksi se että 7-vuotias tyttäreni sai kokea koko Estonian uppoamisen traumat, hukkuvat ihmiset ja itkevät omaiset, tv:n kautta - ei tullut mieleesi suojata pientä ihmistä. No, sinä olit itse vielä pienempi sodan kauhuista kuullessasi, mitenkä olisit voinut muutoin kokea.
Päivittelysi ärsytti. Voi kamalaa, mitä milloinkin. Pöyristyttävää, ihmeellistä. Olit olemassa vain katastrofin keskellä. Nyt ajattelen, että olin itse kovin kaltaisesi, joillain tavoin. Niinhän se on että miehet hakevat äitinsä kaltaisia naisia. Monilta osin olin kuin sinä: suorasukainen, päättäväinen (ainakin vaikutin siltä), järkevä, vastuuntuntoinen, huumorintajuinen, huolehtivainen, huolissaan ja kotonaan katastrofien keskellä...
Kasvoin kyllä vapaammaksi ja ohi, en ollut enää kuten sinä. Ehkä sinäkin yritit, mutta jäit koukkuun niihin sairauksiin. Sinulla todettiin leukemian esiaste, ja kuolit seitsemän vuotta sitten.
Avioliittomme päättyi neljä vuotta myöhemmin. Minä kasvoin muuksi, mutta ex-mieheni löysi taas naisen joka on kuin sinä. Siitäkin on siis jo kolme-neljä vuotta. (siis löysi naisen ihan itse ennenkuin ehdittiin edes erota).
Kaikesta siitä huolimatta, mikä on kenties ollut huonoa, haluaisin kertoa sinulle Anoppi, että olit perkeleen hyvä anoppi. Todella aina ei mennyt vitun lujaa, välillä ärsytit minua kaameasti (ja uskon kyllä että myös minä ärsytin sinua, ja huolestutin). Silti. Ja ajattelen myös että jos olisit joskus kyennyt edes sanomaan vitu lujaa, että tarkoitat jotain perkeleen hyvin, olisit kukaties voinut pitää kroppasi vähän terveempänä. Olit kyllä rempseä, joissain asioissa, mutta kovin kiltti silti monissa. Halusit tehdä toisia varten, elää toisten kautta, mutta missä olit sinä itse.
Olit siellä missä olit. Täällä ja mielissämme. Hyvää kevättä anoppi. Työnnä begoniaa ja ruukkuruusua pontevasti ja jos meillä on sieluja jotka kohtaa niin ehkä sitten me kohdataan.
Miksi kirjoitin? Anopeille ja miniöille. Ja ehkä varsinkin niille jotka ovat ihmetelleet missä ovat ne joilla ei ole valittamista. Tässä.
Häämme vietettiin kun olin kahdenkymmenen. Poikasi oli samanikäinen. Olimme kovasti menossa naimisiin, aikuisuuden kynnyksellä, iloisina ja toiveikkaina. Kaikki olivat iloisia ja toiveikkaita. Mutta kenen häät ne mahtoivat olla? Morsiusparina olimme kilttejä ja kaikkien toiveet täyttäviä: mieheni halusi täyttää oman anoppinsa toiveet ja minä oman anoppini toiveet. Niinpä hääpuku oli puhtaanvalkoinen (eikä luonnonvalkoinen kuten oma toiveeni oli ollut) morsiuskimppu sinivalkoinen (eikä puna-oranssi k.o.o.o.o.) ja yli puolet vieraista oli vanhempien tuttavia joita kumpikaan vihittävistä ei muistanut koskaan nähneensäkään. Elettiin 80-luvun alkuvuosia, oltiin totisia ja pömpöösejä. Ja toiveikkaita, sitä myös.
Avioliittoni alkoi sillä että nuori aviomies joutui armeijan harmaisiin yhdeksitoista pitkäksi kuukaudeksi. Ikävöin puolisoani, sinä ikävöit samaa miestä. Opin hirveästi inhoamaan armeijan pahalta haisevaa pukua. Lomista tuli sinulle ja minulle lausumattoman kiistan aiheita. En olisi halunnut jakaa rakastani kenenkään kanssa niinä lyhyinä hetkinä, mutta joku ymmärrys oli tietysti siitäkin että anoppilassa on käytävä (ja omien vanhempienkin luona oli mukamas käytävä kerran viikossa...). Jouluna puhkesi kriisi, kun lyhyestä joulupäivästä halusit uhrata pari tuntia siihen että mieheni hakee kodistamme teille sen penteleen pahalta haisevan armeijavaatteen - jotta voit valokuvata joulukuusen ja sotilaan. Olin vihainen ja pettynyt ja osoitin sen myös, minua ärsytti ja harmitti. Et pyytänyt anteeksi (mitäs olisit sitten pyytänyt?) mutta miehen sisarusten kesken asiaa kyllä setvittiin, minulta toivottiin ymmärrystä, ja varmaan joku sopu sitten lopulta syntyi. En pyytänyt anteeksi minäkään.
Sinä talvena saatoin äitisi kuolemaan. Minulla oli aikaa käydä katsomassa kuolevaa, ja halusinkin olla tärkeä, varmaankin. Tukeuduit minuun, puhuimme paljon puhelimessa ja muutenkin. Tunnuit läheiseltä, melkein läheisemmältä kuin oma äitini tuolloin.
Oma äiti tuli taas lähemmäs kun tulin raskaaksi. Olin kahdenkymmenenkolmen. Sinäkin olit kiinnostunut meistä. Silloin ajattelin sitä miten surullista oli, ettei sinulla ollut yhtään omaa tytärtä. En mitenkään voinut jakaa sisimpiä tuntojani sinun kanssasi samalla tavalla kuin oman äitini kanssa. Olin kiitollinen osoittamastasi kiinnostuksesta, ja hämmentynyt niistä sekavista tunteista joita sinä pelkällä olemassaolollasi minulle aiheutit. Emme puhuneet avoimesti, olimme (onneksi) hyvinkäyttäytyviä ja kohteliaita. En voi tietää mitä sinun mielessäsi mahtoi liikkua, mutta minä aina välillä olin ainakin omasta mielestäni aistivinani jonkin vertailu- tai kilpailuasetelman mieheni veljen perheen ja meidän pienen perheen välillä. Juttelit miehen veljen asioista meille - yhteisesti jakaen, huumorintajuisesti ja ymmärtäväisesti juoruillen ja ?udellen?. Sävyssä oli jotain mistä en pitänyt, en halunnut että puhut samalla tavalla meistä niille toisille. En halunnut liittoutua kanssasi ketään vastaan, mutta kaikkien puolesta kyllä.
Olit lämmin ja välittävä ja vanhetessasi yhä enemmän huolissasi kaikista. Kun isäsi kuoli minun odottaessani toista lastamme, jotain kääntyi sinussa. Sinusta tuli pieni, kaikesta huolestunut tyttö. Pohdin näinkö sota eli sisälläsi, olithan syntynyt sodan keskelle, isäsi ollessa rintamalla. Tiesin senkin että sisarussarjassasi sinua edeltävä kaksospari oli kuollut, joten varmaan on äitisi ollut täynnä huolta sinua hoitaessaan, sinuun katsoessaan. Pelkäsit ulkomaalaisia rosvoja, virolaista mafiaa, kaupungin leikkipuistojen hiekkalaatikoissa vaanivia huumeneuloja, appelsiininkuoren myrkkyjäämiä, veroviranomaisia ja huligaaneja. Pelkäsit eniten oman itsesi sisäisiä vihollisia, pelkäsit syöpää, dementiaa ja kaameita sairauksia jotka vaanivat sinua milloin missäkin muodossa. Kuuntelit huolissasi suolistosi ääniä ja keuhkojesi rahinaa, pelkäsit pelkäsit ja pelkäsit.
Sairastuit. Ensin keuhkolohkosi surkastui, sitten tuli ihottuma joka yleistyi ja kroonistui, suolistovaivat, keuhkovaivat, allergiaoireet. 58-vuotiaana kuumeilit ja olit kivulias - hoitelin sinua sängyssäsi, vaihdoin paitojasi ja kuuntelin hengitystäsi. Myöhemmin kävi ilmi että sinulle oli puhjennut tuberkuloosi, kenties jo vauvana saatu ja piilossa ollut aikuisuuteen asti. Se hoidettiin, paranit.
Rakastit aina lapsiani lämpimästi ja tasapuolisesti. Jos nyt mieheni toisen veljen keskimmäinen poika ehkä oli jollain tavalla suosikki, niin kukin muukin lapsenlapsista sai kyllä tuntea suosiosi. Lahjoja jakelit niin avokätisesti kuin ikinä varoillasi kykenit. Ehkä lahjat olivat meidän aikuisten mielestä lelukrääsää jota ilmankin olisi tullut toimeen, ehkä ne eivät mitenkään tukeneet meidän ajatuksiamme vihreistä arvoista ja siitä että materia ei ole avain onneen. Mutta tarkoitit hyvää. Mahdollisesti tarkoitit samalla hallita - mutta niin että et kyllä varmaan sitä mitenkään itsekään tiedostanut. Sain sinulta lastenhoitoapua kun sitä pyysin (olin aina huono pyytämään, mikä toisaalta ehkä oli onni: olisit varmasti auttanut aina, itsesi väsyksiin jos vain olisin pyytänyt). Kiitän kaikesta. Lapseni olivat myös teillä iltapäivisin koulun jälkeen heidän ollessaan ensimmäisellä ja toisella luokalla. Kiitän siitäkin. Minua harmittivat jotkut asiat, kuten esimerkiksi se että 7-vuotias tyttäreni sai kokea koko Estonian uppoamisen traumat, hukkuvat ihmiset ja itkevät omaiset, tv:n kautta - ei tullut mieleesi suojata pientä ihmistä. No, sinä olit itse vielä pienempi sodan kauhuista kuullessasi, mitenkä olisit voinut muutoin kokea.
Päivittelysi ärsytti. Voi kamalaa, mitä milloinkin. Pöyristyttävää, ihmeellistä. Olit olemassa vain katastrofin keskellä. Nyt ajattelen, että olin itse kovin kaltaisesi, joillain tavoin. Niinhän se on että miehet hakevat äitinsä kaltaisia naisia. Monilta osin olin kuin sinä: suorasukainen, päättäväinen (ainakin vaikutin siltä), järkevä, vastuuntuntoinen, huumorintajuinen, huolehtivainen, huolissaan ja kotonaan katastrofien keskellä...
Kasvoin kyllä vapaammaksi ja ohi, en ollut enää kuten sinä. Ehkä sinäkin yritit, mutta jäit koukkuun niihin sairauksiin. Sinulla todettiin leukemian esiaste, ja kuolit seitsemän vuotta sitten.
Avioliittomme päättyi neljä vuotta myöhemmin. Minä kasvoin muuksi, mutta ex-mieheni löysi taas naisen joka on kuin sinä. Siitäkin on siis jo kolme-neljä vuotta. (siis löysi naisen ihan itse ennenkuin ehdittiin edes erota).
Kaikesta siitä huolimatta, mikä on kenties ollut huonoa, haluaisin kertoa sinulle Anoppi, että olit perkeleen hyvä anoppi. Todella aina ei mennyt vitun lujaa, välillä ärsytit minua kaameasti (ja uskon kyllä että myös minä ärsytin sinua, ja huolestutin). Silti. Ja ajattelen myös että jos olisit joskus kyennyt edes sanomaan vitu lujaa, että tarkoitat jotain perkeleen hyvin, olisit kukaties voinut pitää kroppasi vähän terveempänä. Olit kyllä rempseä, joissain asioissa, mutta kovin kiltti silti monissa. Halusit tehdä toisia varten, elää toisten kautta, mutta missä olit sinä itse.
Olit siellä missä olit. Täällä ja mielissämme. Hyvää kevättä anoppi. Työnnä begoniaa ja ruukkuruusua pontevasti ja jos meillä on sieluja jotka kohtaa niin ehkä sitten me kohdataan.
Miksi kirjoitin? Anopeille ja miniöille. Ja ehkä varsinkin niille jotka ovat ihmetelleet missä ovat ne joilla ei ole valittamista. Tässä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kauniisti kirjoitettu.
Minulla oli myös hyvä ja herttainen anoppi. Hän oli koko perheen ja suvun mummi, jota kaikki sillä nimellä nimittivätkin, lapset, aviomies, sisarten lapset jne.
Maailmani köyhtyi kun hänestä aika jätti.
Osasitpas kirjoittaa pitkästi ajatuksiasi anopista. Minä olen myös anoppiini tyytyväinen miniä, ja anoppini on oikein mukava ihminen. Olen anoppini kanssa hyvä ystävä ja olen tuntenut hänet viisi vuotta. Autamme aina toinen toisiamme ja olemme molemmin puolin ystävällisiä aina toisillemme.
Aina välillä tänne sentään Anoppien ystävät ry kokoontuu, mutta miniöihinsä tyytyväisiä on todella harvoin.
Minulla oli aivan uskomattoman ihana anoppi! Hänen kuolemastaan on yli 10 vuotta ja yhä suren häntä. Unissani tapaan hänet usein ulko-ovellaan, jossa hän kaappaa minut syliinsä ja rutistaa oikein kunnolla. Kultainen ihminen: poikaansa hän rakasti ja koska minä olin pojalle tärkeä, hän rakasti minuakin. Yhtään ikävää muistoa ei hänestä jääntyt.
Oma miniäni on fiksu ja herttainen nuori nainen. Hänellä on vaativa työ ja pelkään hänen rasittuvan liikaa. En tungettele hänen avukseen, mutta hän tietää, että tarvittaessa olen käytettävissä. Ei hän kuitenkaan meidän apuamme itsestäänselvyytenä pidä. Ja lapsi - hän on rakas ja suloinen (maailman ihanin tietysti!), mutta hän on MINIÄN lapsi, ei minun.
Ilmeisesti olen todella onnekas, kun olen saanut lähelleni kaksi niin lämmintä ja ymmärtävää naista.
ansaitset molemmat. Miehet valitsevat äitinsä kaltaisia vaimoja; monestihan tälläkin palstalla ryöppyävästä valitusvirrestä voi päätellä juuri sen miten kirjoittaja on oikeastaan ihan samanlainen otus kuin hänen valituksensa kohde (miniä tai anoppi). Mutta ehkä on helpompi hyväksyä se toinen jos hyväksyy itsensäkin. Onnea sinulle!
lukija on kiitollinen kun tällä palstalla saa lukea mielenkiintoisia kohtaloita.Niitä on vaan liian harvoin, asiallisia.
Kiitos ihanasta tarinastasi. Se oli todella koskettava kertomus. Itselläni on vasta viisi vuotta anopin kanssa yhteis eloa mutta anoppini on todella mukava ja huolehtivainen. Rakastaa poikaansa ja minua. Minäkin rakastan anoppiani ja toivon että yhteis elomme jatkuu yhtä mukavalla ja mielyttävällä tavalla.
Harvoin näillä palstoilla saa lukea noin järkevää tekstiä. Voimia sinulle jatkossa...