Ikävä lapsia

Joskus aina kuolin kun lapset lähtivät. Haukuin ja moitin itseäni: lapset eivät ole minun viihdyttäjiäni, eivät minua varten, minä olen heitä varten. Minusta ei kuulu tuntua pahalta mutta tuntuu silti.

Sitä kesti kuukausia mutta minun tapauksessani ei vuosia, ei edes vuotta. Opettelin (tietoisesti) sen että jotenkin elämästä voi ja saa nauttia aikuisna yksin, kavereiden kanssa tai ihan vaikka tuntemattomienkin kanssa jos niin haluaa. Viimemainitusta kuviosta löysin sitten nykyisen avopuolisoni. En ole mikään bailaaja, olen perhekeskeinen ihmínen, omasta mielestäni.

Lueskele, kuuntele musiikkia, voimistele ja jumppaa, ui, kävele, käy kosmetologilla ja kampaajalla, nauti rauhassa omasta hetkestä. Kohtaat hyvän ja upean tyypin johon voit vaihteeksi ammentaa voimiasti. Tsemppiä!

Ihminen on sellainen, että kaikkeen tottuu. Ei siinä todellakaan ole muuta lääkettä kuin opetella elämään sitä "uutta elämää". Kaikella on oma suruaikansa, mutta sen yli on vain elettävä. Kyllä se vain on keksittävä itselle tekemistä joko uusien harrastusten tai kaverien myötä.

On se ihan älytön muutos, kun totut lasten kanssa olemaan ja hetken päästä on se elämän hiljainen puoli ilman lasten ääniä. Tsemppiä! Kyllä se aurinko nousee huomennakin...

erosta viitisen vuotta ja alkuun oli todella kamalaa, kun pojat lähtivät isälleen. Tilanne oli vielä se, että miehelläni oli heti uusi kumppani ja he oikeen aina joka toinen viikonloppu, kun kumpienkin lapset olivat siellä, niin leikittiin oikeen hyviä vanhempia..käytiin tivolissa, uimassa, syömässä ulkona jne...

Nykyään tilanne on toisin ja välillä saan oikeen exäni kanssa taistella, että ottaisi lapset edes silloin, kun minulla olisi menoa joskus viikonloppuisin.

En käytä oikeastaan ollenkaan alkoholia, eli minun ravintolakäynnit ovat aikas lieviä. Mutta nykyään nautin teatterista, ulkona syömisestä ja sen sellaisesta, kun lapset ovat isällään.

Ajattelen, että onneksi lapsillamme on myös isä jonka luona voivat olla vaikka emme voi elää yhdessä. Lasten kavereiden isä kuoli. Se oli melkoinen järkytys lapsille.

Toisalta ajttelen myös, että joskuslapset muuttavat pois kotoa ja silloin olen todella yksin ja osattava on sittenkin elää. Ellei sitten ole ilmestynyt joku hullunrohkea jakamaan elämäänsä kanssani ;)