Te jotka kuvittelette, että poika/tyttöystävän menettäminen on kaiken loppu, herätkää! Totta kai se sillä hetkellä tuntuu pahalta ja fiilikset on epätoivoisia, mutta jonkun ajan päästä sitä jo huomaa, että elämä voittaa! Silloin näkee taas maailman toisesta näkökulmasta ja positiivisuus palaa kulmille.
Te jotka hellitte ajatusta tappaa itsenne epäonnistuneen suhteen takia, menkää hoitoon - kaikella ystävällisyydellä siis. Itsensä lopettamisessa ei ole järkeä sitten tipan tippaa - varsinkaan jos sitä kehittelee epäonnistuneen suhteen jäljiltä.
Jonkun loppu on jonkun toisen alku! Elämä voittaa kuitenkin...
Te jotka hellitte ajatusta tappaa itsenne epäonnistuneen suhteen takia, menkää hoitoon - kaikella ystävällisyydellä siis. Itsensä lopettamisessa ei ole järkeä sitten tipan tippaa - varsinkaan jos sitä kehittelee epäonnistuneen suhteen jäljiltä.
Jonkun loppu on jonkun toisen alku! Elämä voittaa kuitenkin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kirjoitin tänne kun poikaystäväni kuoli ja minulla on kaksoset, mutta en ajattele todellakaan itsemurhaa tai jotain sinne päin, sillä rakastan elämää ja rakastan lapsiani. Olen päässyt pahimmasta surustani pois ja jatkan elämää, mutta usein illalla tulee kyllä kyynel silmään kun ajattelee että tässä sägyssä nukuin noin vuosi sitten rakkaani kanssa...
Otan osaa.
Elämän epäreiluus käy ilmi meille kaikille - ennemmin tai myöhemmin. Jos ennemmin - kuten tapauksessasi - on se omiaan tuomaan tuskaa jokapäiväiseen elämään, mutta kai sitä suuristakin menetyksistä saa itsensä koottua, ja jatkamaan, kuten olet ilmeisesti tehnytkin.
Onneksi sinulla on kaksosesi lohtua tuomassa ja tekemässä arjesta elämisen arvoista =) Uuden rakkauden myötä eheydyt sitten tulevaisuudessa niin eheäksi kuin mahdollista on - tsemppiä! =)
Toisaalta, itsensä poistaminen myös parantaa keskimäärin henkistä lujuutta markkinoilla, heikot sortuu elon tiellä.
Kukaan toinen ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi itsensä tappaa.
Kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, naisten ja ratikoiden perässä ei kannata juosta, aina tulee seuraava.
Olet periaatteessa oikeassa: Rakkaudessa (etenkin hullussa sellaisessa) on se paradoksaalinen juttu, että ihminen kuvittelee, että se rakastettu on se ainoa oikea. Näin ei missään nimessä ole. Rakastettu on todellisuudessa vain yksi ihminen, yksi muiden joukossa. Ja tämän ihmisen vuoksi ollaan valmiita ties mihin... Siinä on jotain hullua, se on hulluutta. Ihminen on hullu.
Todellista rakkautta olisi antaa rakastetun mennä menojaan kohti uusia seikkailija - mutta harvapa tähän pystyy. Mutta ehkä elämä parhaassa tapauksessa koulii sen verran ihmistä, että tämä oppii, aina vähän kerrallaan. Ja oppii olemaan myös itselleen armollisempi, mitä se sitten kunkin kohdalla tarkoittaakin.
Itse päästin irti, kun toinen halusi, annoin mennä kuten sanoit. Se sattui pahasti.
Omalta kohdaltani tiedän, että parempaa se ei saanut, tosin ongelmahan ei ole minun.
Itse löysin vuosia myöhemmin itselleni sopivamman, en voi sanoa paremman, vaan kaikin puolin sopivamman. Sellaisen, johon voi luottaa.
Ehkä eri tarina mutta sama kokemus minulla. Parempi antaa mennä vain. Ja se sattuu. Mutta johonkin se raja on myös vedettävä, kuinka paljon itseään satuttaa.
Ja onnitteluni sinulle sopivamman löytymisestä.
>>Kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, naisten ja ratikoiden perässä ei kannata juosta, aina tulee seuraava.
Se ken tämän oivaltaa, omaa palan elämän onnea, jota ei ostamalla saa.
Sama pätee tietenkin meidän miestenkin suhteen.