Lyhyt kuvaus tilanteesta:
Tapailimme, molemmat varattuja. Minä jätin omani, hän ei -> puolen vuoden päästä minun aloitteestani ei enää tapailtu. Ilmoitin, että kerro, jos tilanteesi muuttuu ja vielä sitten kiinnostaa.
Näin kävikin, luulin ettei minua kiinnostaisi, mutta kiinnostaa nyt sitten kuitenkin.
Tilanne vaikea, mies ei luonnollisesti halua heti heittäytyä seurustelusuhteeseen, niin kuin en minäkään. Kuitenkin haluaa tapailla minua, romanttisessakin mielessä. Sitten saattaa taas "kadota" muutamaksi päiväksi, niin etten kuule hänestä mitään.
En tahdo "ahdistella" häntä viesteillä tai puheluilla, joten odottelen kiltisti aina, että hän ottaa yhteyttä.
Nyt en vaan enää oikeasti tiedä, onko hän vieläkin aidosti kiinnostunut, vai olenko vain mukava tuttu ja turvallinen ihminen, jonka puoleen voi kääntyä, kun tarvitsee läheisyyttä (ei seksiä!).
Aikanaan tapailimme salaa reilut pari vuotta, tuohon aikaan mahtui valtavia tunteita ja suurta rakkautta. Myös hänen puoleltaan.
Luulin selvinneeni loistavasti "erostamme", en nähtävästi, koska nyt kaipaan häntä jatkuvasti ja joka solullani. Rakastan häntä koko sielullani.
En kuitenkaan uskalla sanoa sitä suoraan, pelkään että säikäytän hänet pois kokonaan.
Vai olisiko se sittenkin se parempi vaihtoehto, kuin tämä ystävyyskuvio, johon ajoittain ujutetaan suudelmia ja kosketteluja.
Minä naisparka nyt ihan pää sekaisin, auttakaa ja sanokaa mitä teen. Unohdanko? Vai odotanko?
Tapailimme, molemmat varattuja. Minä jätin omani, hän ei -> puolen vuoden päästä minun aloitteestani ei enää tapailtu. Ilmoitin, että kerro, jos tilanteesi muuttuu ja vielä sitten kiinnostaa.
Näin kävikin, luulin ettei minua kiinnostaisi, mutta kiinnostaa nyt sitten kuitenkin.
Tilanne vaikea, mies ei luonnollisesti halua heti heittäytyä seurustelusuhteeseen, niin kuin en minäkään. Kuitenkin haluaa tapailla minua, romanttisessakin mielessä. Sitten saattaa taas "kadota" muutamaksi päiväksi, niin etten kuule hänestä mitään.
En tahdo "ahdistella" häntä viesteillä tai puheluilla, joten odottelen kiltisti aina, että hän ottaa yhteyttä.
Nyt en vaan enää oikeasti tiedä, onko hän vieläkin aidosti kiinnostunut, vai olenko vain mukava tuttu ja turvallinen ihminen, jonka puoleen voi kääntyä, kun tarvitsee läheisyyttä (ei seksiä!).
Aikanaan tapailimme salaa reilut pari vuotta, tuohon aikaan mahtui valtavia tunteita ja suurta rakkautta. Myös hänen puoleltaan.
Luulin selvinneeni loistavasti "erostamme", en nähtävästi, koska nyt kaipaan häntä jatkuvasti ja joka solullani. Rakastan häntä koko sielullani.
En kuitenkaan uskalla sanoa sitä suoraan, pelkään että säikäytän hänet pois kokonaan.
Vai olisiko se sittenkin se parempi vaihtoehto, kuin tämä ystävyyskuvio, johon ajoittain ujutetaan suudelmia ja kosketteluja.
Minä naisparka nyt ihan pää sekaisin, auttakaa ja sanokaa mitä teen. Unohdanko? Vai odotanko?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos hän on valintasi, miksi odottaa? Selkeät ja varmat näytöt vie perille, epävarmuus hajottaa.
erittäin fiksu nainen olevan liikkeellä.. just tällasta et mies seurustelee ja sinä roikut hänessä kiinni epätoivosesti odottaen että hän jättää sen tyttöystävänsä. kuulehan jos se nyt sinusta välittäis yhtään aidosti ja oikeasti niin olis jättänyt sen naisensa välittömästi! tälle miehelle ei vaan riitä yksi nainen, kun pystyy pitämään useampia ja sinä roikut vaan epätoivosesti hänessä kiinni.. kannattaa suosiolla unohtaa tai sitten vaan kysyt suoraan mitä sinä ajattelet, todennäköisesti valkoisia valheita satelee sieltä, hänellä on useita naisia kierrossa ja vaikka rupeisittekin seurustelemaan niin hän voisi yllättäen aina kadota pariksi päiväksi, minnekköhän?
ajattele vähän omilla aivoillasikin mitähän miehen päässä oikein mahtaisi tällaisessa tilanteessa liikkua..
En tiedä mitä kohtaa et ymmärtänyt tuossa alkuperäisessä tekstissäni. Olisinpa perusroikkuja, silloin varmaan olisi helpompaa. Ainakin helpompaa kuin näytellä "hyvää jätkää".
En tahdo "ahdistella" häntä viesteillä tai puheluilla, joten odottelen kiltisti aina, että hän ottaa yhteyttä. Taidatkos enää kaunopuheisemmin nasten passiivisen roolin selittää.
Jos mies juoksee karkuun, niin saisitpahan ainakin selvyyden asiasta. Eikös olekin helppoa?
huomio, samanlaiseen passiivisuuteen kuin aloittaja olen minäkin sortunut. Mutta kun luonnettaan ei voi muuttaa, passiivisuudesta ei pääse eroon vaikka mitä tekisi. Miehen"jahtaaminen" tuntuu alentavalta, vaikka - ken tietää - mies voisi olla siitä jopa iloinen.
Varmaan lastentarhoissa edelleen iskostetaan tyttöjen päähän tällaiset kiltteys- ja passiivisuusjutut.
Päättäväisillä ja rohkeilla naisilla on hauskempaa - ainakin heillä on se mies (=kulta).
Sehän tästä niin tukalaa tekeekin. Kun tietää, että jos haluaa jotain tapahtuvaksi, niin sitten pitää tehdä asian eteen jotain.
Ihmismieli on kummallinen.
BTW, soitin tälle miehelle äsken, työasioissa tosin. Ei kuulostanut yhtään ilahtuneelta, päinvastoin. Alakuloiselta, kiireiseltä ja tuntui, että halusi vaan lopettaa puhelun nopeasti. Juuri ennen puhelua ajattelin, että ehdotanpa treffit tälle viikolle, niin voidaan sitten vähän jutella enemmän asioista. No, en ehdottanu.
Toivois vaan, ettei mies olis tullu enää sekottamaan mun päätäni, olin jo mielestäni suht hyvin selvinnyt ja alkanut elää omaakin elämää ilman, että mietin tuota miesti joka sekunti.
Tää foorumi on aivan varmasti väärä paikka tilittää näitä, mutta ei oikein oo mitään muutakaan kanavaa saada näitä asioita ulos tällä hetkellä.
Tässä joku aika sitten mies sanoi mulle, että mä raapasin sitä syvemmältä kuin ykskään nainen aiemmin. Tiedän, jätin hänet, loukkasin samalla. Mutta en halunnut olla toinen nainen. Eroon ei liittynyt mitään dramatiikkaa, vaan tapahtui sovussa ja ymmärryksessä. Ja nähtiin sen jälkeenkin monesti. Oikeastaan vasta parisen kuukautta on mennyt ilman sen kummempaa yhteydenpitoa. Ja nyt sitten ollaan tilanteessa, että mies on sinkku ja minä olen sinkku, ja edelleen istun ja murehdin täällä kotona.
Ja perkele kaipaan sitä!!!! AAAAAARRRRGGGGHHHHH!
amerikkalaiselta romanttiselta komedialta. kumpikin ovat sinkkuja ja kaipaavat toisiaan
mutta mitään ei tapahdu. sitten yhtenä päivänä toinen jää auton alle ja se toinen huomaa miten paljon sitä rakastaa ja ryntää suoraa päätä sairaalaan tunnustamaan rakkautensa.
Tosi elämässä tuollaista ei tapahdu eikä tosielämä ole komediaa, rakkaus on vakavaa, raastavaa, vaikeata.
Minäkin elän väärinkäsitysten vyyhdissä, kumpikin kaipaa toistaan, muttei ylpeydeltään saa sitä sanottua.
Sydän halkeaa.
Noh, otin itseäni niskasta ja laitoin viestin illalla. Ehdotin kahville menoa..........
Vastauksena litania ehkä, mahdollisesti, katsotaan, riippuu siitä, en tiedä.
Tulkitsen tuon kieltäväksi vastaukseksi kutsuuni, tunnen oloni typeräksi ja nöyryytetyksi.
Mutta samalla sain vastauksen, olen kuvitellut kaiken. Luulin aidosti hänen tekojensa vuoksi, että hänelläkin olisi vielä tunteita. No, luulin väärin. Ei auta kuin jatkaa elämää ja unohtaa tää rinsessahaaveilu.
Hieno mies kuitenkin, tulen kaipaamaan häntä.
Aloitan nyt uudelleen tämän surutyön luopumisesta ja olemisen vaikeudesta. Tällä kertaa ehkä selviydyn nopeammin.
Hänen yhteydenottonsa oli varmaankin vain minulle tarkoitettu herätys kevääseen, tarkoitus avata silmäni ja nähdä taas maailma.
Sen pituinen se, tuskin tulee "to be continued..." tähän tarkinaan. =)
unohtanut koko tyypin, niin tämä ottaa sitten yhteyttä, ja sama rumba alkaa alusta...