harkitsen avioeroa ja mietin miten se vaikuttaa lapsiin joita meillä on kaksi ala-asteikäistä.
Miten sen voi ottaa lasten kanssa puheeksi, olisiko parempi keskustella jo siinä vaiheessa kun eroa harkitaan vai kertoa sitten tosiasia kun erosta on jo päätetty ?
Uskon, että lapset ymmärtäisivät kun sen heille selittää mutta surun määrää jonka se heissä aiheuttaa en pysty arvioimaan
Epäröin päätöstä lasten takia....
Miten sen voi ottaa lasten kanssa puheeksi, olisiko parempi keskustella jo siinä vaiheessa kun eroa harkitaan vai kertoa sitten tosiasia kun erosta on jo päätetty ?
Uskon, että lapset ymmärtäisivät kun sen heille selittää mutta surun määrää jonka se heissä aiheuttaa en pysty arvioimaan
Epäröin päätöstä lasten takia....
Vastaukset 11
Vanhimmat
miettiä asiaa,rauhassa.
Lapsille se on hirveän kova isku,ei suinkaan hetkellinen,vaan loppuiän kestävä.
Olen itse avioerolapsi,ymmärsin kyllä,ettei vakivaltaisen/alkoholisti-isän kanssa voi elää..siltikin hän oli isä.
Ei sitä pienet lapset osaa samalla tavalla mielessäään käsitellä,kuin aikuinen.
Olen myös itse eronnut,liekö seurausta lapsuuden traumoista,etten osannut käsitellä vaikeuksien tultua eteen,asioita,näin aikuisenakaan,vaan suin päin erosin.
lapsi olen itsekin mutta olin silloin kuitenkin jo peruskoulun ohittanut ja muistan vielä ne tuskan hetket mutta myös sen että tapahtumille ei voi mitään, näkee kun toinen ihminen muuttuu joksikin jota ei enää tunne ja jonka käyttäytymistä ei voi ymmärtää.Voimattomana ja tiedostamattaan kovettaa sydämensä ja jatkaa eteenpäin. Vuosien mittaan tapahtumat ovat vain muisto enää
lapsiin se, miten vanhemmat itse suhtautuvat eroonsa. Olimme eroamassa muutama vuosi sitten ja silloin kumpikin vielä epäröi ja itse olin oikeastaan ihan paniikissa. Lapsetkin tuntuivat olevan silloin ihan hukassa siinä tilanteessa.
Nyt olemme eroamassa ja tilanne on aivan eri. Tiedämme eron olevan ainoa järkevä ratkaisu. Olen hyväksynyt sen ja kas lapsetkin ottavat asian paljon rauhallisemmin...
Vanhin on kymmenen ikäinen nuorin seitsemän.
oliko kyseessä riidan tms aiheuttama tunnekuohu jonka vallassa ero oli ainoa vaihtoehto ja jonka ilmapiirin myös lapset olisivat aistineet?
Tapauksessani tälläista riitaa, pettämistä tms ei ole olemassa vaan on tuntuu että on ajauduttu erilleen eikä samanlaisia tunteita kuin aikaisemmin enää tunnu olevan olemassa, toisen ajatukset ovat niin kaukana verrattuna omiin että molemmat ovat myös hyväksyneet mahdollisen ratkaisun
suosittelen lukemaan kisrjan wallerstein:avioeron jälkeen tee tämän jälkeen vasta ratkaisusi. siinä tutkittu 1500 avioeroperheen lasta 20-vuoden ajan erosta eli aikuiseksi saakka. voimia liiton vaikeina aikoina. se mikä tänään tuntuu oikeutetulta ja hyvältä saattaa huomisin näyttää jälkensä joka on vielä pahempaa.
kiitos!
Ja jos ette ole jo kokeilleet kaikkia keinoja, niin menkää kokeilemaan. Eli jollekkin ammattiauttajalle. Parisuhteen ts. avioliiton eteen joutuu tekemään töitä. Ja kun mukana on lapsia, on se vielä tärkeämpää. Ettet vain joudu katumaan myöhemmin. Avioliitto ei ole helppoa, sen eteen joutuu tekemään töitä. Mutta, lopussa kiitos seisoo. Usko pois.
Olen kokenut molemmat asiat.Olen avioero lapsi ja itse juuri eroamassa.Vanhempieni liitto oli riitaisa ja tottakai oli lapsille helpotus kun riitely loppui.Nuorin meistä oli 7v ja itse olin 15v. Vaikkakin isämme piti meistä äärettömän hyvän huolen päätin jo lapsen päässäni että jos ikinä saan omia lapsia niin heillä tulee olemaan molemmat vanhemmat kotona.Menin naimisiin myöhemmin ja saimme kaksi lasta.Avioliitto ei ollut kuitenkaan mitenkään sellainen kuin kuvittelin.Ei mitään tappelua mutta ei oikeastaan ollut muutakaan.Hiljaisuutta.Mutta päätökseni pidin.Nyt toinenkin täyttää 18v ja olen muuttamassa kodista pois ja eroamassa.Erokaan ei ole aiheuttanut suurempaa tunnekuohua.Tottakai sitä on monta kertaa ajatellut että on jäänyt sellaisesta ihanasta koti ilmapiiristä paitsi ja halusi sen antaa omille lapsilleen.Mutta ei se väkisin toimi jos liitto ei toimi.Nyt olenkin ymmärtänyt että teinkö lapsille sittenkin väärin koska he eivät varmaankaan ole saanet meiltä oikenlaista pari mallia.Lasten kanssa osaamme kuitenkin onneksi puhua ja näyttää tunteemme ja välit ovat hyvät molempiin vanhempiin.
Mutta sitä mietit että teetkö lapsia kohtaan oikein? Siinäpä miettiminen.Kun kerroin lapsille päätökseni tottakai se tuli vähän "puskista" mutta parin päivän mietinnän jälkeen ymmärsivät asian.Ymmärsivät että en katoa mihinkään koska tiesivät tässäkin tilanteessa että ovat minulle kaikki kaikessa.Lapsia ei pidä aliarvioida tälläisessa tilanteessa.Lapset näkevät ja vaistoavat vanhempien välit eikä heitä voi hämätä.Vaikka en omillenikaan kertonut syytä miksi
kuitenkin on pysytty liitossa,nuorempi totesi itse ettei halua että jäisin vaan hänen takia ja olisin onneton.Näin lapset osaa ajatella asioita.
Sitäkin miettii ettei ole sitä yhteistä mummolaa sitten joskus jos on lapsenlapsia.Meillakin mentiin mummolaan ja pappalaan.
Mutta suuremmin neuvomatta..teet niin tai näin..niin teet aina jollekin vähän huonosti.Nyt kun mietin melkein kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen olisiko pitäny erota aikaisemmin? En pysty oikeastaan vastaamaan siihen vieläkään.Mutta siihen pystyn oliko nyt oikea aika.Oli, koska en olisi pystynyt jäämään enää hetkeksikään.Paha oloni antoi jo niin voimakkaita fyysisiä oireita ettei minun oikestaan tarvinnut sitä miettiä.Luonto teki lopullisen päätöksen.Se että kannaatako mennä näin pitkälle ja leikkiä supervanhempia,miettiköön jokainen kohdallaan.Jokaisen elämä on kuitenkin yhtä arvokas.Ei kenenkään tarvi olla onnettomampi kuin jonkun toisen,eikä kenelläkään muulla ole sen suurempi oikeus olla onnellisempi.Äiti tietenkin ajattelee aina lastensa onnea ja tottakai isätkin,mutta jokaisen pitäisi muistaa ajatella myöskin sitä omaa onnea.Silloin se vanhemmuuskin onnistuu varmaan parhaiten.Päätät niin tai näin et ehkä koskaan kuitenkaan pysty sanomaan teitkö oikein.Voimia sinulle vaikeassa tilanteessa.
Minä olen kanssa avioerolapsi ja nyt harkitsemassa itse eroa. Meillä on kaksi pientä lasta, joiden takia ollaan sinnitelty pari vuotta hampaat irvessä. Ei ole juurikaan riitoja, mutta silloin kun on, niin huutoa on tarjolla enempi kuin sielu sietäisi. Niiden hetkien jälkeen olen varma erosta. Aiemmin ero-ajatus meni taka-alalle, kun riita laantui, mutta nykyisin se pyörii päässäni "hyvinäkin aikoina". Hyvät ajat tarkoittavat sitä, että menemme omia menojamme, emmekä juuri näe kotona... toinen hoitaa lapset ja toinen on jossain muualla.
Olemme käynneet terapiassa ja se tuntui vaan pahentavan tilannetta. Löytyi vielä enempi ongelmakohtia. "Töitä" on siis tehty ja yritetty on. Yksi ongelma lienee ollut se, että kun toinen saa voimat yrittää, niin toisella ei niitä sillä hetkellä ole ollenkaan. No, nykyisin ei sitten enää kummallakaan ole yhtään ylimääräisiä voimia.
Itse lapsena, vanhempieni erotessa, en muista kokeneeni varsinaista eroa mitenkään kamalana. Kamalaa oli eron toteutuksen aika. Se riitely ja tavaroiden lentäminen oli pelottavaa ja ahdistavaa. Sitä kesti meillä vuoden päivät. Kun ero sitten oli tosiasia, niin elämäni jatkui aika samanlaisena kuin ennen eroakin, sillä erotuksella, että kotona ei enää ollut ahdistavaa.
Haluaisin itse totetuttaa eron sopuisasti ja rauhallisissa merkeissä. Olen ajatellut, että lapsillemme kerrotaan vasta kun asia on varma. Sitten kun voimme kertoa heille missä tulevat asumaan ja miten näkevät toista vanhempaa. He ovat kuitenkin vielä niin pieniä, että tarvitsevat selvät sävelet, ei avoimia asioita, joihin heidän pitäisi ottaa kantaa. MUTTA... se toinen puoli ei taida kyetä sopuisaan eroon; jos kykenisi, niin emme varmaan edes olisi tässä tilanteessa. Ja kun kammoan samanlaisen riita-eron aiheuttamista lapsille, kuin minkä olen itse kokenut, niin olen pattitilanteessa.
Terapeuttimme sanoi, että lapsilla kestää toipua erosta 2-4 vuotta. Joten pakkohan sitä on pohtia onko nykyinen avioliitto niin huono, että tästä olisi pakko päästä pois, vai pystyisinkö uhrautumaan äitiyden alttarilla ja jatkaa samaa rataa vielä 15 vuotta... Ja olisiko siitä loppupelissä iloa kenellekään, sillä kuten tässä yksi kirjoitti, niin lapsilta jää oikea parisuhdemalli näkemättä ja sitten he vuorostaan saattavat toistaa näitä virheitä.
En tiedä... ainut mitä tiedän, on ettei minulla ole hyvä olla. Mutta onko siinä syytä tarpeeksi aiheuttaa lapsille pahaa oloa?
Vaikka itse odotinkin että lapset aikuistuu ensin niin en kyllä epäile etteikö lapsista tule onnellisia ja tasapainoisia vaikka vanhemmat eroaakin.Onhan tässä jo todettukin jo että puolensa siinäkin.Kyllä se todellakin riippuu paljon siitä miten sopuisasti vanhemmat sen toteuttaa.Se vaatii tietysti aika lailla molemmilta mutta pitäisi vaan jaksaa siinäkin tilanteessa ajatella lapsen/lasten parasta.Eikä ainakaan käyttää lapsia aseena toista vastaan.
On tosi ikävä lukea näitä kirjoituksia kun tietää ja ymmärtää täysin millaista pahaa oloa ihmiset käyvät läpi.
Itse kävin tänään vähän touhuamassa jo tulevassa kodissa.Tottakai olo oli vähän erikoinen kun ei osaa ajatella vielä että tulen olemaan siellä etu päässä yksin.Mutta ajattelen että elämän yksi vaihe on eletty ja toivottavasti joku uusi vaihe olisi vielä edessä.Mutta niin kuin sanottu minun on sikäli helppo toteuttaa kun ne lapset on aikuisia..ainakin melkein:)
että onko minulla oikeus aihettaa lapsille sellaista tuskaa. Tuota terapia asiaa olen itsekin pohtinut mutta oikeastaan kirjoituksesi perusteella ajattelen että meille kävisi samoin, eli niitä asioita pulpahtaisi enemmän esiin enkä muutoinkaan usko siihen että joku muu ne ongelmat ratkaisisi.
Tutulta tuntuu myös että voimat eivät satu samaan tahtiin.
Tilannettamme on nyt kestänyt puolisen vuotta ja välillä kun itsellä on "hyvä päivä" niin sitten ilmenee juuri jotain mikä saa ajatukset jälleen eron kannalle.
en osaa päättää