Olen seurustellut jonkin aikaa yhen mukavantuntuisen tyypin kanssa, mutta ny on asiat menny niin päin helvettiä kun olla ja voi.
Alussa tuntu ku oltaisiin oltu sielunkumppaneita tai jotain sinnepäin: meillä oli samat jutut, samat tavoitteet, samat arvot. Nykyään se ei vain ole sitä enään.
Mua on alkanut ahdistaa suhteemme yksipuolisuus: yleensä se on miehen päätettävissä, koska me nähdään ja mitä silloin tehdään. Ainoastaan, jos sillä on rahaa, lähdetään yhdessä johonkin - jos mä menen yksin, jos rahassa löytyy, esimerkiksi nyt vaikkapa baariin, mies mököttää koko illan ja leppyy vasta seuraavana päivänä.
Baari-iltoina se yleensä soittelee tunnin välein, ellei sitten yhytä itseään jollain konstilla matkaan luomaan muhun haukankatseita ja naputtamaan kotiinlähdöstä.
Jokin kuukausi tässä on nyt mennyt näin, alussa se ei häirinnyt, nyt haluaisin omaa elämää.
Mies yleensä olettaa, että kun hänellä on menoja, mä istun yksin kotona kynsiäni puremassa ja ilahdun suunnattomasti jokaisesta puhelusta, jonka se tekee. Niin mä teenkin, jos se kerran edes sanoisi, miten ihana on kuulla mun ääni. Mutta ei.
Haleja tulee vain, jos se tahtoo punkkaan - sillonkin tosi niukasti, se ottaa mitä tahtoo ja mun pitäisi tyytyä siihen. Mä en tiedä muista parisuhteista, mutta suhteessa mun mielest kuuluu asiaan, että esmes punkkasähellyksen jälkeen mies EI vain pue kuteita päälle ja lähe kattomaan teeveetä. Jos mä koitan puhua joistakin asioista, jotka mun mieltä painaa, se vaihtaa näppärästi puheenaihetta, ja kysyy vasta jonkin ajan kuluttua et "niin joo sori mitä asiaa sul olikaan?".
Tunnen itteni vähän turhaksi, haluaisin kelvata miehelleni muutenkin kuin halujen tyydyttäjänä tai seuraneitinä. Totta kai se pitemmän päälle tasaantuu se parisuhde, mutta kyllä jotain romantiikkaa arjessakin pitäisi olla, kuten se, että antaisi vaikka hyvänhuomenen- ja hyvänyönhalit, ja välillä halisi päivälläkin. Kyllä mun mielestä parisuhteissa pitäisi teoilla ja haleilla ja sen sellaisilla voida osoittaa, miten tärkeä toinen on.
Vasta kun eilen olin viettämässä iltaa yhden miespuolisen ystäväni kanssa (on seurusteltu joskus mutta siitä ei pidemmän päälle tullut mitään koska oltiin niin erilaisia), se antoi parin tunnin aikana enemmän hellyyttä kuin tää nykyinen exäni (äijä josta nyt oon ekana puhunut) koko suhteessa yhteensä.
Suivaantuneena sen tavasta ratkaista riitatilanteita ja selvittää asioita sit ku itelle sopii sanoilla "sori" tai "ei ollu tarkotus" jätin sen eilen.
Oppiikohan mies nyt lopultakin ymmärtämään, mistä tässä on kysymys, kun olen sille siitä kyllä sanonut, ja olisin sanonut eilenkin, mutta se ei tahtonut selvittää asioita - sanoi vain soittavansa myöhemmin eikä koskaan soittanut?
Olenko mä kuitenkin ollut se itsekäs osapuoli kun oon antanut miehen päättää suurimmaksi osaksi kaiken, että sen voisi pitää tyytyväisenä ja sit laittaa omia toiveita väliin - jotta saataisiin kompromisseja ja sen sellaisia aikaiseksi? (Yleensä tuloksena on riita jossa mä joudun aina joustamaan ja antamaan periksi).
Jos tää mies ei suostu selvittään asioita ja lähtee selittämään musta kaikille kenties tuleville tyttöystävilleen kaikkea paskaa?
Muille se kyllä esittää kiiltokuvakulissia, että kaikki on niin hyvin ja ihanasti, mutta eipä oikein siltä vaikuta. Ei missään parisuhteessa olla koko aikaa pilvilinnoissa ja onnellisia, mutta kyllä molemmilla pitäisi voida olla mukava olla toisen kanssa.
Jos joku sai tosta tekstistä mitään selvää, niin kommentoikaa. Päänaukomista en jaksa - kumma kun sitäkin pitää nykyään erikseen pyytää, mutta joo.
- Neleh^^
Alussa tuntu ku oltaisiin oltu sielunkumppaneita tai jotain sinnepäin: meillä oli samat jutut, samat tavoitteet, samat arvot. Nykyään se ei vain ole sitä enään.
Mua on alkanut ahdistaa suhteemme yksipuolisuus: yleensä se on miehen päätettävissä, koska me nähdään ja mitä silloin tehdään. Ainoastaan, jos sillä on rahaa, lähdetään yhdessä johonkin - jos mä menen yksin, jos rahassa löytyy, esimerkiksi nyt vaikkapa baariin, mies mököttää koko illan ja leppyy vasta seuraavana päivänä.
Baari-iltoina se yleensä soittelee tunnin välein, ellei sitten yhytä itseään jollain konstilla matkaan luomaan muhun haukankatseita ja naputtamaan kotiinlähdöstä.
Jokin kuukausi tässä on nyt mennyt näin, alussa se ei häirinnyt, nyt haluaisin omaa elämää.
Mies yleensä olettaa, että kun hänellä on menoja, mä istun yksin kotona kynsiäni puremassa ja ilahdun suunnattomasti jokaisesta puhelusta, jonka se tekee. Niin mä teenkin, jos se kerran edes sanoisi, miten ihana on kuulla mun ääni. Mutta ei.
Haleja tulee vain, jos se tahtoo punkkaan - sillonkin tosi niukasti, se ottaa mitä tahtoo ja mun pitäisi tyytyä siihen. Mä en tiedä muista parisuhteista, mutta suhteessa mun mielest kuuluu asiaan, että esmes punkkasähellyksen jälkeen mies EI vain pue kuteita päälle ja lähe kattomaan teeveetä. Jos mä koitan puhua joistakin asioista, jotka mun mieltä painaa, se vaihtaa näppärästi puheenaihetta, ja kysyy vasta jonkin ajan kuluttua et "niin joo sori mitä asiaa sul olikaan?".
Tunnen itteni vähän turhaksi, haluaisin kelvata miehelleni muutenkin kuin halujen tyydyttäjänä tai seuraneitinä. Totta kai se pitemmän päälle tasaantuu se parisuhde, mutta kyllä jotain romantiikkaa arjessakin pitäisi olla, kuten se, että antaisi vaikka hyvänhuomenen- ja hyvänyönhalit, ja välillä halisi päivälläkin. Kyllä mun mielestä parisuhteissa pitäisi teoilla ja haleilla ja sen sellaisilla voida osoittaa, miten tärkeä toinen on.
Vasta kun eilen olin viettämässä iltaa yhden miespuolisen ystäväni kanssa (on seurusteltu joskus mutta siitä ei pidemmän päälle tullut mitään koska oltiin niin erilaisia), se antoi parin tunnin aikana enemmän hellyyttä kuin tää nykyinen exäni (äijä josta nyt oon ekana puhunut) koko suhteessa yhteensä.
Suivaantuneena sen tavasta ratkaista riitatilanteita ja selvittää asioita sit ku itelle sopii sanoilla "sori" tai "ei ollu tarkotus" jätin sen eilen.
Oppiikohan mies nyt lopultakin ymmärtämään, mistä tässä on kysymys, kun olen sille siitä kyllä sanonut, ja olisin sanonut eilenkin, mutta se ei tahtonut selvittää asioita - sanoi vain soittavansa myöhemmin eikä koskaan soittanut?
Olenko mä kuitenkin ollut se itsekäs osapuoli kun oon antanut miehen päättää suurimmaksi osaksi kaiken, että sen voisi pitää tyytyväisenä ja sit laittaa omia toiveita väliin - jotta saataisiin kompromisseja ja sen sellaisia aikaiseksi? (Yleensä tuloksena on riita jossa mä joudun aina joustamaan ja antamaan periksi).
Jos tää mies ei suostu selvittään asioita ja lähtee selittämään musta kaikille kenties tuleville tyttöystävilleen kaikkea paskaa?
Muille se kyllä esittää kiiltokuvakulissia, että kaikki on niin hyvin ja ihanasti, mutta eipä oikein siltä vaikuta. Ei missään parisuhteessa olla koko aikaa pilvilinnoissa ja onnellisia, mutta kyllä molemmilla pitäisi voida olla mukava olla toisen kanssa.
Jos joku sai tosta tekstistä mitään selvää, niin kommentoikaa. Päänaukomista en jaksa - kumma kun sitäkin pitää nykyään erikseen pyytää, mutta joo.
- Neleh^^
Vastaukset 9
Vanhimmat
moisesta kylmästä egoistista. Ansaitset parempaa.
Samaa mieltä. Hankkiudu eroon.
Mustasukkainen --> tuosta tulee oikea ja vaikea ongelma ajan kanssa, jos nyt jo kyylää sinun menemisiäsi. Tuo ei ole normaalia. Mieti vähän, mistä ne perheväkivallat kasvaa?
Tunteeton paska --> rakastelun jälkeen ei tosiaankana pueta ja mennä katsomaan TV:tä. Olet sille pelkkä p.....
Etko sina yksinkertainen reppana poloinen vielakaan tajua etta polvia ei leviteta heti hyvan paivan jalkeen jokaiselle vastaantulijalle.
Jos sina kayttaisit aivojasi alapaan sijasta valitessasi seuraa, sinun ei tarvitsisi kirjoitella lukemaamme tekstia.
Kapakat ja baarit eivat ole niita parhaita ystavien etsimispaikkoja. Sielta sina loydat jo kuvailemasi tyyppista seuraa.
selkeesti. omat halut ensimmäisenä, sä olet sen himojen, halujen yms toteuttaja. varo vaan, kohta kun rupeat temppuilemaan etkä teekään kuten hän haluaa, alkaa ensin tönimiset ja sitten hakkaaminen.ja kauheet surkeet anteeksiantamispuhelut. kuulosti toi kertomus ihan mun omalta. mä pääsin eroon miehestä vasta kun se hakkas siihen kuntoon että poliisi oli kuvassa mukana.
Kiitos kaikille, ihan rekatun nimimerkin takaa. Rakkaus ei oo oikein jos toista vain sattuu tämän tästä, vaikka sit toisesta osapuolesta tuntuisi hyvältä.
Ikäni puolesta olen teini, mutta on suhteitakin takanapäin. Ei pidä tulla kohdelluksi miten vain.
Tuo tarinasi kuullostaa tutulta mun perustarinalta, paitsi yksi juttu poikkeaa. Eli mun tuon tyyppisissä suhteissä olen kylläkin se kotona istuja, joka odottelee sitä puhelua. Tästä huolimatta minä olen, se joka kuitenkin vonkaa seksiä. Siinä mielessä en ole hyväksikäytetty, mutta muuten kyllä.
Tyypillistä onkin, että mun suhteet loppuvat siihen, että haluaisin 3 x enemmän kuin mies. Mies jotenkin hermostuu tästä asetelmasta, huolimatta että suhteen alunperäinen tarkoitus on ollut fyysinen läheisyys. Sitten tulee ero, kun mä en tunne saavani riittävästi ja mulle tulee hyväksikäytetyn olo. Siis siitä, että hän määrää tahdin ja tapaamiset. Mua kanssa harmittaa, että olen sitoutunut ihmiseen, jota näkee liian harvakseen. Turhaudun jne. Niin ja tuollaisissakin suhteissa olen uskollinen eli en voi pitää useampaa miestä kerrallaan.
Mä olisin voinut olla entisen päällepäsmäröijän sijaan se, joka kuuntelee myös miehen toiveita. Eli opin aika paljon myös itsestäni, kuten sen, että kuuntelen miestä useammin, kyllä mä ennenkin kuuntelin ja arvostin, mutta mä taisin olla hiukkasen teinimpi aikaisemmin, kun tuossa nykyisessä suhteessa.
Vasta sitten, kun se alko mennä siihen ettei MITÄÄN mielipiteitä voinut tuoda julki ilman riitaa, rupes ahdistaa.
Ja syytinpä siitäkin vain itseäni!
En tajuu ihan heti ... etenkään itteeni. Mut ei kaiketi voi tehdä mitään enää, koska ei ota eikä anna ja rakkaus on kuollu, ainakin osittain. . .
Hitto et voi olla vaikeeta.
Turha sä sille oletkin. Hyvä kun sen tiedostat. Nyt se on sun päätös, roikutko suhteessa jossa et saa mitään, vai pistätkö jutun poikki ja lähdet omille teillesi.
... päätelmä: et oo saanu naista/miestä vuoteen, haluat ärsyttää tahallasi netissä saadaksesi vastaavista ihmisistä sairasta seksuaalista tyydytystä :-)