Ahdistuksesta tietävät,

Kuulostipa tutulta tuo lääkärissä itkeminen. Itsellä oli sama tilanne muutama viikko sitten, kun tuli ero n. kymmenennen kerran ja vielä samasta miehestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta olen ollut erojen jälkeen monesti niin paskana ja heikko, että on tuntunut ainoalta ratkaisulta vaan ottaa mies takaisin, jolloin olen saanut elämänilon takaisin ehkä muutamaksi viikoksi, jonka jälkeen suhde on taas alkanut ahdistaa. Suhteen vaikeuksiin on syynä miehen mustasukkaisuus ja pitkät ulkomaan työkeikat = melkein koko ajan poissa suomesta.
En ymmärrä itsekään, miten voi olla niin vaikeeta. Mulla on kaikki asiat ns. kunnossa, olen nätti ja fiksu tyttö ja järki sanoo, että saisin kyllä uudenkin miehen, ja itseasiassa muutaman eron jälkeen olen löytänytkin uuden, mutta aina alkanut suhde on kaatunut siihen, että en rakastu kunnolla ja haluan vanhan ukon takaisin (ja hän haluaa minut aina takaisin, mitä myös välillä ihmettelen). Asiaa vaikeuttaa vielä sekin, että olen ollut jo muutaman vuoden tässä niin kypsä baarielämään ja hippailuun, ja haluaisin vaan perustaa perheen ja rakentaa tulevaisuutta yhdessä mieheni kanssa. Olen kuitenkin jo 30 ja kaikki ystävät ympärillä on naimisissa ja raskaana. Ahdistaa sinkkuus ihan kympillä. Oikeen rintaa puristaa ajatella, että mies löytää uuden rakkaan ja toteuttaa sitten hänen kanssaan minun unelmani tai sen mitä yhdessä joskus haaveiltiin. Ja minä jään tietenkin yksin ja kadun koko loppuelämäni tätä eropäätöstä. Argh!
Tällä kerralla tuntuu tosiaan, että ero aiheutti tavallista voimakkaamman masennuksen ja menin sinne lääkäriinkin, koska halusin jotain lääkitystä olooni, ettei menisi jälleen kerran ihan koko kesä pilalle tässä bluesissa. En kuitenkaan ostanut niitä mielialalääkkeitä vielä, koska joka päivä vaan ajattelen, että ostan huomenna, jos tämä olo on vielä yhtä kauhea, ja aina se vaan jää ja tuntuukin, että kaikkein helpottavinta on ajatus, että lääkkeet siellä apteekin hyllyllä minua kyllä odottavat, jos en todellakaan pääse tästä nyt yli ilman niitä. Kerran otin pahimpaan puristukseen rauhoittavan pillerin ja se auttoikin, pystyin ottamaan ajatukset ajatuksina ilman sitä ahdistavaa kouristelua vatsanpohjasta ja rinnasta.
Minusta on tuntunut, että koko itsetuntoni on kadonnut eron myötä ja etten ikinä enää nouse samaan normaaliin olotilaan, jollainen oikeasti olen ja olin ennen suhdetta, ja luulen, että ennen kuin pääsen takaisin omaksi itsekseni, en voi eikä minun kannata aloittaa mitään uutta suhdetta, koska se luultavasti jäisi vain hetken huumaksi ja sen jälkeen taas ahdistaisi entistä enemmän (jos se nyt edes on mahdollista!). Hellin mielessäni sellaisia pieniä kevyitä hyvän olon hetkiä, joita tulee silloin tällöin ihan sattumalta, ja se tuntuu ihan luksukselta niihin synkkiin syövereihin verrattuna, joissa suurin osa ajasta tuntuu kuluvan. Ne antavat kuitenkin toivoa siitä, että koko loppuelämä ei mene tässä olossa ja että tämä ei ole normaalia elämää, vaan eron ja stressin aiheuttama hetkellinen lamaannus.
Itse olen tässä vanhana erokonkarina oppinut ainakin sen verran, että kaikkein paskimpaan oloon auttaa ihan sellaiset yksinkertaiset asiat kuin ruokavalio ja liikunta. Se nyt on todistettukin, että roskaruoka laskee mielialaa ja aiheuttaa levottomuutta, kun taas terveellinen ravinto rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksia ja antaa virtaa ihan eri tavalla. Ja toinen on alkoholin käyttö, jonka olen yleensä lopettanut kokonaan kaikkein pahimman vaiheen ajaksi, koska se vaan lisää ahdistuksen tunteita, eikä humalasta tule sellainen mukava olo niinkuin silloin, jos on jo ennestään hyvällä tuulella.
Sitten tei sellaisen lupauksen itselleni, että en itke päivisin. Arjen on jatkuttava vaan vaikka väkisin ja on keksittävä muuta ajateltavaa ja tekemistä ainakin päiväsaikaan. Itken sitten vaikka kaikki yöt läpeensä, mutta koko elämä ei saa mennä itsesääliin ja rypemiseen. En ole kovin onnellinen, mutten nyt koko aikaa ihan onnetonkaan. Yritän olla hätääntymättä tästä tilanteesta. Ei se maailma sieltä mihinkään katoa, vaikka minä olisin poissa muutaman kuukauden. Osallistun taas täysillä elämään, kun olen siihen valmis.
Ihanaa toisaalta kuulla, että muillakin on samoja tilanteita(vaikkei tilanteessa sinänsä mitään ihanaa olekaan). Sitä kun alkaa niin kovin helposti ajattelemaan, että KAIKILLA maailman ihmisillä menee AINA niin paljon paremmin kuin minulla. Vähän helpottaa huomata, että on olemassa kohtalotovereita. Kivaa olisi myös kuulla jonkun tarinoita siitä, miten vaikean eron jälkeen on taas elämä voittanut ja kaikki on paljon paremmin kuin ennen. Minä ainakin lupaan kertoa sitten, kun olen päässyt yli tästä kaikesta ja selviytynyt voittajana, sillä sen aion tehdä. Huomaa, että siinä suhteessa alkaa jo olo helpottamaan, että pystyy ajattelemaan tollastakin vaihtoehtoa...

Karkki76 kirjoitti:

Kuulostipa tutulta tuo lääkärissä itkeminen. Itsellä oli sama tilanne muutama viikko sitten, kun tuli ero n. kymmenennen kerran ja vielä samasta miehestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta olen ollut erojen jälkeen monesti niin paskana ja heikko, että on tuntunut ainoalta ratkaisulta vaan ottaa mies takaisin, jolloin olen saanut elämänilon takaisin ehkä muutamaksi viikoksi, jonka jälkeen suhde on taas alkanut ahdistaa. Suhteen vaikeuksiin on syynä miehen mustasukkaisuus ja pitkät ulkomaan työkeikat = melkein koko ajan poissa suomesta.
En ymmärrä itsekään, miten voi olla niin vaikeeta. Mulla on kaikki asiat ns. kunnossa, olen nätti ja fiksu tyttö ja järki sanoo, että saisin kyllä uudenkin miehen, ja itseasiassa muutaman eron jälkeen olen löytänytkin uuden, mutta aina alkanut suhde on kaatunut siihen, että en rakastu kunnolla ja haluan vanhan ukon takaisin (ja hän haluaa minut aina takaisin, mitä myös välillä ihmettelen). Asiaa vaikeuttaa vielä sekin, että olen ollut jo muutaman vuoden tässä niin kypsä baarielämään ja hippailuun, ja haluaisin vaan perustaa perheen ja rakentaa tulevaisuutta yhdessä mieheni kanssa. Olen kuitenkin jo 30 ja kaikki ystävät ympärillä on naimisissa ja raskaana. Ahdistaa sinkkuus ihan kympillä. Oikeen rintaa puristaa ajatella, että mies löytää uuden rakkaan ja toteuttaa sitten hänen kanssaan minun unelmani tai sen mitä yhdessä joskus haaveiltiin. Ja minä jään tietenkin yksin ja kadun koko loppuelämäni tätä eropäätöstä. Argh!
Tällä kerralla tuntuu tosiaan, että ero aiheutti tavallista voimakkaamman masennuksen ja menin sinne lääkäriinkin, koska halusin jotain lääkitystä olooni, ettei menisi jälleen kerran ihan koko kesä pilalle tässä bluesissa. En kuitenkaan ostanut niitä mielialalääkkeitä vielä, koska joka päivä vaan ajattelen, että ostan huomenna, jos tämä olo on vielä yhtä kauhea, ja aina se vaan jää ja tuntuukin, että kaikkein helpottavinta on ajatus, että lääkkeet siellä apteekin hyllyllä minua kyllä odottavat, jos en todellakaan pääse tästä nyt yli ilman niitä. Kerran otin pahimpaan puristukseen rauhoittavan pillerin ja se auttoikin, pystyin ottamaan ajatukset ajatuksina ilman sitä ahdistavaa kouristelua vatsanpohjasta ja rinnasta.
Minusta on tuntunut, että koko itsetuntoni on kadonnut eron myötä ja etten ikinä enää nouse samaan normaaliin olotilaan, jollainen oikeasti olen ja olin ennen suhdetta, ja luulen, että ennen kuin pääsen takaisin omaksi itsekseni, en voi eikä minun kannata aloittaa mitään uutta suhdetta, koska se luultavasti jäisi vain hetken huumaksi ja sen jälkeen taas ahdistaisi entistä enemmän (jos se nyt edes on mahdollista!). Hellin mielessäni sellaisia pieniä kevyitä hyvän olon hetkiä, joita tulee silloin tällöin ihan sattumalta, ja se tuntuu ihan luksukselta niihin synkkiin syövereihin verrattuna, joissa suurin osa ajasta tuntuu kuluvan. Ne antavat kuitenkin toivoa siitä, että koko loppuelämä ei mene tässä olossa ja että tämä ei ole normaalia elämää, vaan eron ja stressin aiheuttama hetkellinen lamaannus.
Itse olen tässä vanhana erokonkarina oppinut ainakin sen verran, että kaikkein paskimpaan oloon auttaa ihan sellaiset yksinkertaiset asiat kuin ruokavalio ja liikunta. Se nyt on todistettukin, että roskaruoka laskee mielialaa ja aiheuttaa levottomuutta, kun taas terveellinen ravinto rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksia ja antaa virtaa ihan eri tavalla. Ja toinen on alkoholin käyttö, jonka olen yleensä lopettanut kokonaan kaikkein pahimman vaiheen ajaksi, koska se vaan lisää ahdistuksen tunteita, eikä humalasta tule sellainen mukava olo niinkuin silloin, jos on jo ennestään hyvällä tuulella.
Sitten tei sellaisen lupauksen itselleni, että en itke päivisin. Arjen on jatkuttava vaan vaikka väkisin ja on keksittävä muuta ajateltavaa ja tekemistä ainakin päiväsaikaan. Itken sitten vaikka kaikki yöt läpeensä, mutta koko elämä ei saa mennä itsesääliin ja rypemiseen. En ole kovin onnellinen, mutten nyt koko aikaa ihan onnetonkaan. Yritän olla hätääntymättä tästä tilanteesta. Ei se maailma sieltä mihinkään katoa, vaikka minä olisin poissa muutaman kuukauden. Osallistun taas täysillä elämään, kun olen siihen valmis.
Ihanaa toisaalta kuulla, että muillakin on samoja tilanteita(vaikkei tilanteessa sinänsä mitään ihanaa olekaan). Sitä kun alkaa niin kovin helposti ajattelemaan, että KAIKILLA maailman ihmisillä menee AINA niin paljon paremmin kuin minulla. Vähän helpottaa huomata, että on olemassa kohtalotovereita. Kivaa olisi myös kuulla jonkun tarinoita siitä, miten vaikean eron jälkeen on taas elämä voittanut ja kaikki on paljon paremmin kuin ennen. Minä ainakin lupaan kertoa sitten, kun olen päässyt yli tästä kaikesta ja selviytynyt voittajana, sillä sen aion tehdä. Huomaa, että siinä suhteessa alkaa jo olo helpottamaan, että pystyy ajattelemaan tollastakin vaihtoehtoa...

Niin pistin merkille että poikki on teillä laitettu noin 10 kertaa, meillä 8 kertaa ja aina se nainen laittoi tekstarilla poikki, joka ikinenkerta tuntui ihan paskalta ja menin aina rikki, ei noihin totu.....tuntuu vaan että kun alettiin uudelleen niin sit vasta kaikki oli taas reilassa (näennäisesti).Ihminen nimittäin on hyvä valehtelemaan itselleen.

Nyt on menny poikki sitten lopullisesti, kohta kakskuukautta ollaan oltu erossa...tekstaripakit taas.....mutta nyt en alkanutkaan sovittelemaan vaan katsoin kuinka kauan tää "peli" kestää, muutama sovintoyritys toki tuli ja rimpuilin vastaan ja uin kauemmas, olen selviytymässä vaikka välillä ollut vaikeetankin.Yks asia on hyvä huomata, mitä enemmän etäisyyttä sitä paremmin näkee sen ettei suhde voi olla kunnossa jos toinen on pakkiautomaattina kokoajan.

Karkki76 kirjoitti:

Kuulostipa tutulta tuo lääkärissä itkeminen. Itsellä oli sama tilanne muutama viikko sitten, kun tuli ero n. kymmenennen kerran ja vielä samasta miehestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta olen ollut erojen jälkeen monesti niin paskana ja heikko, että on tuntunut ainoalta ratkaisulta vaan ottaa mies takaisin, jolloin olen saanut elämänilon takaisin ehkä muutamaksi viikoksi, jonka jälkeen suhde on taas alkanut ahdistaa. Suhteen vaikeuksiin on syynä miehen mustasukkaisuus ja pitkät ulkomaan työkeikat = melkein koko ajan poissa suomesta.
En ymmärrä itsekään, miten voi olla niin vaikeeta. Mulla on kaikki asiat ns. kunnossa, olen nätti ja fiksu tyttö ja järki sanoo, että saisin kyllä uudenkin miehen, ja itseasiassa muutaman eron jälkeen olen löytänytkin uuden, mutta aina alkanut suhde on kaatunut siihen, että en rakastu kunnolla ja haluan vanhan ukon takaisin (ja hän haluaa minut aina takaisin, mitä myös välillä ihmettelen). Asiaa vaikeuttaa vielä sekin, että olen ollut jo muutaman vuoden tässä niin kypsä baarielämään ja hippailuun, ja haluaisin vaan perustaa perheen ja rakentaa tulevaisuutta yhdessä mieheni kanssa. Olen kuitenkin jo 30 ja kaikki ystävät ympärillä on naimisissa ja raskaana. Ahdistaa sinkkuus ihan kympillä. Oikeen rintaa puristaa ajatella, että mies löytää uuden rakkaan ja toteuttaa sitten hänen kanssaan minun unelmani tai sen mitä yhdessä joskus haaveiltiin. Ja minä jään tietenkin yksin ja kadun koko loppuelämäni tätä eropäätöstä. Argh!
Tällä kerralla tuntuu tosiaan, että ero aiheutti tavallista voimakkaamman masennuksen ja menin sinne lääkäriinkin, koska halusin jotain lääkitystä olooni, ettei menisi jälleen kerran ihan koko kesä pilalle tässä bluesissa. En kuitenkaan ostanut niitä mielialalääkkeitä vielä, koska joka päivä vaan ajattelen, että ostan huomenna, jos tämä olo on vielä yhtä kauhea, ja aina se vaan jää ja tuntuukin, että kaikkein helpottavinta on ajatus, että lääkkeet siellä apteekin hyllyllä minua kyllä odottavat, jos en todellakaan pääse tästä nyt yli ilman niitä. Kerran otin pahimpaan puristukseen rauhoittavan pillerin ja se auttoikin, pystyin ottamaan ajatukset ajatuksina ilman sitä ahdistavaa kouristelua vatsanpohjasta ja rinnasta.
Minusta on tuntunut, että koko itsetuntoni on kadonnut eron myötä ja etten ikinä enää nouse samaan normaaliin olotilaan, jollainen oikeasti olen ja olin ennen suhdetta, ja luulen, että ennen kuin pääsen takaisin omaksi itsekseni, en voi eikä minun kannata aloittaa mitään uutta suhdetta, koska se luultavasti jäisi vain hetken huumaksi ja sen jälkeen taas ahdistaisi entistä enemmän (jos se nyt edes on mahdollista!). Hellin mielessäni sellaisia pieniä kevyitä hyvän olon hetkiä, joita tulee silloin tällöin ihan sattumalta, ja se tuntuu ihan luksukselta niihin synkkiin syövereihin verrattuna, joissa suurin osa ajasta tuntuu kuluvan. Ne antavat kuitenkin toivoa siitä, että koko loppuelämä ei mene tässä olossa ja että tämä ei ole normaalia elämää, vaan eron ja stressin aiheuttama hetkellinen lamaannus.
Itse olen tässä vanhana erokonkarina oppinut ainakin sen verran, että kaikkein paskimpaan oloon auttaa ihan sellaiset yksinkertaiset asiat kuin ruokavalio ja liikunta. Se nyt on todistettukin, että roskaruoka laskee mielialaa ja aiheuttaa levottomuutta, kun taas terveellinen ravinto rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksia ja antaa virtaa ihan eri tavalla. Ja toinen on alkoholin käyttö, jonka olen yleensä lopettanut kokonaan kaikkein pahimman vaiheen ajaksi, koska se vaan lisää ahdistuksen tunteita, eikä humalasta tule sellainen mukava olo niinkuin silloin, jos on jo ennestään hyvällä tuulella.
Sitten tei sellaisen lupauksen itselleni, että en itke päivisin. Arjen on jatkuttava vaan vaikka väkisin ja on keksittävä muuta ajateltavaa ja tekemistä ainakin päiväsaikaan. Itken sitten vaikka kaikki yöt läpeensä, mutta koko elämä ei saa mennä itsesääliin ja rypemiseen. En ole kovin onnellinen, mutten nyt koko aikaa ihan onnetonkaan. Yritän olla hätääntymättä tästä tilanteesta. Ei se maailma sieltä mihinkään katoa, vaikka minä olisin poissa muutaman kuukauden. Osallistun taas täysillä elämään, kun olen siihen valmis.
Ihanaa toisaalta kuulla, että muillakin on samoja tilanteita(vaikkei tilanteessa sinänsä mitään ihanaa olekaan). Sitä kun alkaa niin kovin helposti ajattelemaan, että KAIKILLA maailman ihmisillä menee AINA niin paljon paremmin kuin minulla. Vähän helpottaa huomata, että on olemassa kohtalotovereita. Kivaa olisi myös kuulla jonkun tarinoita siitä, miten vaikean eron jälkeen on taas elämä voittanut ja kaikki on paljon paremmin kuin ennen. Minä ainakin lupaan kertoa sitten, kun olen päässyt yli tästä kaikesta ja selviytynyt voittajana, sillä sen aion tehdä. Huomaa, että siinä suhteessa alkaa jo olo helpottamaan, että pystyy ajattelemaan tollastakin vaihtoehtoa...

Eli oletteko pysyneet päätöksissänne jättää kokonaan aiemmat suhteenne, ja kuinka selkeältä tuo ajatus tuntuu? Itselläni myös ollut taipumuksena palata...