Pakko oli johonkin päästä itseään purkamaan. Olen kolmeakymppiä lähestyvä 2 pienen lapsen äiti, elän ihan onnellisessa parisuhteessa. Vuosikausia olen kärsinyt epämääräisistä ahdistuksista ja masennuksista, nuorempana oli myös selvää eroahdistusta. Nyt se on jo onneksi vähän helpottanut.
Niin, olen kotoisin kaksilapsisesta perheestä. Viimeisten viikkojen aikana mulle on pamahtanut tajuntaan oman äitini käytös nuoruudessani, ja nykyään. Olen aina ollut itse se hemmoteltu esikoinen, joka on kasvatettu lähes pumpulissa. Pikkusiskoni, joka on mua monia vuosia nuorempi, olikin sitten pahis (oikeasti kiltti kuin enkeli). Hänestä tehtiin syntipukki kaikkeen lähes pakonomaisesti. Vanhempani ovat vuosikausia olleet siivoushulluja (lue: ei työtä, vain siivous ja kodinhoito merkinnyt jotain), ja sisko olikin aina silmätikkuna. Milloin ei ollut tiskannut kunnolla, milloin oli jäänyt pölynhiukkanen johonkin. Kaikkea hänen tekemistään vahdittiin ja kytättiin. Hänelle ostettiin aina huonompia tavaroita kuin minulle, ja vähemmän. Häntä arvosteltiin; äiti morkkasi mulle, että siskon pylly on levinnyt. Katsoin äitiä silloin, ja kysyin, mistä kohtaa... Sisko oli kauniin hoikka, ja silloin hänelle oli juuri kehittymässä muotoja, jotka vain kaunistivat mielestäni vartaloaan. Äiti taisi olla kateellinen, kun itselleen ei ole muu merkinnyt kuin hoikkana pysyminen, ja sisko oli häntä hoikempi... Itse olenkin ollut tällainen pullukka nuoresta lähtien. Mutta ei mua ole arvosteltu siitä ollenkaan. Muita lihavia vaan, kun näki sellaisia. Liekö tästä kehittynyt mulle ahmimishäiriö, josta olen kärsinyt 15 vuotta; jojolaihdutusta ja sen sellaista.
Muistan pienenä, kuinka äiti aina arvosteli mun kavereita ja heidän vanhempiaan. Tämä on vieläkin tuttua; kaikkia ollaan mollaamassa, eikä itsessä nähdä sitten niin mitään vikaa. Ilmapiiri on negatiivinen, ja mua ahdistaa aina kun heillä joudun nykyään vierailemaan. Mikäs sen mukavampaa; vanhempani asuvat tuossa ihan lähellä, äiti meinas aluksi naapuriin muuttaa. Silloin älähdin, ja sain taas kuulla, ja äiti otti nokkiinsa niin kuin aina. Liian lähelle silti muuttivat. Oma vika; miehen kanssa muutama vuosi sitten kannustettiin heitä muuttamaan tänne, kun meille oli tulossa perheenlisäystä... Nyt kyllä kaduttaa!!
Niin, ja isä on ihan tossun alla ja hiljainen, olen etäinen hänen kanssaan enkä tosiaan pysty hänelle näistä puhumaan. Äiti on se päällepäsmäri, joka ei ole hetkeäkään hiljaa ja naputtaa isälle kaikesta. Äidin lapsuudesta löytyy tosi pahoja juttuja, joista hän ei puhele juurikaan..
Äidillä on kyllä nyt töitä, mutta silti ehtii soittelemaan ja syyllistämään. Syyllistäminen tapahtuu ihan sivulauseessa aina, jos en ole esim. soittanut 3 päivään, niin kyllä äänensävystä jo kuulee. Kaikista lapsien uusista tavaroista hän utelee, että keltäs tuo ja tuo on.. Ja jos on miehen vanhemmilta, niin oksat pois! Jostain on äiti saanut päähänsä, että suositaan miehen vanhempia enemmän kuin heitä. Miehen vanhemmat asuu kaukana, ja näin ollen heillä käydessä ollaan ainakin yksi yö. Ja taas äidillä ja isällä ei oikeastaan kuin päiväseltään. Ja kauheata, jos anoppi on jotain ostanut. Ihan kuin se olis jotenkin häneltä pois..
Nyt äiti on alkanut puuttua mun lastenhoitoon toisen lapsen jälkeen. Tekee sen muka hienovaraisesti.. Kun kukaan muuhan ei ole yhtä hyvä kuin hän siinä taitolajissa, on ammattinsa nääs. Ja haukkuu kaikkien ihmisten lastenhoitotaitoja, kun "niin ja niin kuuluu tehdä, ja tuo ja tuo ei osaa...". Ja tulee morkanneeksi mua siinä samalla, kun teen itse samoin kuin ne muut ihmiset.
En tiedä, mulla on nyt syvä ahdistus päällä tästä, en tiedä, uskallanko puhua äidille suoraan, hän heittäytyy marttyyriksi ja sanoo, että taas äitiä syytetään, se on niin tuttua. Niin ja kuulemma haukutaan, vaikka olen hyvin hienovaraisesti yrittänyt aina sanoa. Mutta hän paukkaa ovesta heti pihalle niin loukkaantuneena, pystymättä keskustelemaan. Vain hän saa arvostella muita.
Nyt lähinnä tuo siskon tilanne on kovin mielessä (emme ole olleet kovin läheisiä ikäeron vuoksi, asuu muualla), ja olen alkanut hänen kanssaan keskustella. Ja yritän pitää etäisyyttä äitiin, mutta kun se ei ole kovin helppoa. Aina puhelun lopussa kuuluu puoliksi syyttäen " poiketkaa kun kuljette", kun tuosta heidän ohi melkein päivittäin ajellaan. Emme kuitenkaan ole menneet ilmoittamatta, ja tein hänellekin selväksi muutaman yllätysvisiitin jälkeen, ettei meille tulla ilman sopimista. Ja yritän niitä käyntejäkin harventaa.. Mutta kun hän tuntuu roikkuvan.
Muutama vuosi sitten vielä tunsin ajattelevanikin jotenkin äidin kautta, otin hänen mielipiteensä huomioon ennen miehen mielipidettä ym. Tuntui, että mun mielipide on väärä, jos en ajattele samoin kuin äiti... Hui, miltä se kuulostaa.
Tästä kaikesta johtuen olen äitinä aika epävarma. Rakastan lapsiani valtavasti, ja olen onnellinen ollessani perheeni kanssa. Jos olen nähnyt äitiä, niin päivä-pari tunnen olevani maailman surkein äiti ja olen ahdistunut.
Auttakaa, hyvät ihmiset, jos voitte. Tunnen oloni tosi raskaaksi kaiken tämän kanssa. Kiitos jos viitsitte vastata.
Niin, olen kotoisin kaksilapsisesta perheestä. Viimeisten viikkojen aikana mulle on pamahtanut tajuntaan oman äitini käytös nuoruudessani, ja nykyään. Olen aina ollut itse se hemmoteltu esikoinen, joka on kasvatettu lähes pumpulissa. Pikkusiskoni, joka on mua monia vuosia nuorempi, olikin sitten pahis (oikeasti kiltti kuin enkeli). Hänestä tehtiin syntipukki kaikkeen lähes pakonomaisesti. Vanhempani ovat vuosikausia olleet siivoushulluja (lue: ei työtä, vain siivous ja kodinhoito merkinnyt jotain), ja sisko olikin aina silmätikkuna. Milloin ei ollut tiskannut kunnolla, milloin oli jäänyt pölynhiukkanen johonkin. Kaikkea hänen tekemistään vahdittiin ja kytättiin. Hänelle ostettiin aina huonompia tavaroita kuin minulle, ja vähemmän. Häntä arvosteltiin; äiti morkkasi mulle, että siskon pylly on levinnyt. Katsoin äitiä silloin, ja kysyin, mistä kohtaa... Sisko oli kauniin hoikka, ja silloin hänelle oli juuri kehittymässä muotoja, jotka vain kaunistivat mielestäni vartaloaan. Äiti taisi olla kateellinen, kun itselleen ei ole muu merkinnyt kuin hoikkana pysyminen, ja sisko oli häntä hoikempi... Itse olenkin ollut tällainen pullukka nuoresta lähtien. Mutta ei mua ole arvosteltu siitä ollenkaan. Muita lihavia vaan, kun näki sellaisia. Liekö tästä kehittynyt mulle ahmimishäiriö, josta olen kärsinyt 15 vuotta; jojolaihdutusta ja sen sellaista.
Muistan pienenä, kuinka äiti aina arvosteli mun kavereita ja heidän vanhempiaan. Tämä on vieläkin tuttua; kaikkia ollaan mollaamassa, eikä itsessä nähdä sitten niin mitään vikaa. Ilmapiiri on negatiivinen, ja mua ahdistaa aina kun heillä joudun nykyään vierailemaan. Mikäs sen mukavampaa; vanhempani asuvat tuossa ihan lähellä, äiti meinas aluksi naapuriin muuttaa. Silloin älähdin, ja sain taas kuulla, ja äiti otti nokkiinsa niin kuin aina. Liian lähelle silti muuttivat. Oma vika; miehen kanssa muutama vuosi sitten kannustettiin heitä muuttamaan tänne, kun meille oli tulossa perheenlisäystä... Nyt kyllä kaduttaa!!
Niin, ja isä on ihan tossun alla ja hiljainen, olen etäinen hänen kanssaan enkä tosiaan pysty hänelle näistä puhumaan. Äiti on se päällepäsmäri, joka ei ole hetkeäkään hiljaa ja naputtaa isälle kaikesta. Äidin lapsuudesta löytyy tosi pahoja juttuja, joista hän ei puhele juurikaan..
Äidillä on kyllä nyt töitä, mutta silti ehtii soittelemaan ja syyllistämään. Syyllistäminen tapahtuu ihan sivulauseessa aina, jos en ole esim. soittanut 3 päivään, niin kyllä äänensävystä jo kuulee. Kaikista lapsien uusista tavaroista hän utelee, että keltäs tuo ja tuo on.. Ja jos on miehen vanhemmilta, niin oksat pois! Jostain on äiti saanut päähänsä, että suositaan miehen vanhempia enemmän kuin heitä. Miehen vanhemmat asuu kaukana, ja näin ollen heillä käydessä ollaan ainakin yksi yö. Ja taas äidillä ja isällä ei oikeastaan kuin päiväseltään. Ja kauheata, jos anoppi on jotain ostanut. Ihan kuin se olis jotenkin häneltä pois..
Nyt äiti on alkanut puuttua mun lastenhoitoon toisen lapsen jälkeen. Tekee sen muka hienovaraisesti.. Kun kukaan muuhan ei ole yhtä hyvä kuin hän siinä taitolajissa, on ammattinsa nääs. Ja haukkuu kaikkien ihmisten lastenhoitotaitoja, kun "niin ja niin kuuluu tehdä, ja tuo ja tuo ei osaa...". Ja tulee morkanneeksi mua siinä samalla, kun teen itse samoin kuin ne muut ihmiset.
En tiedä, mulla on nyt syvä ahdistus päällä tästä, en tiedä, uskallanko puhua äidille suoraan, hän heittäytyy marttyyriksi ja sanoo, että taas äitiä syytetään, se on niin tuttua. Niin ja kuulemma haukutaan, vaikka olen hyvin hienovaraisesti yrittänyt aina sanoa. Mutta hän paukkaa ovesta heti pihalle niin loukkaantuneena, pystymättä keskustelemaan. Vain hän saa arvostella muita.
Nyt lähinnä tuo siskon tilanne on kovin mielessä (emme ole olleet kovin läheisiä ikäeron vuoksi, asuu muualla), ja olen alkanut hänen kanssaan keskustella. Ja yritän pitää etäisyyttä äitiin, mutta kun se ei ole kovin helppoa. Aina puhelun lopussa kuuluu puoliksi syyttäen " poiketkaa kun kuljette", kun tuosta heidän ohi melkein päivittäin ajellaan. Emme kuitenkaan ole menneet ilmoittamatta, ja tein hänellekin selväksi muutaman yllätysvisiitin jälkeen, ettei meille tulla ilman sopimista. Ja yritän niitä käyntejäkin harventaa.. Mutta kun hän tuntuu roikkuvan.
Muutama vuosi sitten vielä tunsin ajattelevanikin jotenkin äidin kautta, otin hänen mielipiteensä huomioon ennen miehen mielipidettä ym. Tuntui, että mun mielipide on väärä, jos en ajattele samoin kuin äiti... Hui, miltä se kuulostaa.
Tästä kaikesta johtuen olen äitinä aika epävarma. Rakastan lapsiani valtavasti, ja olen onnellinen ollessani perheeni kanssa. Jos olen nähnyt äitiä, niin päivä-pari tunnen olevani maailman surkein äiti ja olen ahdistunut.
Auttakaa, hyvät ihmiset, jos voitte. Tunnen oloni tosi raskaaksi kaiken tämän kanssa. Kiitos jos viitsitte vastata.
Vastaukset 30
Vanhimmat
varmasti parempi kuin oma äitisi on ollut.
Tuskin se oma äiti on ollut mikään huono äiti, sinulla nyt vaan on oma elämän tilanne jollakain tapaa myllyssä, että syyllinen pitää tehdä jostakin ja se syyllinen on yleensä aina äiti.
äitejä ei voi laittaa mihinkään vaakaan, ett toinen on toistaan parempi, yleensä kaikki äidit ovat kuin naaraleijot, pitävät kaiekssa lapsensa puolta, niin teet sinäkin.
Älä ikinä tee välillnne pitää kuopaa, sillä ain ja kaikessa äitisi on paras tukesi, vaikka sinä olisit tehnyt kuinkä väärin häne ei sinua hylkää koskaan, mutta kaikki muut voivat hylätä.
Ajattele miten toimisit omien lastsi suhteen.
Olette molemmat hyviä äitejä. Virheitä teemme ihan jokainen ihan tietämättämme. emme osaa lukea toisen ihmisen ajatusmaailmaa, tarvitaan rakentavaa keskustelua. Eikä saa loukkaantua joka sanasta tai ajatuksesta, vaikka ei olekaan samaa mieltä.
Ei pidä loukkaantua äidin sanoista, kysy mieluimmin jotakin asiasta, minkä vuoksi hän on tuota mieltä. Keskustelkaa ja keskustelkaa, anna äidin ymmärtää, että asiat on hyvin, mutta anna edes jokin tila hänelleki. riittää jo paljon kun arvostat, että äiti on kiinnostunut sano se ääneen.
Samoin äitisikin haluaisi tehdä, olla onnellinen yhdessä. Ei hän teille asumaan varmasti ole muuttamassa.
Lopettakaa ihmeessä äitien haukkuminen ja moittiminen. Sillä vanhalla äidilläkin on ihan samat tunteet kuin teillä, älkää luulko, etteikö hänkin haluaisi olla arvostettu ihminen, häntäkin loukkaa sanat ja saa monesti vanhan äidin sairastumaan, sillä eihän jaksa kaiken moittisen vuoksi enää hoitaa itseään, ei voi mennä minnekään, häneltä katoaa elämänhalu.
Kivasti kirjotettu "Järkeä elämään". Minäkin ihmettelen usein näitä käsittämättömiä sotkuja mitä ihmisillä on äitiensä, sisartensa ja anoppiensa ( miespuoliset vastineet) kanssa. Välillä tuntuu, että oikein haetaan ärsyyntymistä toisten sanomisista ja käytöksestä. Varmasti me kaikki päästetään sammakkoja suustamme eikä jakseta aina huomioida muita. Vähän ymmärrystä ja huumoria peliin niin asiat ei näytä niin vakavilta. Ja tosiaan sitä asiallista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa.
On tietysti vakavia perhetilanteita, väkivaltaa, päihderiippuvuutta ja mielenterveysongelmia. Näiden vaikeiden asioiden kanssa elävät tarvitsevat toisenlaista tukea ja ratkaisuja. Heillä on oikeasti vaikeaa.
Mutta näihin tavallisiin perhekiistoihin ja äitiärsytyksiin toivon enemmän järjen valoa ja suurempaa sydäntä.
En tahdo mitätöidä teitä jotka koette äitisuhteenne vaikeaksi. Tarkoitus on vaan antaa toisenlainen näkökulma. Jos edes pienesti pystyisitte näkemään asian vähemmän vakavasti :-).
Tutustu näihin sotkuihin vähän paremmin. Ihmiset eivät aina ole niin puhtoisia pulmusia kuin esittävät, puolin ja toisin. Tulee sanottua todella pahasti ja ilkeästi. Tehtyä asioita jotka ovat sille kiistakapulana olevalle vauvalle hengenvaarallisia. Loukattua toista pitkään ja pahasti, kuten ilmeisesti ap:tä. Joskus keskustelu asiasta johtaa kuukausien mykkäkouluun tai avoimeen sotaan ja mielipiteiden vaihdosta kieltäydytään, kun "en keskustele tuon epäkohteliaan ja vaikean osapuolen kanssa". Siinä on sitten miettimistä että kuinka tilanne meni sellaiseksi kuin meni. Olisiko pitänyt jatkaa vauvan vahingoittamisen katselemista vaieten ja ilman vastatoimia ymmärtämisen ja huumorin nimissä? Olisiko pitänyt niellä kaikki sammakot ja muut huonot käytökset? Mikä keskusteluyrityksessä meni pieleen kun toinen osapuoli suuttui siitä?
Tämän kokeneet tietänevät mistä puhun. Osa ei ymmärrä vaikka vääntäisin rautalangasta.
Kovin vaikutti tutulta tuo tarinasi. Erona vain se, että minä olen meillä se kaksilapsisen perheen pahis (nuorempi) ja meidän vanhempien intohimona (lue: pakokeinona elämää vastaan) oli työ.
Minun äitini edesottamukset tuntuvat lisäksi vielä asteen verran pahemmilta (tai ehkä et kertonut kaikkea).
Minulla tilanne meni lapseni syntymän jälkeen niin hankalaksi, että otin siitä puhetta neuvolassa. Nyt olen sitten käynyt säännöllisesti psykologin puheilla ja siitä on ollut apua. Siellä on sitten löytynyt syy myös minun nuoruusaikaiseen psyykkiseen oireiluuni, joka oli välillä aika hankalaa.
Kyllä ehdottomasti suosittelen, että jos tilanne tuntuu hankalalta, niin hakeudu jonkun ammattilaisen puheille. Minäkin vain kerroin että lapsen saannin myötä ovat omat vanhempani alkaneet ärsyttää niin että häiritsee omaa elämää (asuvat muuten myös tosi lähellä).
Jos olet kiinnostunut - en tosin tiedä, että onko teillä kyse tästä samasta asiasta sitten loppujen lopuksi, mutta saattaisi olla mielenkiintoista sinunkin lukea Anna-Liisa Valtavaaran kirja: Kiltteydestä Kipeät. Omalla kohdallani ainakin se oli aikalailla silmiä avaava kirja.
Voimia sinulle ! Luulen tietäväni aika hyvin, miltä sinusta tuntuu.
Äitisyndroomaiselle: kaunis kiitos sulle lohduttavista sanoistasi. En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Välillä olen niin suunnattoman täynnä vihaa, välillä epäilen itseäni, että onko kaikki syy sittenkin minussa ja että olen vain liioitellut kaiken.. Kamalaa. Pää ihan pyörällä, ja lapsetkin varmaan huomaavat jo, ettei äiti ole oma itsensä.
Ahdistaa niin, että melkein tunnen samaa pelottavaa sekoamisen tunnetta, josta luulin jo päässeeni eroon nuoruusvuosien jälkeen. Ihan kuin äiti olis mun selkäytimessäkin muistuttamassa olemassaolostaan, ja että en saisi pettää häntä...
Psykologilla olenkin käynyt satunnaisesti juttelemassa kevään mittaan, onneksi menossa ensi viikolla taas. Kun välillä helpottaa ja välillä tämä kaikki nousee taas ihan pintaan. Musta tuntuu, että pian täytyy alkaa setvimään näitä äidin kanssa. Päätyy varmaan siihen, että syyttää mua kaikesta ja sanoo mua epävarmaksi ja huonolla itsetunnolla varustetuksi ihmiseksi.. Joka varmaan sitten olenkin.
Kiitos kirjavinkistä, laitoin ylös. Kiltteyttä olen kyllä itsessäni havainnut koko pienen elämäni, ja varsinkin aina halunnut miellyttää äitiä. Viime vuosina muhun on alkanut oudosti hiipiä ihme tuntemuksia, joille en ennen tätä kriisiä ole löytänyt syytä. Esim. en halua halata tai koskettaa äitiä, saati hymyillä hänelle. Tai ottaa ainuttakaan hänen neuvoaan vastaan. Aivan kuin jokin mussa käskisi olla antamatta sille ihmiselle enää mielistelyjä tai hyvää mieltä, kun mielestäni hän ei niitä käytöksellään toisia kohtaan ansaitse.
Edelleen, kommentteja otetaan vastaan!
Aina arvostelemassa ja mukamas oikeassa. Kehuu vain sukuaan ja itseään. Soittelee miehelleni päivittäin ja kyttää postit. Jos mies ei heti vastaa niin kunnon soittorumba alkaa ja soitellaan tutut ja sukulaiset ja sitten loukkaannutaan. Jos yrität puolustaa itseäsi niin hän loukkaantuu ja rupeaa leikkimään marttyyriä. Anoppikin on siivoushullu ja haukkuu miestäni ja syyttää aina häntä miehen veljen kuullen. Mieheni aina kysyy hänen mielipidettään ja tekee niin kuin anoppi käskee. Puolustaa aina äitiänsä ja vertailee hänen sukuaan minun sukuun ja alkaa morkkaamaan sukuani ja keksii heistä puhuttavaa vaikka en itse olisi puhunut sanallakaan, käytös siis välillä kuin äitillänsä. Anoppi myrkyttää miedän suhdetta ja kodin ilmappiiriä. Luo riitoja ja jännitettä meidän välillä ja nauttii kun tapellaan hänen takiaan ja kun mieheni puolustaa häntä.Appi on täysi tossu. On kiva tietää että en ole yksin kohtaloni kanssa.
Kyllä niin tutulta nuo sinun tunteesi kuulostaa.
En nyt tiedä tietysti tilannettasi tarkasti, enkä siksi voi kyllä alkaa neuvomaan.
Ehkä kuitenkin sitä terapeuttia kannattaisi hyödyntää. Minunkin terapeutilla meni pitkään, ennen kuin sain hänet ymmärtämään tätä äitini ja minun välistä viestintää. ( Ulkopuolisellehan se yleensä kuulostaa ihan normaalilta.) Sen jälkeen vasta olen kunnolla tuntenut saavani apua.
Aika hauskaa että otit tuon kirjavinkkini otsikon heti itseesi. Siten että sinä olet "kiltteydestä kipeä". (Varmaan äitisi syytöksien kautta opittu automaattinen ajattelumalli. Itsellenikin tyypillinen.)
Ajattelin kuitenkin, että jospa se äitisi on ns. kiltteydestä kipeä. Kirja nimittäin kertoo siitä, kuinka lapset eivät lapsuudessaan ensin saa pyyteetöntä rakkautta vaan kokevat että rakkaus täytyy aina ansaita. He alkavat super kilteiksi. Eivät uskalla näyttää esim. vihan tunteitaan jne. Uskovat täten saavansa paremmin rakkautta - joskus ehkä saavatkin. Tämä malli sitten jatkuu aikuisenakin. Kun tunteitaan sitten tarpeeksi patoaa, niin pikkuhiljaa se alkaa kääntyä katkeruudeksi ja lopputulos voi olla jotain minun äitini kaltaista.
Vaikea selittää näin lyhyesti, mutta kannattaa se kirja kyllä lukaista. Jos ei muuten niin ainakin mielenkiinnosta.
Itse en yritä äitiäni muuta kuin kestää. Yritän terapeutin avulla opetella sellaisen suhtautumistavan, että pärjään. Äitiäni en pysty muuttamaan, mutta pyrin olemaan ottamatta hänestä mallia oman lapseni kasvatukseen.
Hänelle esim. olisi aivan turha puhua mitään asioista. Tulos olisi juuri tuollainen, kuten arvelit sinunkin äidilläsi olevan.
Minua kuitenkin huojentaa huomata, että minäkään en tässä "taistelussani" ole ainut ihminen maailmassa. Olen muuten iältänikin samoja lukemia, kuin sinä. Olisko joku "silmät aukaiseva" -kausi tässä kolmen kympin tietämillä.
Kannattaa ottaa vähän etäisyyttä ja kun puhelimessa puhuu ja toinen sanoo jotain hullua (arvostelevaa tms.) niin vaatii tiettyä käytöstä sekä tukea aina. Sillä sipuli. Selittää tai ei äidille.
Mikäli suutahtelee niin ei voi mitään. Aika auttaa.
Kenenkään ei tarvitse sietää vanhemmiltaan kakaramaista käytöstä. =) Ja kaikista viimeiseksi ei saa uskoa mitään ikävää, ainoastaan vanhemmilta kuuluu saada tukea jos jotain. Sanat ovat salakavalia ja minä ainakin alan hankalaksi jos toinen vahingossakaan alkaa sepitellä syytöstä, vaatimuksia tai arvioita.
Mielummin ei kaikkea sano vaikka toisaalta on muka avoin ja hakee tukea, pitää tietyllä etäisyydellä ja omaa elämää. Se on surullista tuntuu kuin ei oikeaa äitiä ole koskaan ollut. Vaan joku jossain... joku.
Oliskos vara äitejä tarjolla kaikille tarvitseville, sellaisia ihania äitejä? ;) Ei taida tässä maailmassa olla.
"Ja kaikista viimeiseksi" tuossa kohtaa meni sana solmuun ... mutta kaipa sen lauseen tajuaa
voi huonosti.Hänellä ei ole hyvä olla!Mainitsit, että hänellä on ollut rankkoja juttuja lapsuudessa..hän ei ole niitä pystynyt kertomaan kenellekkään,joten oliskohan äitisi katkeroitunut.Jos pystyisit jotenki saamaan äitiäsi avautumaan ja kertomaan niistä kokemuksista, hän saattaisi hyväksyä itsensä ja lapsensa sellaisina kuin he ovat.Hän saatta myös pelätä, että ne asiat mitä hänelle itselleen on sattunut taphtuvat myös sinun lapsillesi..näkökanta sekin!!!
Moikka. Oho kun kuulosti tutulta sun kirjotus. Mulla 5kk tyttö itse 21 vee, ja äiti on lähes samanlainen. Muutin 8kk sitten eri paikkakunnalle, jonka jälkeen huomasin et olen "täysin" äidin mielipiteisiin vaikuttava, kunnes mieheni sanoi että mietis vähän asiota..
Olen ollut aina huonolla itseluottamuksella varustettu, olin lihava lapsena (ehkä vähän nytkin) mutta äiti aina mollasi et oletpa sä lihava pentu.. ja tänne tullaan edelleen katsomaan mun kiloja ja moittimaan.
olen kärsinyt ahdistus/masennus/paniikista 3vuotta, ja epäilen et asiat johtavat juurensa lapsuudesta.
Olen nyky päivänä sanonut äidilleni suoraan mitä ajattelen, mutta ennen en vaan pystyny/kehdannut..
äiti on aina ollut hirveän itsekäs, ja häntä on aina sannut "miellyttää".. eihän sellainen kuulu lapsen tehtäviin!
siis äidin mielipiteet vaikuttivat minuun, enkä siis äidin mielipiteisiin vaikuttava.. sorry väärä ilmaisu.. Meilaa mulle joskus, olis kiva vaihtaa kokemuksia :)
Onpas tosiaan huojentavaa ja myös samalla hirveää huomata, että muillakin on hirviöäitejä.
Äitisyndroomainen: löysin netistä katkelman suosittelemastasi kirjasta. Minulle tuli mieleen lukiessani, että kaikki ei natsaa minuun, vaan osa jopa sopii äitiini. Sinänsä erikoista ajatella, kun hän ei vaikuta kovinkaan kiltiltä ihmiseltä.. Mutta nuo lapsuuden kokemukset, uskoisin, vaikuttavat äitiin syvästi vielä tänäkin päivänä.
Kamalinta kaikesta nykyään on se, kun musta tuntuu, etten pysty hengittämään ollessani lapsien kanssa samassa tilassa kuin äiti. Tuntuu, että toimin kuin joku robotti, enkä osaa rennosti olla sellainen kuin kotona olen. Ihan kuin olisi joku rooli päällä, ja tuntuu, että äiti kyttää koko ajan mun reaktioita lapsia kohtaan. Ja taas voin ajatella, että no niin, olen ihan surkea äiti, kun en tätä ja tätä tee samoin kuin oma äitini...
Suoraan hän ei siis arvostele. Ärsyttää mielettömästi, kun esim. syötän kuopustani, niin äiti pällistelee vieressä ja kehottaa lasta syömään, ihan kuin olisin itse joku idiootti, joka ei osaa edes lastansa syöttää. Samoin kurinpidolliset asiat, voi luoja... Ihan kuin mun komento ei riittäisi, vaan äidin täytyy rääkäistä oma komentonsa (joka onkin tosi voimallinen...) perään. Tuntuu siltä, kuin se haluaisi ohittaa mut jollain lailla, että hän on ainoa joka osaa sitä kuria pitää. Hän huomautteleekin lapsille ihan kaikesta, ja taas saan lisää vettä myllyyn. Lopputulos on se, että tunnen itseni lähes sairaaksi päästyäni hänestä viimein eroon...
Oma epävarmuuteni tietysti on yksi suuri syy kaikkeen, mutta mistähän se juontaa juurensa... Äidillä on kyllä ihan tajuttomat käsitykset omasta mahtavuudestaan, kukaan ei tiedä paremmin kuin hän. Ja mulle ylpeilee (siltä se ainakin kuulostaa), jos häntä on kehuttu, ja jos joku mies on katsellut häntä jossain.
No, ehkä tästä selvitään päivä kerrallaan. Tänään oli hyvä päivä, mutta seuraavaa puhelinsoittoa odotellessa...
No jo on taas KUVIO! Sääliksi käy tosiaan sitä pikkusiskoasi! Minnekähän traumaterapiaan HÄN on jo joutunut tuollaisen vuohen (= äitisi) jäljiltä..?!?
Hei, äitisi on kertomasi perusteella selkeästi narsistinen äiti.
Sulle voisi oll tajunnanräjäyttävää ja silmiä avaavaa luke kirja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?" Kuinka tytär voi toipua naristisesta äidistä (Karyl McBride)
Saatat yllättyä kun löydätkin kirjan sivuilta niin itsesi, siskosi kuin äitisikin, klassisina esimerkkeinä...
Näin kävi itsellenikin, oma äitini samanlainen ja äärimmäisen vaikea, manipuloiva ihminen, jonka kynsien alta yritän päästä pois...
Tiedän että tie ei ole helppo, mutta se on ainoa oikea tie jos haluat elämäsi tasapainoon ja eroon ahdistuksesta... tälläinen äiti pilaa helposti niin sinun kuin koko perheesi elämän, ellet aseta rajoja ja myös itse tajua ajoissa mistä on kysymys! Toivotan voimia ja onnea matkaan!
Millä perusteella teit alustuksen äidille narsistidiagnoosin? Nykyään kaikki hankalat ihmiset ovat narsisteja. Minusta ei ole korrektia pelkästään toisen ihmisen lyhyen kuvauksen perusteella sanoa yksilön kantavan narsistista luonnehäiriötä. Tiedän että narsistiksi on leimattu täällä ihmisiä jotka sitä ei todellisuudessa ole. Aloittajan äiti on epäilemättä hankala ja ilkeästi käyttäytyvä ihminen. Se on ainoa päätelmä mihin meillä on mielestäni oikeus. Ja täytyy muistaa että kaikilla tarinoilla on toinenkin puolensa.
Vinkki: lueppa vaikka yllä mainittu kirja niin tiedät sitten itsekin. :) tai tutustu kirjoituksiin asiasta lisää sivuilla www.daughtersofnarsisticmother.com siellä on näistä asioista enemmän tietoa, ja toisiilla on opiskellun tiedon lisäksi vielä yksityiskohtaisesti vuosien mittaan kerättyä omakohtaista kokemusta minkä pohjalta puhua, joten sellaisen henkilön on ehkä helpompi erottaa oikea narsistiäiti vain muutoin hankalasta ihmisestä kuin sellaisella ihmisellä, joka ei ole joutunut elämään tällaisen ihmisen kanssa ja jolle koko termi ja sen tunnistaminen voi siksi olla vaikeampaa, koska ei tiedä niitä monia yksityiskohtia, mistä narsistisen äidin käytös pistää silmään. Narsistisella äidillä tietyt toimintakaavat/ puheet/ ajattelu- ja käyttäytymismallit toistuvat ja ovat aika tunnistettavia, jos asioihin on perehtynyt enemmän... (joutunut perehtymään koko elämänsä ajan) tietenkin ulkopuolisesta sen havaitseminen ja varmuuden saaminen voi vaikuttaa vaikealta, ja ymmärrän senkin, että moni näillä keskustelupalstoilla antaa diagnooseja mututuntumalla vähän kaikkeen ja se voi monia ärsyttää. Ja sekin on varmaan totta, että narsisti-diagnoosia on nyt muodikasta tunkea vähän kaikille, joten komppaan kommenttiasi siinäkin suhteessa, että kannattaa varmistua asioista ennen kuin lyö "narsisti-leimoja" muiden otsaan..;)
Narsistiäidin tunnistaminen ei tosiaan ole aina helppoa, nämä äidit osaavat muuntautua ja näyttäytyä erilaisina eri ihmisille yms.. näiden äitien lapsiltakin vie aikuistuttuaan usein vuosia ja jopa vuosikymmeniä ennen kuin he pystyvät tai lopulta uskaltavat myöntää itselleen asian oikean laidan, ja jotkut eivät havahdu tajuamaan asian oikeaa laitaa ikinä vaan kieltävät tämän totuuden ja elävät luomansa "äiti-illuusion" kanssa läpi elämänsä, vaikka se tuokin heidän elämäänsä suuria ongelmia. Lapsen on täytynyt muodostaa tämä idealisoitu kuva äidistä pystytäkseen selviämään lapsuudessa, ja aikuisuudessa on kuin saisi jäätävän kylmän suihkun niskaan, kun lopulta tajuaa asioiden oikea laidan. Vaikka toisaalta se on myös äärimmäisen helpottavaa kuulla totuus, ja ainoa mahdollisuus näille henkilöille lähteä parantamaan lapsuudessaan saamiaan henkisiä haavoja, koska he pystyvät nyt ymmärtämään ja tunnistamaan asioiden syy-seuraus-yhteyksiä, joita eivät ole aiemmin pystyneet ymmärtämään/käsittelemään.
Sen takia, vaikka kyseisen henkilön äiti olisikin kenties vain vähän narsistisia piirteitä omaava eikä välttämättä aivan täysin 100 % puhdasverinen narsistiäiti, on parempi, että apua kysynyt saa tietoa asioista niiden oikeilla nimillä, sen seurauksena hän voi perehtyä aiheeseen lisää ja selvittää tarkemmin, mistä moinen käytös saattaa johtua ja juontaa juurensa ja näin ollen pystyy lähtemään hakea itselleen apua ja helpotusta, nyt kun ongelmalle on löytynyt nimi.
Loppujen lopuksi se on äitiä ajatellen aivan se ja sama, miksi hänet täällä joku nimeää, mutta tätä kyseistä tytärtä tämä tieto saattaa auttaa eteenpäin.
Joka tapauksessa kun hän itse osaa lähteä perehtymään narsistisen äidin käyttäytymiseen tarkemmin, hän kyllä itse tulee huomaamaan hyvinkin pian, mitkä kuvaukset koskevat hänen äitiään ja miltä osin asiat eivät täsmää, narsistisiä äitejäkin on monella "vahvuudella" koska yksilöitähän kaikki ovat, mutta tiettyjä samoja piirteitä on kieltämättä, joita ei voi olla tunnistamatta, jos on tällaisen henkilön tytär.
Kommenttini oli tarkoitettu edelliselle kirjoittajalle, joka ei ymmärtääkseni tunne aloittajan äiti. Aloittaja itse ei diagnoosia tehnyt. Hänellä siihen olisikin voinut olla kokemuspohjaa.
"Loppujen lopuksi se on äitiä ajatellen aivan se ja sama, miksi hänet täällä joku nimeää, mutta tätä kyseistä tytärtä tämä tieto saattaa auttaa eteenpäin."
Ei se minun mielestäni aivan se ja sama ole. Nämä ovat julkiisia palstoja ja monet ihmiset tunnistavat näistä kirjoituksista itsensä ja perheensä. Itse kyllä miettisin pari kertaa kunnes lähtisin sukulaisiani/ystäviäni diagnosoimaan (=en sitä tekisi). On hyvä, että kokemuksista voi kirjoittaa ja saada vertaistukea mutta näiden persoonallisuushäiriöanalyysaien jakaminen on ainakin omasta mielestäni epäkorrektia. Niiden tekeminen ammattilaisillekin on vaikeaa. On tietysti epätodennäköistä että aloittajan äiti itsensä täältä tunnistaa, mutta sellaista tapahtuu, että näiltä palstoilta saa lukea tunnistettavasti syväanalyysejä itsestään. Se voi olla aika ikävää.
Mutta kaikki saavat kirjoittaa miten haluavat ja tarkoitus on että muut saavat kommentoida ja siitähän tässä meidänkin mielipiteiden vaihdosta on kyse:).
Kun on oma perhe niin ei vanhemmille pidä soittaa muuloin kun on jotain asiaa ja 2-6 kuukauden väli on hyvä ja snaoppä äidillesi ihna suoraan että haluat elää omaa elämääsi ja hän ei kuul usinun perheeseesi ja piste. Sanot kerran ja ihan suoraan ja et halua kuunnella sitä piilovittuilua mitä äitisi harrastaa ja isäsikin on saanut alistumaan kun ei ole omaa tahtoa ja niin edelleen. Äitisi yrittää vieläkin määräillä sinua vaikka olet täysi-ikäinen ja voit sanoa äidillesi että hanen määräysvaltansa loppui kun taytit 18v.
Minusta on inhimmillistä, että yrittää vuodesta toiseen pärjätä näiden vaikeidenkin äitien kanssa. Jokainen kuitenkin toivoo vanhempiensa hyväksyntää. Tyttärille olisi varmasti tärkeää saada äidin tukea omalle äitiydelle, olisi ihanaa jakaa niin ilot kuin murheet. Valitettavasti se ei aina ole mahdollista.
Narsismi on tänä päivänä usein käytetty ilmaisu. Kaikilla meillä on narsistisia piirteitä, harvalla onneksi sairauteen asti. Narsismista on olemassa kansainväliset kriteerit. Minä maalikkona näen omassa äidissäni lähes kaikki kriteerit. Minäkin yritin vuodesta toiseen sulattaa päivittäistä terroria, välillä ajatellen, että en joko ymmärrä tai ylireagoin, niinkuin äiti aina sanoi. En ole enää vuosiin loukkaantunut äidin sanoista (paitsi kun ne kohdistuvat lapsiini ja lapsenlapseeni), mutta olen sanomattoman väsynyt ja kyllästynyt kuuntelemaan solvauksia. En tunne yhtään ihmistä josta äidillä ei olisi negatiivistä sanottavaa. Minusta hän on käyttänyt kaikkia mahdollisia nimityksiä, hän ei näe minussa mitään hyvää. Olen epäonnistunut kaikin mahdollisin tavoin, minusta ei tullut mitään, kuten ei lapsistanikaan.
Äiti soitti viimeisen kerran noin 5 kuukautta sitten ja kertoi tekevänsä minut perinnöttömäksi. Koska puhelulla ei ollut minuun sitä vaikutusta jota hän toivoi, hukui hän minut mielenvikaiseksi. Siitä sai sitten vihdoin voimaa katkaista välit. Elämä on ollut sen jälkeen leppoisaa, ilman joka päiväistä mielipahaa. Minulla kesti neljäkymmentä vuotta saada mittani täyteen, joten ymmärrän hyvin, että välejä on vaikeaa katkaista. Joillakin se onnistuu, joillakin ei. Jokainen tekee oman valintansa elämässä, ja joutuu elämään sen kanssa. En tiedä onko meidän välirikko lopullinen, koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Aika näyttää.
Ymmärrän myös sen, että ihminen joka ei ole elänyt tämän kaltaisen hirviön kanssa ei voi ymmärtää, mitä on olla jatkuvasti varpaillaan. On raskasta ns. haistella jatkuvasti ilmaa, kuunnella äänensävyjä, seurata kasvojen ilmeitä. Lapsena aina kun tulin kotiin huomasin jo ovella missä mennään. Nukutaanko tänä yönä rapussa vai omassa sängyssä. Elämä on ollut arvaamatonta, aina näihin päiviin asti. Surullista sinäänsä, vanha ihminen on täysin yksi. Ei käy lapset, ei lapsenlapset, ei sukulaiset. Palkattu apu ei pysy. Äidin valinta on taas ollut se, mikä on. Hän joutuu nyt elämään sen valinnan kanssa.
Jos äiti ahdistta vieläkin, vaikka olet ns. aikuinen ja on jo oma perhe, niin syy ei ole enää sinun äitisi. Aikuisuus tarkoittaa sitä, että sinä osaat järjestellä asiat oikeisiin lokeroihin omassa päässäsi, suhtautua, asennoitua, unohtaa sen, mitä ei kannata muistella ja antaa anteeksi.
Aikuiseksi kasvanut ihminen ei märehdi niitä menneitä, joille ei enää mahda mitään, vaan tekee asioitten parantamiseksi ja paremmalle tolalle saattamiseksi kaiken voitavansa. Sun tekstisi on kirjoittanut loukkaantunut, kaltoin kohdeltu pikkutyttö, ei aikuiseksi varttunut ja jo itse äidiksi ryhtynyt kokonainen, ehjä ja tasapainoinen aikuinen nainen.
Siis mitä sanomista on äidin käytöksestä kun et itse pysty yhtään sen parempaan.
Huomaa kyllä, että nimimerkki TAI OMA ITSE ei ymmärrä lainkaan mistä tässä on kyse!
"Aikuiseksi kasvanut ihminen ei märehdi niitä menneitä, joille ei enää mahda mitään, vaan tekee asioitten parantamiseksi ja paremmalle tolalle saattamiseksi kaiken voitavansa."
Mitenkä määritellään aikuiseksi kasvanut ihminen?? Siinäpä mielenkiintoinen kysymys! Me jokainen olemme menneisyytemme summa. Meillä on ollut tietynlaiset vanhemmat, joiden vaikutus elämäämme on valtavan suuri. Vanhempien kautta olemme rakentaneet oman minuutemme eli käsityksen itsestämme. Heidän kauttaan olemme rakentaneet myös käsityksen tästä maailmasta, esim. parisuhteesta, miten suhtautua toisiin ihmisiin, rahaan ja jne.
Kaikkien meidän vanhemmat ovat keskeneräisiä ihmisiä. Toiset vähemmät ja toiset enemmän. Jotkut vanhemmat ovat itse niin paljosta jääneet paitsi, etteivät he ole saaneet emotionaalisesti kasvaa eheiksi aikuisiksi. Nämä vanhemmat ovat lapsen tilaan jääneitä ihmisiä. Fyysisesti he ovat aikuisia, mutta henkisesti he ovat hyvin tarvitsevia pieniä lapsia. Heidän emotionaalinen puoli ei heijasta aikuisen käytöstä. He eivät osaa asettua oman lapsen tunteisiin ja tarpeisiin. He eivät osaa kohdata omaa lastaan fyysisesti ja henkisesti. He eivät näe omaa lastaan niin kuin ehyt rakastava aikuinen näkee.
He näkevät oman lapsen oman keskeneräisyyden kautta. Lapsen tunteet ja tarpeet nostaa pintaan heidän pinnan alla olevat tunteet ja tarpeet. He eivät kestä lapsen kiukkua, pettymystä, kyyneleitä, surua.. he eivät kestä, koska he eivät kestä kohdata omaa kipuaan. Joten he vaientavat lapsen! Lapsi oppii pian, että saa rakkautta ja hyväksyntää olemalla kiltti ja huomaamaton. Lapsi oppii herkästi aistimaan mitä äiti ja isä haluaa. Lapselle on elinehto saada vanhemmiltaan edes hitusen rakkautta. Jos se vaatii, että lapsi tukahduttaa kaikki omat kielteiset (ja usein myös myönteiset) reaktiot, niin lapsi tekee sen.
Vaientamalla oman lapsen, niin vanhempien ei tarvitse kohdata omaa kipeää sisäistä lastaan ja kaikkia niitä tunteita, jotka on sisään sullottu.
Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, niin hänen sisäinen kaipuunsa vanhempien rakkauteen elää yhä hänen sisällään. Aikuinen lapsi jatkaa vanhempien rakkauden tienaamista kuten lapsena. Sisällä elää lapsen loputon toivo, että jos minä saan sen kun teen niin tai näin. Aikuisesta lapsesta tulee oman vanhemman (sisäisen lapsen) tarpeiden täyttäjä. Oma vanhempi voi heijastaa hyvin kypsymättömiä piirteitä. Hän kaipaa jatkuvaa huomiota, ihailua, kannustusta, loukkaantuu herkästi, on epäluotettava, mustamaalaa omaa lastaan, syyllistää, valehtelee ja jne.. Tämmöinen vanhempi on myös erittäin taitava manipuloimaan. Hän on mestari kääntämään tilanteen aina omaksi edukseen.
Mikä on sitten ratkaisu?? Ainoa ratkaisu on oman lapsuuden täydellinen läpi käyminen. Se läpi käyminen tarkoittaa sitä, että kaikki kipeät TUNTEET ELETÄÄN LÄPI! Puhuminen ei paranna ihmistä, vaan tunteet pitää elää läpi. Ja voin kertoa, että se on kipeä prosessi. Elettäväksi tulee muun muassa valtava äidin ikävä ja kaipuu siihen rakkauteen mitä ei saanut koskaan kokea ja jota sisällä oleva lapsi kaipaa. Tulee suuri pettymys, viha, raivo ja lopulta surutyö, ettei sitä äidin rakkautta koskaan tule.
Oma prosessini on pitkällä ja olen todella kiitollinen siitä missä nyt olen! Kun ihminen on täysin käynyt läpi kaikki kipeät lapsuuden tunteet, niin hän antaa anteeksi omalle vanhemmalle ja vanhemman käytös ei enää vaikuta häneen.
Nimimerkille tai oma itse. Sitä juuri tarkoitin, että ei voi ymmärtää jos ei ole kokemusta. Hyvää jatkoa sinulle.
Kiitos vain. Tuolla jossain toisaalla joku sanoi, että äitimyytti on murskattu ja mennyttä elämää. Luojalle kiitos, jos niin on, Äitienpäivänä kyllä tuntuu, että ei ole ...
Menneessä maailmassa äidin tuli olla 'hieno', hyvä, hellä, oikean lainen ja kaikkea sellaista, mitä kukaan ihminen ei ole oikeasti, siis myytti Neitsyt Mariasta. Onneksi nykyäiti saa olla vain ihminen vikoineen ja virheineen niin kuin kaikki muutkin.
Niin surullista kuin se onkin, niin ainakin osa äidin / vanhempien traumoista siirtyy lapsien kannettavaksi, lasten kasvatus- ja ohjausasioihin ei anneta koulutusta vieläkään ja vain aniharva jaksaa etsiä tietoa esim. kirjallisuutta lukemalla. Onneksi tuntemissani nykyäideissä on jo kuitenkin tällaisia tapauksia, joita oikeasti kiinnostaa, miten lapsia ja perhettä luovitaan eteen päin ja jotka eivät väheksy esim. kirjaviisautta. Kauan aikaa sitten joku sanoi: "ei lapsia kirjoja lukemalla kasvateta", mikä on kuitenkin mielestäni osoitus siitä, että homma ei kiinnosta minkään vertaa.
Itselleni oli elämäni helpottavin ja vapauttavin päivä se, kun yhtäkkiä tajusin, että ei tarvitse jatkaa oman kodin ja omien vanhempien 'perinteistä' yhtäkään, jos ei
halua, voi itse päättää, ajatella, tehdä ja toimia niin kuin parhaaksi näkee siitä huolimatta, mitä vanhemmat sanovat. Sillä sanoa saa ja pitääkin läheisissä suhteissa ja kuunnellakin voi, sen jälkeen käytetään omaa kapasiteettia selvittämään, miten mikäkin asia on omalla kohdalla ja tekeekö vanhemman toiveen mukaan vai sillä lailla, kuin itsestä on hyvä.
Sitä päivää sanon aikuiseksi kasvamisen päiväksi, elämä ja kokemus olivat tulleet siihen pisteeseen että oli valmis päättämään, jatkaako itselleen huonoilla malleilla vai päättääkö itse omat mallinsa. Samana päivänä oli myös helppo päättää, että olivatpa vanhemmat millaisia tahansa, he ovat minun ainoani ja kuuluvat lähipiirini, ovat minusta yhtä riippuvaisia kuin minä olen ollut heistä lapsuuteni, ikävöivät ja kaipaavat sekä omia lapsiaan että lasten lapsiaan ja jos minä olen terve, normaali aikuinen, en voi niitä asioita heiltä riistää ja jättää yksinäisyyteen ja unholaan.
Mielestäni yksinkertaista, selkeää ja oikeaa, mutta yleensä olenkin eri mieltä kuin kaikki muut - aina.
Itselläni oli hyvä lapsuus, ja vanhempani ovat edelleen minulle läheisiä. Silti joku on alkanut mättämään. Olen alkanut tajuamaan äitini luonnetta paremmin. Hän on todella katkera ja tyytymätön ihminen. En tiedä onko oma miellyttämisentarpeeni osaksi tuosta äitini luonteesta johtuvaa.
Tuntuu välillä että äitini tavallaan "myrkyttäisi" ympäristönsä katkeruudellaan. Hän purkaa pahan olonsa muihin. Hän on ahtanut elämänsä johonki muottiin, eikä tunnu koskaan osaavan rentoutua. Tuntuu jopa välillä että hän on kateellinen minulle, ja siksi laukoo ikäviä kommentteja. Jos hän yrittää olla mukava, äänestä kuultaa teeskenteleminen ja kireys.
Ehkä ikääntyminen on pelottavaa, varsinkin ihmiselle joka on koko elämänsä pitänyt itseään tiukasti talutushihnassa, eikä ole koskaan päässyt rentoutumaan. On aina pitänyt teeskennellä "parempaa ihmistä", joka on ahkera ja moitteeton.
Haluaisin sanoa tämän äidilleni, jotta hän ymmärtäisi muuttaa maailmankuvaansa, ennekuin on liian myöhäistä. Itse kauhistelen ajatusta, että minun pitäisi huomata elämäni iltapuolella että olen koko elämäni ollut tyytymätön.
Siksi päätän, että minusta tulee ihminen ja äiti, joka osaa nauttia elämästä. Minun ei tarvita muokata itseäni muottiin, olla oppikirjan mukainen. Minä saan olla virheellinen ja tehdä välillä vääriä valintoja. Minä en omista elämääni sille, mitä muut minusta ajattelevat!
Tutulta kuulostaa nää jutut, mulla elämäntilanne myös sellainen että oon joutunu tosissaan miettimään omaa äitisuhdettani. Eron jälkeen uusi suhde ja halu muuttaa yhteen, äiti tekee kaikkensa sanatasolla estääkseen sen, en kuulemma osannut erotakaan oikein, lastakaan en osaa hoitaa.
Oon tointunu jo yhdestä masennuksesta isäni kuoleman jälkeen, silloin kävin terapiassa ja todettiin yhdessä että oon ihan liian kiltti luonteeltani. Tän kiltteyden nostan tähän siksi että silläkin on vaikutusta miten suhtautuu vanhempiinsa ja miten yleensäkin antaa toisten ihmisten vaikuttaa omaan elämäänsä. Tässä on pitkä tie opittavana niin mulla kuin monella muullakin.
Muistakaa olla välillä kiltti itsellennekin eikä vain muille =)
Minä lakkasin olemasta kiltti kun joku sanoi, että "kiltteys on tyhmyyttä". Tytöt ovat ainakin ennen vanhaan kasvatettu kilteiksi ja kuuliaisiksi vanhemmille ja tulevalle aviolle taipuvaksi ja alamaiseksi. Luojalle kiitos että ajat ovat muuttuneet.
Kiltti / hyvä ovat kaksi eri asiaa, kiltti ei osaa eikä saa sanoa EI, hän tekee kaiken muille mieliksi eikä osaa pitää omia puoliaan. Sellaisesta ei tule koskaan onnellista, tyytyväistä ja tasapainoista ihmistä.
Hyvä ihminen pitää huolen ensin itsestään ja omista oikeuksistaan, sen jälkeen hän on pystyvä ja kykenevä huolehtimaan vaikka kaikesta muusta muolimasta, kun oma sisin voi hyvin ja nauttii ainakin omaa arvostusta. Joten ole ymmärtäväinen ja armollinen ensin itsellesi, sitten muille.
Meillä isoveljeni on huippuvirassa ja varakas. Aina sukujuhlissa saan kuulla pitkät tarinat hänen elämästään ja kun joku kysyy äidiltäni, mitäs minulle kuuluu - äiti vaihtaa puheenaihetta !
Minä kun olen ihan tavis sairaanhoitaja, eronnut, kolmen ihanan lapsen äiti ja nyt uudessa suhteessa.. äiti ei edes tiedä mitä teen työkseni, ei ole koskaan kysynyt ja toki olen hänelle kertonut - mutta se ei ole niin tärkeää ( hoidan vammaisia lapsia ).
Nyt uusi miesystäväni alkoi kyselemään, miksi siedän kohtelua.. en ole koskaan ottanut asiaa "vakavasti" ja itsekin huumorilla piikitellyt, että on kivaa olla ihmeveljen pikkusisko !
Minusta on ihan ok että varakas veljeni ostelee vanhemmillemme huonekaluja, maksaa laskuja jne. Minä taasen varaan lääkäriajat, olen vastaanotoilla mukana ja katson perään, kun asun melko lähellä.
Nyt huomasin elämäni ensimmäista kertaa, että veljeni kyselee ovatko vanhempani antaneet minulle rahaa tms ???????? Minulla on jopa äitini pankkikortti, jolla nostamme yhdessä rahaa ostoksiin. Tuli ihan kamala olo.. Olenko varas jos otan vastaan bensarahat ( 20-30 e/ kk) kun ajelutan vanhempiamme asioilla.
Kesällä äitini tajusi vointinsa heikenneen ja hän halusi antaa meille lapsille "ennakkoperintönä" taulut ja minä sain suvussa kulkeneita käsitöitä ( liinoja, ryijyn, maljakon). Hän ei halunnut sanoa näistä mitään veljelleni, totesi vain että eivät ne heidän kivitaloonsa sopisikaan. Itse sanoin asiasta heti veljelleni, ettei vain luule minun niitä ottaneen ilman lupaa. Olen pyytänyt vanhempiamme laatimaan testamentin, ettei meidän lasten koskaan tarvitse riidellä perinnöstä. Tai oikeastaan olen kehoittanut heitä käyttämään kaikki varansa elämiseen ! Silloin veljeni älähti... ettei vanhoilla päivillä tarvitse alkaa tuhlaamaan. Ehdotin vain muutamia hankintoja, joiden turvin vanhemmat pärjäisivät mahdollisimma kauan kotona !! ( säädettävät sängyt, luiska portaille, wc- remppa jne. )
Mikä ihme tekee meistä ihmisistä tälläisiä ????? Ja hän on ainut veljeni, minulle kuitenkin aina rakas ja tärkeä..
parasta antaa äitisi elää omaa elämäänsä.