10 vuotta sitten erosin tästä unelmieni naisesta olosuhteiden pakosta. Nyt meillä molemmilla on omat perheet.
En välttämättä voi jatkaa hänen kanssaan vaikka haluaisinkin.
Mutta ajattelen häntä vielä useasti.
Voisiko joku nainen kertoa miten nainen ajattelee vuosien päästä exästään, unohtaako nainen helpommin kuin mies?
En välttämättä voi jatkaa hänen kanssaan vaikka haluaisinkin.
Mutta ajattelen häntä vielä useasti.
Voisiko joku nainen kertoa miten nainen ajattelee vuosien päästä exästään, unohtaako nainen helpommin kuin mies?
Vastaukset 7
Vanhimmat
että kaikki merkityksettömät ihmiset haihtuvat -jos ei nyt ihan kokonaan unohduksiin niin ainakin ihan taka-alalle, heitä ei muistella.
Sitten taas kun on kyseessä ihminen, joka on merkinnyt paljon ja jota on rakastanut tai rakastaa vieläkin, niin sellainen ihminen ei unohdu.
Olen mies ja minusta tuntuu, että me miehet ollemme satakertaa nostalgisempia. Naiset on selviytyjiä. Ei ne ajattele samoin kuin me.
Kyllä ne meitä muistelee, varmaan, mutta ei yhtä usein eikä se enää niitä harmita tai vaivaa, naiset menee eteenpäin - selviytyy.
Mun ensimmäisestä suhteesta on kymmenen vuotta ja usein tämä poika, nyt jo täysi mies, mielessä. Aika vielä kultaa osan muistoista ja näin ajatuksissa tämä suhde ainutkertainen, arvokas. Joskus tulee mietittyä tietysti, että "mitäs jos suhde olisikin jatkunut...", mutta kun ei oikein toiminut niin ei sitten toiminut. Realiteettiterapia paikallaan silloin tällöin, jos liian kaihomieliseksi yltyy...
Joskus voisi toki olla mukava kuulla, mitä entiselle oikeasti kuuluu ja mahdollisesti ystävinä kertoa elämänkulusta suhteen jälkeen molemmin puolin jne.!
Eiköhän exän unohtaminen ole aina enemmän yksilöstä kiinni, kuin sukupuolesta, eli tuskin ne naiset sen helpommin unohtaa.
Yksi kauan sitten juttu pyörii kyllä usein päässäni, mutta eiköhan nuo muut ole aikalailla unholaan painunut.
Ne vain unohtaa, joita kohtaan tunteet on kuihtunut... tietenkin. Ja eiköhän tuo ihan samanlailla toimi miehilläkin... tunteitaan ei voi päättää... ne vain on... tai ei ole...
Mutta hullua kyllä on, jos kymmenen vuoden päästä vielä haikailet, etkä tee asialle mitään.
Miksi et ottaisi yhteyttä ja kysyisi, voisitteko tavata vaikka kahvikupposen äärellä jossain ja jutella kuulumisia. voit toki saada kieltävän vastauksen tapaamiseen, mutta eipä tuon pitäisi murskata ketään terveellä itsetunnolla varustettua.
jokatapauksessa, kävi miten kävi, on olosi taatusti selkeämpi sen jälkeen. Ja jos ei suostu edes tapaamaan, niin sittenpähän tiedät... eipä haikaile sinun perääsi... (ja kummasti muuten vähenisi tuo nainen sinunkin ajatuksistasi, jos et vastakaikua saisi)
eli kokeile...
Me erottiin koska hän oli lestadiolainen ja minä kuulun tavalliseen ev.lut. kirkkoon (en ole uskossa). Rakastettiin toisiamme mutta emme voineet tuoda suhdetta julki. Seurustelimme melkein kaksi vuotta hänen suvultaan salaa.
Mietin vain sitä että koska rakastimme toisiamme ja erosimme pakon edessä, että minkähänlaisia tunteita naisilla on tuommoisen jälkeen, josta on kumminki kulunu 10 vuotta.
Ne kerrat ku olen nähnyt hänet esim. kaupassa, hän näyttää siltä kun ei olisi onnellinen... mene ja tiedä.
Mielestä voi pyyhkiytyä pois uskomaton määrä yksityiskohtia, voi syntyä todellisia mustia aukkoja jostain ajanjaksosta. Mutta jos on todella tuntenut jonkun omakseen, niin ei nainen unohda. Voi mennä toistakymmentä vuotta ettei ajattele exäänsä (sitä ainoaa oikeaa), mutta kun se jostakin tulee mieleen, niin jalat menee alta. Muistaa katseen tai äänen ja tietää, että rakasti todella ja kaipaa vieläkin. Arki ja elämä vain tasoittaa pahimman ja hyvä niin.
unohdeta niitä elämämme rakkauksia! Toki me olemme selviytyjiä jo historiammekin valossa, mutta itse voin kyllä tunnustaa, jotta 20 v vanha SUURI rakkaus koskettaa vieläkin. Itse asiassa olen menossa vihille herra2. kanssa, mutta tulevan kesän tapaaminen sen ykkösen kanssa hermostuttaa enemmän kuin häät! Järjestykselle en minä voi mitään, enkä myös hermoilulle..joten eiköhän se vastaus tullut siinä. Elämä ei aina ole reilua.