Moni muukin on laittanut merkille sen huolestuttavan trendin, että yhä useammin erotaan. Miksi? Ovatko ihmiset nykyään itsekeskeisempiä ja lyhytjänteisimpiä sekä laiskoja tekemään parisuhteen eteen töitä. Heti hypätään seuraavaan, kun mahdollisuus siihen löytyy.
nimim. eronnut, muttei karannut
nimim. eronnut, muttei karannut
Vastaukset 21
Vanhimmat
Koko avioliitto on perseestä: se on joustamaton ja vanhanaikainen. Nykyään eletään dynaamista elämää: jos esim menet ulkomaille töihin voit pitää sielä toista vaimoa, esimerkiksi. Suomessa ei ole mahdollista tehdä aviosopimusta kuten monissa muissa maissa.
Ihmiset ovat onnettomia aviosuhteissaan. Seksi muiden kanssa kiinnostaa mutta pettäminen on kielletty. Avioliitto on vankila ja onnellisen parisuhteen hauta.
Avioliitto on suurimmalta osalta turha ja vanhanaikainen instituutiojoka joutaa romukoppaa.
Avioparit voisivat asua aina eri asunnoissa, vaikka olisi sama osoite tai sitten eri. Lapset oppisivat kyllä siihen jo pienestä pitäen.
Kuuleha sie "fakta"-Einari, mene vaikka Irakiin ja käänny muslimiksi. Heippa!
Kahdessa asunnossa oleminen voi ideana tuntua trendikkään vapaalta, mutta käytännössä se antaa vain takaoven häippästä omaan kämppään välttyäkseen riitojenselvittelyltä.
Siis vastuun pakoilua.
Ja vastuukysymykset voivat muodostua ongelmaksi muutoinkin, esim. kun oleillaan pääasiallisesti toisen asunnossa, mutta vastuu sen asunnon vaikka perussiivouksista ymv. on sen asunnon haltijalla, eikä siis siellä nurkissa pyörivällä, joka voi aina siivouspäivinä tähän vedoten mennä omalle kämpälleen.
Ei kuulosta hyvältä parisuhteelta, ei, mutta melko hyväkin suhde voi sellaiseksi tilaisuuksien tullen muotoutua..
Tilaisuus tekee varkaan?
Aika moni mies tämän kyllä viimeistään jossain vaiheessa keski-ikää tajuaa, mutta milä saisi naiset uskomaan? Tuskin millään koskaan.
Me miehet ollaan ihan samanlaisia mulkkuja joka paikassa, karvojen väristä riippumatta. Sun pitää vaan tottua siihen. :)
Minulle on pikkuhiljaa tullut käsitys, että semmoista vanhanaikaista avioliitto-parisuhdetta eivät kaipaa ja tarvitse oikeastaan muut kuin pienten/vähän isompien lasten vanhemmat. Lapsettomat ja keski-ikäiset pariskunnat muodostuvat kahdesta yksilöstä, jotka kumpikin haluavat viettää itsenäistä elämää: harrastaa mikä itseä huvittaa, tehdä niin paljon töitä kuin itseä kiinnostaa (tai on "pakko"), mahdollisimman paljon omaa vapautta omien ystävien kanssa... Ei ihme, että vanhanaikainen avioliitto tuntuu tylsyyden pesältä, kun se oma siippa on muka jo liiankin tuttu ja ennalta-arvattava. Arkeen turtuminen riittää jo vieraannuttamaan puolisot, ja jos tähän vielä lisätään erimielisyydet ajankäytössä, kasvatuksessa jne, erohan siitä tulee.
Monet uusioparit asuvat nykyään niin, että kumpikin pitää oman asuntonsa, vaikka viettävät aikaa yleensä enemmän toisen luona. Kun on mahdollisuus tarvittaessa ottaa hajurakoa, arki ei räjähdä silmille ja suhde kukoistaa.
Eiköhän niitä syita ole tuhat ja yksi. Ehkä yksi syy on se, että odotetaan toisen ihmisen tekevän meidät onnelliseksi ja kun niin ei käy, luullaan, että se on sen toisen syy? Aika suuri urakka tehdä toisesta onnellinen, vai mitä?
Tämä on varmastikin tärkein syy eroihin.
Se kertoo kypsymättömyydestä ottaa itse vastuu omista tunteistaan, omasta elämästään, kuten AIKUISEN ihmisen tulisi tehdä.
Ennenkuin sen on oppinut, ei voi saavuttaa tasapainoista ihmissuhdetta.
En usko tuohon, ettei toinen voi muka tehdä onnelliseksi! Yhtälailla toinen voi tehdä sut myös onnettomaksi. Enempi kiinnittäisin huomiota odotuksiin ja siihen, että tiedät mitä haluat ja myös sanot sen. Jos odotat, että toinen tuo joka päivä sulle timantteja ja tarjoilee kuoharia, niin hukassa olet (ainakin jos menit naimisiin tavallisen duunarin kanssa...). Jos taas tarvitset onneesi ihmistä, jonka kanssa jakaa arki, saaden kuitenkin olla myös oma vapaa yksilösi, niin kyllähän tuo on mahdollista toisen tarjota? ts. tehdä sinut onnelliseksi.
Ongelma lienee nykyisin siinä, että ihmisillä on erilainen mahdollisuus toteuttaa itseään kuin ennen ja olla omanlaisensa. Äidit voivat harrastaa, olla ura-suuntautuneita ja isät olla pehmo-isiä lastensa kanssa. Ja se on hyvä, mutta molempien pitäisi pystyä myös joustaa omista tarpeistaan. Jos vain toinen sen tekee, niin se kantaa hetken, mutta pian on vastassa katkera puoliso.
Kyllä ja nimenomaan pelkästään vaikuttamaan toisen olotilaan, mutta onnelliseksi kunkin on tultava tykönään ja toisen kanssa tai ilman. Vai miten on selitettävissä sellainen ilmiö, että toinen yrittää kaikkensa ja toimii onnellistuttavien asioitten puolesta, mutta se toinen vain ei ole eikä tule onnelliseksi. Mitä sanot niille puolisoille, jotka todella yrittävät parhaansa mutteivät pysty tekemään toista onnelliseksi. Senkö etteivät ole yrittäneet tarpeeksi vai ovat tehneet vääriä asioita? Ei, vaan siksi ettei kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi, jos asianomaisella itsellään tätä ominaisuutta ja tunnetta ole.
Minusta se, että ihmisellä on monia mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja olla nk. oma itsensä, ei ole mikään ongelma. Päin vastoin, itsenäinen ja itsetuntoinen ihminen on mitä mahtavin elämäntoveri, koska hän pystyy antamaan arvon ja elintilan toisellekin.
Hullujahan on maailma täynnä... Eli jos on kertonut toiveensa & onnenaiheensa ja toinen toimii juuri niin, eikä silti ole onnellinen, niin silloin se vika löytyy sieltä omasta päästä. Tai sitten vaan yksinkertaisesti se puoliso ei olekaan "se oikea".
Aika usein on kuitenkin niin, että puoliso olettaa tekevänsä niin kuin toinen haluaa. Ja sitä kautta yrittää tehdä siippansa onnelliseksi. Ehkä itse tekeekin niitä asioita mitä haluaisi toisen tekevän itselleen. Mutta ne saattavatkin olla jotain muuta kuin mitä se puoliso itse haluaisi.
Tämä nyt on vaan tällainen yksi tarina... Tietysti on niitä jotka eroavat nykyisin liian helposti, menevät naimisiin liian pian tai kasvavat erilleen.
Itse en kuitenkaan usko, että kovin moni ero on kevein perustein tehty. Vaikka itse ero toteutettaisiin niin, että toinen saa lähinnä vaan tiedon siitä, niin uskon kuitenkin, että taustalla on pitkä ja harras pohdinta sen eron alullepanijan puolelta. On tuo eroaminen kuitenkin sen verran rankkaa henkisesti!
ja se on sitten hullu? Okei..
Mielestäni avioliitossa on ensisijaisesti kysymys tahdosta.Kunnioitus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää.
Itsestäni sanoisin että kyllä monesti olen sillä itseni eroamasta estänyt kun olen ajatellut sitä sitoutumista joka annetaan vihkiessä.
Hyvinä ja huonoina päivinä.
Varmasti joka liitossa on omat kriisinsä ja ne täytyy ratkaista mutta itselleni en usko että miestä vaihtamalla elämäni muuttuisi paremmaksi.
Vaikkakin on paljon kärsitty toisiamme,uskon ettei parempaa miestä löydy minulle.
Uskoa omaan liittoon ja selviytymiseen tarvitaan ja tietysti rakkautta.
Ympärillä oleva maailma muokkaa mielikuvia. Populaarikulttuuri ruokkii mielikuvaa ikuisesta nuoruudesta ja pinnallisuudesta.
Kristilliset, moraaliset arvot ovat saaneet väistyä. Ihmisillä ei ole samanlaista jumalanpelkoa, kuin ennen.
Nykyään ihmisillä on vapaa-aikaa ja harrastuksia enemmän. Ennen aviopuolisot jakoivat työt, jotka olivat usein yksittäisien tilallisten omavarais- tai osuuskuntatalouksia. Tarvittiin perhettä, sidettä, joka mahdollisti sukujen ja omaisuuden hallinnan jatkumon.
Nykyään ihminen elää enemmän itselleen. Palveluja ja tuotteita on yllinkyllin hedoismin alttarille. Kuka haluaa vanha ja väsynyt nipottaja, vanhoihin traditioihin kompasteleva jäykkäniska.
Liitot hajoavat, koska kaikki eivät ole oppineet, ettei ensimmäiseen erimielisyyteen pidä luovuttaa. Kaikissa parisuhteissa on kyse kahden yksilön yhteentulemisesta, jolloin kahdet haaveet, unelmat ja suunnitelmat yhduistetään, eikä se suju välttämättä ongelmitta. Aina ei vain muisteta, että asioista voi keskustella rakentavassa hengessä, pohtia yhteisiä juttuja ja rakentaa yhdessä yhteistä tulevaisuutta, johon kuuluu molemmille omiakin juttuja.
Liitto on aina tahdon asia ja aina voi valita eron sijaan sitoutumisen kumppaniin. Olen monen monta kertaa kuullut vuosikausia naimisissa olevien sanovan, että voi kun nuo nuoret tajuaisivat, ettei se kumppani vaihtamalla parane! Ja oikeassa he ovatkin: oma kumppani on aina peili oman itsen ongelmista ja käsiteltävistä asioista. Eivätkä nuo asiat kumppania vaihtamalla parane silloin kuin pikkuasiat aiheuttavat ongelmia.
Täällä viestittävät yleensäkin ne, jotka ovat pettyneitä ja katkeria eivätkä usko rakkauden voimaan, parisuhteeseen ja avioliittoon. Jokainen parisuhde sisältää yhtä lailla onnistumisen ainekset kuin epäonnistumisen. Kaikki riippuu siitä, että päätetäänkö olla yhdessä, ymmärtää kumppania ja rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.
On lyhytnäköistä ja kestämätöntä etsiä onnea aina uudelleen ja uudelleen lyhyistä suhteista, kun paljon suurempaa rakkautta, intohimoa ja hellyyttä tarjoaa pitkä liitto. Ihminen vastaa pääosin omasta onnestaan, kumppani täydentää sitä. Luomme itse olosuhteemme, joten vain omissa ajatuksissamme voimme niitä muuttaa.
Onni on pitkälti ajatuksissa ja kun kerran 60 000 ajatusta virtaa mielessämme jokainen päivä, niin jos ne kaikki ovat negatiivisia, niin ei ole mikään ihme, jos kyseisen ihmisen onni kaikkoaa ja vastoinkäymiset käyvät täysillä päälle.
Siksi että naiset rakastavat tässä kertakäyttökulttuurissa aina vain runsaslukuisempana itse rakastumisen prosessia, huumaa.
Miehen rooli vastaavasti on enenevässä määrin tarjota tuo huuma ja jonka voi käytön jälkeen viskata pois kuin hampurilaisen käärepaperin käytön jälkeen.
30 vuotta takaperin oli kokolailla uskomatonta jos lapset jäivät erossa miehelle. Miten on nyt? Tuttavapiirissäni on enemmistönä miehet joille lapset ovat jääneet. Naisilla on ollut liian kiire noiden elämysten metsästämisessä.
"Naiset ovat siirtyneet perheyhtiöiden johdosta kvarttaalitalouden juoksutettaviksi".
on monia syitä miksi suhteet eivät kestä. Itse ollut naimisissa n. 4vuotta ja eronnut n. 5 vuotta sitten.
Olimme avoliitossa, kun nuorin poikamme syntyi. Kun aloin odottaa toista lastamme, niin mieheni ilmoitti, että nyt mennään naimisiin. se kuulosti romanttiselta vatsa pystyssä ja niimpä me teimme. Nyt voin sanoa, että suhteemme ei ollut ollenkaan niin hyvä, että olisi kannattanut avioliittoon astua. olimme nuoria ja innostuneita vain naimisiin menosta.
Nykyään lukee jokapaikasta, että mennään naimisiin kun ollaan oltu yhdessä vuoden tai pari.
Nyt olen ollut parisuhteessa n. 4,5 vuotta eron jälkeen ja avioliitosta ollaan puhuttu, mutta pitkällä tähtäimellä ja silloin, jos siltä tuntuu, eikä vain velvollisuudesta...
Toivottavasti järki pysyy päässä: älä mene naimisiin. Oot sen karran jo tehny. Kannattiko? Mitä parempaa saat jos teet saman virheen uudelleen. Avioliitto on varmin tapa tuhota edes jonkinmoinen suhde, saati sitten hyvä sellainen.
olen ajatellut tuotakin, mutta nyt menisin naimisiin oikeista syistä...
Olen miettinyt usein että olisi hyvä kun järjestettäisiin tuleville aviopareille jonkinasteista parisuhde/avioelämä valmennusta.Koottaisiin siihen esimerkkejä monista (niitä löytyy runsaasti) aviokriiseistä,eroista ja kuinka ero ehkä voitaisiin välttää.Sitouduttaisiin IHAN OIKEASTI vaalimaan sitä liittoa ja parisuhdetta.Häiden järjestelyyn kyllä satsataan ihan mielettömästi aikaa ja rahaa,kuitenkin siitä se varsinainen yhteiselo vasta alkaa,ylä- ja alamäkineen ja suvantoineen.Ehkä lapsellinen tämä ajatukseni mutta jotain olisi hyvä keksiä erojen minimoimiseen kun nykyään on niiiiin paljon "rikkinäisiä perheitä".