Täällä on monesti ihmetelty sitä,milloin siitä "ihanasta" miniästä tulee se kamala,ilkeä noita-akka-anoppi.
Tämä tapahtuu tasan tarkkaan silloin kun pariskunta saa sen ihanan jumalaisen poikalapsen,jolle mikään ei ole kyllin hyvää ja joka on aina ylivertainen tyttöihin nähden.
Miten äiti,joka on itsekkin nainen voi syyllistyä sellaiseen sovinismiin ja miten poika koskaan voi pitää vaimoa tasavertaisena kumppanina kun siskotkin ovat "vain" tyttöjä nukkehömpötyksineen.
Ainoastaan "miesten työt ja poikien jutut" antavat ihmisarvon.
Haukkukaa nyt sitten minut.Olen tämän vaan omin silmin nähnyt ja voin vaan kuvitella mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Minullakin on sellainen anoppi...
Tämä tapahtuu tasan tarkkaan silloin kun pariskunta saa sen ihanan jumalaisen poikalapsen,jolle mikään ei ole kyllin hyvää ja joka on aina ylivertainen tyttöihin nähden.
Miten äiti,joka on itsekkin nainen voi syyllistyä sellaiseen sovinismiin ja miten poika koskaan voi pitää vaimoa tasavertaisena kumppanina kun siskotkin ovat "vain" tyttöjä nukkehömpötyksineen.
Ainoastaan "miesten työt ja poikien jutut" antavat ihmisarvon.
Haukkukaa nyt sitten minut.Olen tämän vaan omin silmin nähnyt ja voin vaan kuvitella mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Minullakin on sellainen anoppi...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Yhtä monta tapaa lienee käyttäytyä kuin on ihmistäkin. Olisipa minullakin anoppi, joka arvostaisi miehessä näitä perinteisiä "miehen töitä", mutta ei vaan ole. Miestään anoppi kyllä haukkuu minkä ehtii, koska mies ei saa naulaa seinään lyötyä, vaikka naulan ja vasaran käteen laittaisi. Vasaran nostaminen ja naulasta kiinni pitäminen ovat aivan liian ylivoimaisia tehtäviä appiukolleni. Eipä tuo minua haittaa, mutta anoppia kuuluu haittaavan.
Mutta entäs sitten poika? Avuttomana ja aivottomana äiti pitää poikaansa. Eikä paljon vikaan menekään, sillä sellaiseksi on poikansa kasvattanut. Pojalla itsellään on aikuisena herännyt jo jonkinlainen kiinnostus ns. normaaliin elämään, mutta äiti estää sen täysin.
Kun nuorena joskus ehdotin, että poika voisi mennä vaikka töihin, sai anoppini lievän raivokohtauksen. Maailmalla ei ollut tarjota muita kuin paskahommia, joita anoppini pojan ei tarvitse tehdä. Peritty raha on ainoa oikea tapa ansaita, kun kyseessä on anoppini poika. Anoppini antaa perintöään kuitteja vastaan, joten siinä mielessä on sanojensa mittainen nainen.
Kylässä ollessamme anoppini asettuu seisomaan minun ja pojan väliin, jotta en vain "teetä" pojalla mitään. Lapsiimme anopin poika eli lasten isä ei saa koskea, koska naisen on huolehdittava lapsista. Naisen on myös pidettävä huolta, ettei satu mitään sellaista, että miehen elämää häiritään.
Mitäs ovat sitten ne miehen tehtävät? Miehen kuuluu saada rentoutua ja viettää vapaa-aikaa omien harrastustensa parissa. Tämän anoppini takaa lähettämällä miehelleni ns. juomarahaa. Anoppini myös järjestelee miehen menemisiä tuttavien, kavereiden ja sukulaisten luokse, sillä sosiaalinen elämä on miehelle kaiken a ja o. Ette varmasti usko, mutta mies tosiaan seuraa äitinsä antamia ohjeita ja käy kiltisti kyläilemässä ohjatun reitin mukaan. Miehen ollessa kylässä äiti soittaa kylään tunnin välein ja antaa "emännälle" ohjeita, muun muassa siitä, mitä ruokaa hänen pojalleen täytyy laittaa. Erästä sukulaista anoppi kehotti hieromaan poikansa hartioita, koska poika oli ollut juuri urheilemassa ja siinähän lihakset rasittuvat.
Mies kyllä syö itse. Tosin anoppini on kädestä pitäen näyttänyt, minkä kokoisia palasia miehelle täytyy valmiiksi lautaselle laittaa, koska anoppini sanojen mukaan "mies ei ole tottunut nielemään isompia paloja".
Luulisi, että on naurussa pitelemistä. Itku tässä on meinannut moneen kertaan tulla naurun tilalle. Mies on 43-vuotias.
Kohta minulla ei onneksi ole enää anoppia. Anoppini sanoi, että hän ei aio antaa minulle poikaansa koskaan. Sen olen kyllä itsekin 20-vuotisen taipaleen aikana huomannut. Siksipä lupasinkin anopilleni palauttaa hänen poikansa. Minä lähden omien poikieni, reippaiden miehenalkujen kanssa rakentamaan omaa elämää.
Anoppini on muuten erittäin fiksu vieraiden ja naapureiden kuullessa ja katsellessa. Ette ikinä uskoisi, mitä tapahtuu, kun ovet suljetaan. Saman käytöstavan on kiltisti oppinut myös mieheni. Eikä yhtään naurata.
Loistava ajatus palauttaa mies anopille tarpeettomana. Olisi toki kannattanut palauttaa sen takuuvuoden aikana (ehdit tuhlata aika monta vuotta moisen vätyksen kanssa). Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ihan uteliaisuuttani kyselen nimimerkiltä Nyt kyllä riittää, mitä anoppisi tekee työkseen. Puhut varakkuudesta. Ja missä on anopin mies? Onko oma miehesi äitinsä ainoa lapsi?
Siis ihan uteliaisuudesta kysyn.
Olen tuntenut yhden tuollaisen äiti-poika-symbioosin elämäni aikana. Ehkä kerron lisää, miksi pojasta ja hänen äidistään tuli sellainen kuin tuli ...
Anoppini ei ole töissä, hän on aina ollut kotirouva ja nyt siis eläkkeellä. Hänet on naitu köyhästä perheestä rikkaaseen sukuun. He ovat varakkaita, koska appi on perinyt suvultaan rahaa. Eivät siis rikkaita, mutta varakkaita. Appiukko on ollut koko ikänsä töissä hyvässä asemassa, mutta nyt jo eläkkeellä.
Mieheni ei ole ainoa lapsi, sillä hänellä on sisar. Sisar on anoppini mielestä vaikea tytär - ollut sitä syntymästä saakka. Mieheni taas on ollut aina mitä ihanin poika. Mieheni sukulaisilta olen kuullut, että asetelma on ollut aina sama. Anoppini on kieltänyt jyrkästi, että suhtautuisi lapsiinsa eri tavoin, mutta se nyt näkyy kilometrinkin päähän.
Mielenkiintoista olisikin kuulla, mistä kaikki tuollainen johtuu, joten kerro tarinasi.
Mikko on ainoa lapsi. Hänen äitinsä, ihan tavallinen konttoristi, joka naimisiin mentyään ryhtyi kotirouvaksi, nai lääkärin. Tämä lääkäri oli opiskellut yhdessä sen eteläafrikkalaisen sydäntohtorin kanssa, joka teki maailman ensimmäisen sydänleikkauksen.
Mikon isällä oli runsaasti perittyä omaisuutta erinomainen praktiikka. Äiti (siis ex-anoppini)oli köyhistä oloista, alemmuudentuntoinen mutta kunnianhimoinen.
Hän oli päättänyt, että ainoasta pojasta tulee myös lääkäri, mieluiten sydänkirurgi. Mikko pantiin yksityiskouluun, jossa oli mahdollista lukea klassisia kieliä ja erinomaista biologiaa ja matikkaa.
Kun Mikko oli 10-vuotias, isä yllättäen kuoli (kaahoi autolla itsensä hengiltä)
Äiti ja Mikko elivät täydellisessä ylellisessä symbioosissa - isällä oli runsas henkivakuutuskin.
Mutta mutta, joo. Mikostapa ei oikein ollutkaan äitinsä päämäärän toteuttajaksi. Jotenkuten hän pääsi koulunsa läpi, pääsi opiskelemaankin, mutta päätyi lopulta juomaan upseerinhommaa altaan.
Vikkelänä poikana Mikko perusti parikymppisenä perheen minun kanssani, saatiin kaksi lastakin. Jaa niin: plus anoppi!
Eihän siitä mitään tullut. Anoppi nalkutti, että olin pilannut Mikon mahdollisuudet kunnon opiskeluun. Mikko siirtyi takaisin asumaan äidin kanssa.
Kun olen viimeksi kuullut Mikosta, hän oli melko kehnossa kunnossa, asuu Marbellassa. Hänellä on takanaan viisi avioliittoa, yksikään vaimo ei ole kelvannut anopille. Ja viimeinen sentään oli kuin olikin lääkäri. Mutta venäläinen!
Joskus minulla on haikea olo ajatellessani muuten mukavaa mutta täysin nössöä Mikkoa, joka ei koskaan löytänyt äitiään parempaa naista.
(Ehkä vaikuttaa reginalta, mutta on kyllä tosi juttu. Sellaista on elämä. Terveiset ap:lle Heli)
Kymmenen pistettä Sinulle!
Noin napakka ihminen todellakin tulee pärjäämään hyvin tulevaisuudessa! Oikeasti.
En ikinä kohtelisi omaa miniää niin kuin anoppi minua. Hyvähän se nyt on minunkin sanoa mutta yritän aiankin parhaani olla sortumatta siihen eli en hauku, en arvostele, en puutu, en epäile enkä panettele, en syytä, en tyrkytä neuvoja, en ivaile.enkä väheksy
vaikka pitäisit kaikki nuo lupauksesi, sitten kun olet anoppi, toimitpa miten tahansa, teet AINA KAIKEN VÄÄRIN !
Nämä kamalat miniät vannovat olevansa aikanaan ihania anoppeja mutta toisin voi käydä, mistäpä sen hyvän mallin saisi jos oma anoppi on kamala niinkuin aina tuppaa olemaan.
Itselläni on ollut vain ihania anoppikokemuksia mutta nyt itse anoppina ollessani en osaa tehdä mitään mikä menisi miniän mieliksi ja olen mitä kamalin anoppi, kauhujen kauhu ja vihattu.
Miniänä olen aina ollut kovin pidetty ja kiitetty. Mikähän minussa lienee vikana.
Samoin täällä olen oiken onnekas, minulla on mukava anoppi ja olemme hyvin läheisiä ja ystävällisiä aina toisillemme. Olemme päivittäin tekemisissä. Ja samoin suhde äitiini on oikein läheinen ja mukava.
ei varmsti löydy, kuin että olet poikasi äiti ja näin sinulla on erityinen paikka poikasi sydämessä. Muutahan siihen ei tarvita, että saa miniän vihat päälleen. Itsekeskeisyys, itsekkyys ja omistamisenhalu ajaa kaiken inhimillisuuden yli.
Tee, kuten minä aikanaan...sivuuta miniän olemassaolo kokonaan. Puolitoistavuotta meni, kunnes miniä "pyysi lupaa" tulla kylään. Sen jälkeen on ollut toinen ääni kellossa, yrittää paikata käytöstään kaikin tavoin.
Se paljon parjattu miniä tällä palstalla, eri kirjoituksissa, ajattelee perheensä parasta, heidän kahden ja heidän lastensa parasta. Miniä puhuu usein viesteissään hänestä, lapsistaan, ja siitä miehestään.
Anoppi ei puhu palstalla kuin miniästä, pojastaan, lapsenlapsistaan, hassua, vaikka kukaan näistä eri osapuolista ei kuulu anopin ydinperheeseen, asuvat näes eri osoitteessa.
Anoppi ei viesteissä koskaan sanallakaan vahingossakaan mainitse omaa miestään siinä rinnalla. Häntä ei ole olemassa tai häntä tarvittiin vain yhteen tarkoitukseen, pojan siittämiseen. Yhden asian liikkeet on tuomittu epäonnistumaan.
Miksiköhän anopin miehellä ei ole sitä erityistä paikkaa anopin sydämessä? Hm. Kun se poika on vienyt koko äidin sydämen. Anoppi on yli-ikäinen äiti, joka ajattelee vain poikansa "parasta", luulee tietävänsä miten rakennetaan onnellinen koti, pidetään mies tyytyväisenä. Anoppi epäonnistuu siinä, mistä itse vauhkoo, ja siksi vauhkoo, paniikissa. Anoppi hylkii omaa miestään, vain koska äitiys on tälle naiselle kaikki kaikessa.
Osoittakaa yksikin viesti, jossa anoppi kertoo omasta suhteestaan mieheensä, ilman viitauksia poikaansa, miniään ja niihin Miniän lapsiin.
Pojan sydämessä voi olla erityinen paikka äidille, kuten kaikkien lasten sydämessä, äiti on aina äiti, isä on aina isä, mutta se poika ei asuu enää äitinsä luona. Eikä tuon pojan äiti asu poikansa kanssa.
Haluatko sinä kirjoittaja asua poikasi kanssa kaiket päivät, koska syytät pojan vaimoa itsekeskeisyydestä ja vaikka mistä (haluaa olla vain miehensä kanssa) Pahinta itsekeskeisyyttä on koettaa omia oma lapsi, ja kieltää siltä kontakti toiseen, suvun ulkopuoliseen ihmiseen, ja kohdella lastaan vain lapsena, vaikka tämä olisi 60-v.
Eikö yleensä pyydetä kutsua kyläään? Kukaan ei enää vain lampsi sisään, ja hiljaisuus on kohteliaisuuden merkki. Toisen taloa kunnioitetaan, siellä, et tiedä mitä poikasi vaimo kotonaan puhuu.
Oletkohan kuvailemani anopin kaltainen,eli pidätkö miehiä ja poikia arvokkaampina kuin naisia,miniääsi?
Kuka haluaa nähdä ihmistä,joka aiheuttaa huonommuuden tunnetta ja joka pitää naisia(miniää)kynnysmattona,kahvinkeittäjänä ja miehen palvelijana?
Minun anoppini on tällainen.
johan nousit takajaloillesi.
Jos sinulla olisi elämänkokemusta tai järkeä hitusen enemmän kuin kirjoituksestasi voi päätellä, tietäisit, että ihmisen sydämeen mahtuu KERRALLA vaikka kuinka monta ihmistä. Kyllä, myös mieheni on sydämessäni, tietty, elämäni rakkaus. Myös isäni, äitini, anoppini, appeni, muut lapseni sekä ystäväni mahtuvat minun sydämeeni. Miniöillä vain ilmeisesti on niin pieni sydän, ettei sinne mahdu kuin yksi ihminen kerrallaan, sekin kovien ehtojen kautta.
Paljon mahtuu sydämeesi mutta ei miniöitä.Ei nyt,eikä tulevaisuudessa.
Niin se vaan on..Sydämeen ei mahdu kahta ämmäää...
miniäkin, joka sinne haluaa. Edellinen ei halunnut, joten jätin rauhaan, oliko väärin toimittu? Kysymys kuuluu, miksi nyt sinne haluaisi, vaikkei alunperin?
Jos olisin kelvannut alusta asti, avosylin olisin vastaan ottanut, se siitä olettamuksestasi.
empä todellakaan ole moista kuullut !
Herranen aika, olenhan itse nainen, miksi minä en naisia arvostaisi !?
Käsitit pointtini nyt hieman väärin. En kertonut itsestäni, vaikka olenkin miniä. En pidä termistä miniä, se termi määrittää asemani, oikeuteni, velvollisuuteni mieheni äidin kautta. Aivan kuin olisin sukua anopille, mitä en ole. Miniä -termi on keksitty termi, keksitty sukulainen, en ole mikään uusi sukulainen, en ole lain mukaan sukua anopille, en peri häntä, olen vain naimisissa tämän pojan kanssa.
Kerroin viestissäni yleistyksen palstan miniöistä ja anopeista, kuten sanoin useaan kertaan. Puhuin niistä anopeista, jotka vakuuttavat itselleen, että hah haa, se miniä kokee vielä kovia, sillä kukaan ei saa vietyä äidin paikkaa pojan elämässä. Kukaan ei ole viemässä äidin paikkaa. Sillä äidillä, peruskauhuanopilla, pitäisi vain olla paikka sydämessä myös miehelleen.
Minunkin sydämessä on paikka monelle, mutta rakastan heistä vain yhtä. On ystäviä, on sukulaisia sydämessä, tunteita on myös anoppia kohtaan, mutta hän ei ole ystäväni eikä sukulaiseni.
Se on totta että jotkut anopit on hirveän sovinistisia. Jos onn esimerkiksi kasvanut poikien ja miesten keskellä tai nähnyt palvelijan mallia kotona, syitä löytyy monia mutta kyllä nainenkin voi olla sovinisti siinä missä mieskin.
että tämä on anoppi/appi palsta. Pääsääntöisesti täällä haukutaan anopit alimpaan hel......ttiin. Jos anoppi haluaisi käsitellä suhdettaan mieheensä, eiköhän se silloin tapahtuisi avioliitto-palstalla?
Jos sinulla itselläsi olisi jo lapsia, tietäisit ettei rakkaus lasta kohtaan katoa mihinkään, vaikka tämä aikuistuukin. Kyllä, äidin ja lapsen välinen rakkaus on aivan erityinen, toivottavasti sinäkin saat sen jonain päivänä kokea....Eikä se rakkaus ole mollään tavalla miniältä pois, se on aivan erilaista rakkautta, kuin miehen ja naisen välinen rakkaus.
Oppia ikä kaikki, toivottavasti sinäkin opit.
Ne anopit, jotka tunnen henk.koht, eivät minusta rakasta lapsiaan pyytettömästi, he käyttävät sitä äitirakkautta valtakeinona. Että voivat hallita lastaan, että voivat vaikuttaa tämän elämään jollakin tavalla, koska ovat sentään heidän äitiään. Sama anoppi kertoo toiselle tyttärelleen, että hylkää miehesi, ei siitä ole mihinkään, se on sitä äidinrakkautta.
Se, että anoppi soittaa miehelleni ehkä muutaman kerran kuukaudessa, ja kutsutaan kylään vain jos on äitien, isänpäivä, joulu, silloinkun he saavat jotain lahjoja, silloin kun he tarvitsevat tältä jotain, on kai sitä paljon mainostettu äitirakkautta. En oikein usko. Se on vain niin yksipuolista, se äidinrakkaus tuntemissani kahdessa anopissa. Nämä kaksi anoppia ovat taustaltaan aivan erilaisia, asuvat eri kaupungeissa, mutta piirteet ovat täysin samat. Samoja piirteitä tunnistan täältä, marttyyriasennetta.
Se,että on jonkun äiti ei oikeuta kontrolloimaan toisten elämää.Se oikeus loppuu kun lapsi on täysi-ikäinen.Äidin on osattava poistua takavasemmalle ja on aika etsiä muuta sisältöä elämälleen kuin "lapset".
On aika olla itsekäs ja toteuttaa omia unelmiaan.
Ei se tarkoita,että on huono äiti.
Ja totta.Äidin(isän) rakkaus LAPSEEN on erityistä,eikä se katoa,mutta kyllä se muuttaa muotoaan kun lapsi aikuistuu.Jos näin ei käy,toden-näköisesti on ongelmia luvassa.
yleistä liikaa. Niin monta erilaista anoppia on olemassa kuin ihmistäkin.
Rakastan lapsiani yli kaiken, siitä huolimatta tunnen helpotusta kun he vihdoin aloittavat oman itsenäisen elämän. Elämä on valintoja, itse olen omat valintani tehnyt ja saman suon minä myös omille lapsilleni. Jos menee jokin asia pieleen, tarvittaessa olen tukena, mutta vain jos sitä pyydetään. Mutta painotan, lapseni elävät omaa elämäänsä, kuin myös minä, sen peräänkuulutetun aviomieheni kanssa.
Lapseni valitsevat itse omat rakkaansa ja minä hyväksyn heidät ilman ennakkoluuloja, sillä ymmärrän että jokainen on erilainen ja toimii oman tapansa mukaan. Ainut mitä miniöiltä/vävyiltä "odotan" on sen verran kohtelias käytös, että pystymme olemaan kanssakäymisissä. Tämäkään ei tarkoita jatkuvaa tapailua, minulla on elämässäni omat kuviot ja tiedän kuinka kiireistä ja stressaavaa elämää nuoret perheet joutuvat elämään. Tiedän, ettei heidän aikansa riitä meidän paapomiseemme, heillä on täysi työ oman perheensä kanssa.
Omahyväsisiä ihmisiä löytyy kaikista ryhmistä, ei vain anopeista. Ehkä nuo kotiinpäin vetävät anopit ovat sitten aikanaan olleet niitä hankalia miniöitä, tiedä hätnä. Mutta pelkkä anoppi-nimitys ei muuta ihmistä toisia hyväksi käyttäviksi, ilkeiksi ja manipuloiviksi kehäraakeiksi.
Minulla lapseni ovat sydämessäni koko ajan, vaikken heitä jatkuvasti tapaisikaan ja tiedän, että myös lapseni ajattelevat minua lämmöllä.
sen miehen äidin on poistuttava takavasemmalle ja kauas, mutta oman äidin ei?
Minun äitini ON takavasemmalla, mutta minä olenkin tytär. Hän ei pyri vaikuttamaan meidän elämäämme millaan lailla, voin sanoa tämän ihan rehellisesti, koska emme kerro hänelle, emmekä anopille asioita, kuin vasta sitten kun ne on päätetty, ja nimet jo suurinpiirtein paperissa.
Anoppini ei käskytetä meitä, mutta soittelee avunpyyntöjä miehelleni, vaikka anopilla on omakin mies. Vanha tapa niiltä ajoilta, kun anopilla ja apella oli yritys, ja he hoidattivat nämä nk. pikkuasiat aikuisilla lapsillaan, niin vanhemmille jäi enemmän aikaa käydä esim. hammaslääkärissä, ja kaupassa päiväsaikaan, kun lapset veivät ja hoitivat juttuja.
Äitini ei pidä veljeni vaimosta, no ei pidä ja ei pidä, on tekemisissä, vie ruokaa, siivoaakin heillä, hoitaa lapsenlapsia pari kolme kertaa vkossa, vaikka olen sanonut, että järjestä omaakin aikaa välillä itsellesi. Tuntuu, että hän tekee näitä palveluksia, jotta poikansa olisi ylpeä hänestä. Kun soittelemme toisillemme pari kertaa kuukaudessa, puhelujen sisältö on suurinpiirtein sama: prot prot prot, näkä näkä näkä, veljeni vaimo teki sitä ja tätä, ja lapsetkaan ei syö hyvin , ja ei se siivoa, ja pomppii tuolla ja täällä. Veljeni liikkuu eri kaupunkien välillä, hän on harvoin kotona lasten kanssa koko päivää, edes vapaapäivänä, mutta se on ihan ok äitini mielestä.
Mielestäni miniä ei voi vaatia, että ollaan kamuja hänen äidin kanssa, ja vihataan sitä anoppia, jos ei ole mitään oikeaa syytä vihata. Minäkään en vihaa anoppia, en vain pidä hänestä, sukulaisen voi valita, kuten ystävänkin, aika on kortilla kaikilla. Vietän aikaa mieluiten mieheni kanssa, kuin yhdessä sukukokouksessa mieheni tai oman sukuni kanssa.
Olen niin samaa mieltä Muuta sisältöä elämälle-jutun kanssa! Juuri tätä ihmettelenkin aikuisen miehen perhe -keskustelussani! Miksi joidenkin on äidin- ja isänrakkaudella kiristettävä ja omittava ihminen, vaikka tämä on täysi-ikäinen? Ei minun vanhempani ole tällaista ikinä tehneet. Ovat tukena ja ystävinä, mutta eivät vaatimassa ja kiukuttelemassa.
Suurinta äidinrakkautta on kasvattaa poika (tai tytär)itsenäiseksi ihmiseksi ja antaa hänelle oikeus aikuisuuteen ja ikiomaan perhe-elämään ja päätäntävaltaan omassa parisuhteessaan.
Terve ja kypsä äiti isä etsivät itselleen uutta OMAA elämänsisältöä lasten aikuistuttua. Jos lapsi ja hänen perheensä ovat vanhempien elämän pääsisältö, on heillä liian vähän omaa ohjelmaa ja elämänsisältöä. Josta lapsen parisuhteeseen aiheutuu väkisinkin ongelmia.
Eikö oikeasti rakastava vanhempi halua ehdottomasti välttää minkäänlaisten murheitten tuottamista lapselleen?
Kunnioituksella saa vastakunnioitusta.
Kohdelkaa lastenne kumppaneita tasaveroisina aikuisina! Silloin seuraanne halutaan ja teihin suhtaudutaan toivottuina perheenjäseninä.