Olen eronnut noin puoli vuotta takaperin vaimostani. Avioliittomme kesti toistakymmentä vuotta. Meillä on yhteisiä lapsia ja olemme noin nelikymppisiä molempi. Nyt asun jo uuden naisystäväni kanssa, mutta exvaimoni kieriskelee yhä itsesäälissä. Hän on alsuta saakka ottanut marttyyriasenteen ja syyllistää minua erosta ( päätös oli minun, rakkaus loppui sillä nainen eli kauttani). Hän on ollut aina todella riippuvainen minusta ja haluaisi jatkaa tätä samaa vieläkin. Exäni ei halua ryhdistäytyä ja rypee kotona itsesäälissä. Mitä teen?
Säälittävä exä
Tavallinen mies
253956
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tekstistäsi päätellen koet suurta ylemmyydentuntoa.
Elä sinä exästi tekemisiä / tekemättä jättämisiä mieti, kun kerran olet eroon halunnut päästä.
Ei varmaankaan ole uutinen sinullekaan, että monille avioero tuo todellakin mukanaan kriisin, masennusta tms.
Jos on elänyt parikymmentä vuotta toiselle ihmiselle, voi olla hankalaa opetella elämään yksin.
Mutta älä huoli, exäsi suree hetken ja huomaa sitten elämän ihanuuden.
Sinähän sen tietenkin olet jo huomannut..
Kyllä pitäisi jo hellittää otetta, jos kerran on yhteistuumin erottu.
Ihmetyttää joidenkin naisten katkera suhtautuminen miehiin. Aivan kuin kaikki olisi miesten syytä.
Ehkäpä vika olikin siinä, että on elänyt parikymmentä vuotta toiselle ihmiselle, tässä miehelle. Onko mies semmoista edes pyytänyt? Mihin se oma elämä sitten jäi? Tämmönen ruokkii sitä marttyyrinä oloa. Tämä kai ap:kin oli vikana.
vastaavaa löytyy ihan miehisestä sukupolvestakin..äläpäs yleistä siellä... Eron jälkeen takertunut mies on usein vielä kauheampi...
Naisten suhtautuminen miehiin? No, ei me naiset kovin usein olla naimisissa naisen kanssa.
Kyllä mua silti ottaa päähän se nainenkin, joka alkoi seurustella naimisissa olevan miehen kanssa ihan pokkana, vaan eikähän se silti ole se minun (ex-)mieheni, jolle nyt aikani saan nyt olla katkera. En minä sitä hänelle niin näytä, tai muillekaan, kunhan aina välillä itkettää, vaan en minä missäämn itsesäälissäkään ryve, että se siitä.
uusi,vai onko niin ettei yksin voi olla ollenkaan.
Juu, minäkin luin Avotakasta, että pitäisi olla vähintään 7 kuukautta yksin, sen jälkeen seurustella 3 kuukauden jaksoja eri ihmisten kanssa (min 6 kpl), sitten voi harkita pidempää suhdetta (n. 5 kk) yhden kanssa. Sen jälkeen 6 kk:n tauko ja sitten voi aloittaa pidemmän seurustelun. Pidemmmän olisi hyvä kestää n. 4-5 vuotta ennen kuin ajatellaan esim. yhteen muuttamista tms. Ja sitten, jos tuo 4-5 vuotta menee ilman riitoja ym. voi harkita vuoden sisällä muuttoa yhteen. Uutta perhettä voi sitten perustaa 3-4 vuoden yhteisasumisen jälkeen. Paitsi, jos on jo ennestään lapsia, niin sitten ei enää lisää. Näin siitä tulee hyvä ja oikea suhde.
Taitaa olla aika yleistä että uusi suhde on olemassa jo avioliiton aikana ja suhteen ansiosta eroaminen on helppoa. Varsinkin miehillä; on heti paikka mihin muuttaa asumaan. Ei tarvitse etsiä omaa asuntoa, elää yksin ja huolehtia omista asioistaan.
Mistäs ihmeetä joku Avotakka (toimittaja) tietää miten pitää elää.. En ole itse koskaan uskonut siihen, että vaihtamalla joku juttu paranee. Nyt olen itse niin tekemässä. Siis vaihtamassa miehen toiseen. Mua vaan huolettaa, kuinka osaan nauttia uudesta mahdollisuudesta kun kelaan sitä että eihän tää voi toimia juuri tuosta syystä että vaihtaen ei parane. Kamalaa kuinka elämässä joskus ihan järkevällekin (!) ihmiselle käy jotain sellaista, mitä ei olisi ikinä uskonut.. Tunnelmat vaihtuvat onnen, ahdistuksen, hämmennyksen ja ihmetyksen välillä. Silti onni on asia, johon juuri nyt uskon..
Tiedän itse millaista on elää vuosikausia avioliitossa vielä sen jälkeen kun on huomannut kaiken olevan poskellaan. Ennen niin omatoiminen puoliso on muuttunut minusta riippuvaiseksi. Se, tai jokin muu, tai monet muut, on aiheuttanut välien viilenemisen puolin ja toisin. Yhteiselämä ahdistaa. Kun yrittää saada toista tekemään asioita kannustamalla ja toisaalta pakottamalla, eikä mikään ole hyvä.
Ero käy mielessä, mutta ei se ole mahdollista. Halu pysyä yhdessä ja uskoa asioiden muuttuvan, ja kun on lapsetkin. Ei ole ketään kenen kanssa itse puhuisi. Ystävät naureskelevat ja väittävät minu liioittelevan. Se ei ole liioittelua mitä itse koen. Olisi joku edes tukena, ehkä asiat ei sitten tuntuisi niin suurilta. Mutta ketään ei kiinnosta, tai pelkäävät. Elämässä ei ole rakkautta. Muuta kuin lähimmäisenrakkautta, jota ei voi verrata sellaiseen rakkauteen, jota on kahden tasavertaisen kumppanin välillä. Oma puoliso käänsi kylkensä vuosia sitten eikä ole mieltään muuttanut. Ei ole mitenkään tavatonta jos ajautuu muihin suhteisiin. Minä en sentään, koska tunsin itseni jo niin huonoksi etten ajatellut kenenkään aidosti välittävän minusta.
Kohtasin ihan vain ystävän. Ihmisen, joka kuunteli ja ymmärsi. Puhuimme paljon. Puhuimme myös hänen asioistaan. Hän ei kannustanut eroon. Hänen kanssaan asioita tuli pohdittua syvällisesti vain asioina. Kuitenkin siinä sivussa vahvistuin itsekin niin paljon, että aloin hahmottaa meidän tilannettamme. Tuli aika sanoa ystävälle hyvästit. Hän nukkui pois.
Kun aloitin eropuheet ja erovalmistelut, sain tietenkin niskaani "sulla on toinen" juttuja vähän joka taholta. Ei ollut. Mulla oli ainoastaan ystävä, joka nosti minut jaloilleen. Siinä ei ollut mitään seksuaalista eikä keskinäistä rakkautta. Se ystävä olisi voinut olla vaikka pihakoivu. Mutta ymmärrän niitä, jotka rakaudettomassa elämässään kohtaavat ihmisen, joka heistä välittää. On kai luonnollista jatkaa elämää sellaisen kanssa, jos se molempien taholta on mahdollista. Ja onhan se, kun eroaa edellisestä suhteesta. Puolisollakin on avioliitossa omat "velvollisuutensa" olla olemassa, olla tukena, jakaa elämä toisen kanssa, eikä vain kääntää selkää ja toisaalta roikkua kuin pikkulapsi. Kun vastavuoroisuus kuolee, kuolee avioliittokin. Meidän avioliitto oli lähes kymmenen vuotta pelkkä paperinpala. Miksi entinen puolisoni ei sitä ymmärtänyt? Ehkä hänelle avioliitto oli jotain sellaista... riippuvuutta ja tekniikkaa. Ei keskinäisiä asioita enää siinä vaiheessa. En tiedä. On teettänyt paljon työtä ja tuskaa päästä hänestä eroon. Vuosien velvollisuudentunto ei katoa napista painamalla. Mutta enää en edes tunne olevani hänestä vastuussa. Siihen pääsemiseen meni lähes kolme vuotta. Hän ei sitä vieläkään ymmärrä, mutta se ei enää minua liikuta. Hänellä on muitakin ihmisiä, ja jollei ole, kannattaisi varmaan ryhdistäytyä ja alkaa elää. Lapsetkin ovat jo omilla teillään.
Nyt, kun olen kohdannut ihmisen, jonka kanssa elämän asioita on mukava jakaa, ovat niin sanotut ystävät (entiset) taas keksineet, että hänen takiaan erosinkin. En edes tuntenut häntä silloin. Mutta se ei ketään kiinnosta. Onneksi ystäväpiirikin on hieman tässä muuttunut. Kaksinaamaiset ja pahansuopaiset ovat jääneet, uusia ystäviä on tullut.
Tärkeää on huomata oma ja toisen pahoinvointi. Sen voi tehdä minkä kykenee, mutta se mihin ei ole rahkeita, kannattaa jättää niille jotka asian paremmin osaavat. Epäterveen riippuvuuden ruokkiminen jäämällä suhteeseen ei ole hyväksi toisellekaan. Jollei sitten ajattele, että pitäähän alkoholistin päivän pullo saada. Ehkä ei ole rakkautta "repäistä" puoliso irti eroamalla, mutta enemmän siiän toisesta välittää eroamalla kuin jäämällä. Jos jäämällä hajoaa itse, ei sekään ole kenenkään kannalta mielekästä. Pahemmin kusessa puoliso on siinä tapauksessa, että ihminen, josta hän on riippuvainen, sairastuu tai menehtyy. Riippuvainen ihminen ei enää rakasta. Se ei ole enää avioliitto.
Kuule, ihan yhtä monessa tapauksessa sillä naisella on katseltuna uusi. Ja mitkäs silloin on syynä? Älä siis ole naurettava, vaan lopeta noi järjettömät "hevosmiesten tietotoimiston totuudet"...
kun exän kanssa tuli ero, niin päätin, etten kahteen vuoteen katsokkaan ketään kaksilahteista päin.
Kului 6 viikkoa, kun tapasin yhden miehen. Tapasimme muutaman kerran, kun kummatkin aloimme toppuuttelemaan, sillä olimme molemmat eronneet juuri.
Mutta niin siinä vain kävi, että kun rakastuu, niin rakastuu ja näin meille juuri kävi.
Nyt olemme olleet yhdessä pian 5 vuotta ja voin sanoa, etten parempaa parisuhdetta ja kumppania osaisi edes toivoa.
Eli kaikki me ihmiset ollaan erilaisia ja kaikki asiat toimii erilailla jokaisen kohdalla...
Voi olla, että uuden suhteen olemassaolo on yleistä, mutta vielä yleisempää on taatusti luulo siitä.
Minulla ei ollut uutta suhdetta erotessani, ja pelkkä ajatuskin oli kovin kaukainen. Mutta arvaappa uskoiko kukaan, ettei sitä uutta missään ole?
Suurin epäilijä oli ex-mieheni, mutta milläs todistat jonkun asian, jota ei ole. Vakuutin ja vannoin, mutta mies vain kidutti itseään ajatuksella. Vakuutin siksi, että tiesin, että se olisi sattunut mieheen tosi paljon, enkä minä häntä kiusata halunnut.
Ja vieläkin mies menee ihan oudoksi, jos en olekaan kotona joka ikinen hetki. En pidä esimerkiksi kapakoista, mutta niihinpä mies avioliiton aikana patisti ja painosti. Joskus sopi jonkun tuttavani kanssa selkäni takanakin, että minä lähden mukaan, vaikka en tosiaan halunnut lähteä. Miehellä oli parempi omatunto käydä itse mieleisessään paikassa, kun oli saanut minutkin lähetettyä jonnekin.
Ja nythän voisin käydä missä huvittaa, niin eiköhän ole mies myrtsinä. Keksii lasten miehen luona ollessakin jatkuvasti "asiaa" eli tavaroita, joita pitää tulla hakemaan lasten kotoa, luulisin että haluaa kuitenkin vain tarkistaa, että olenko kotona ja kenen kanssa.
Miehille tuntuu tosiaan sopivan mukavuus. Oman asunnon lisäksi mies tarvitsee nopeasti lapsille hoitajan. On kunnon isä, kun ottaa lapset luokseen, vaikka ei niitä itse sitten hoitaisikaan tai näkisikään. Voi jatkaa eloa ja oloa vapaasti, eli niin kuin avioliiton aikanakin.
Mutta on niitä naisissakin. Nainen tarvitsee uuden miehen riuhtaistakseen itsensä irti entisestä, asuminen ja omista asioista huolehtiminen sujuu kyllä.
Unohda koko nainen koska itsehän hänestä eroon halusit. En yhtään ihmettele, että vaimosi syyllistää sinua erosta. Näin minäkin teen, sillä minun mieleeni ei olisi tullut koskaan erota. Miehen rakkaus vain loppui heti kun uusi nainen ilmestyi kuvioihin. Lasten takia yritän olla jonkinlaisissa väleissä miehen kanssa, vaikka mieluummin eläisin loppuelämäni näkemättä häntä ja kuulematta hänestä mitään. Tekisi mieli estää lasten tapaamiset mutta isä sentään haluaa joskus lapsia tavata. Tosin vain yhtä lasta kerrallaan, eikä koskaan ota edes yökylään.
Kuulostat ihan ex-mieheltäni. Mulla on tässä toinen suhde alkanut avioliiton aikana, suhde on vakavoitunut nyt asumuseron aikana. Mieheni ei halua olla missään ylimääräisissä tekemisissä kanssani, ei tervehdi, ei mitään. Lasten asioissa sentään tulee joku yksisanainen lause "kyllä" tai " ei" vastaukseksi. Mieheni haluaa unohtaa minut kokonaan, meidän yhteisen menneisyyden ja kaikki. Tekee nyt remonttia entiseen yhteiseen asuntoomme ilmeisesti poistaakseni minut sieltä kokonaan..
Kyllä minäkin haluaisin poistaa menneisyyden mieheni kanssa kokonaan. Osan valokuvista olen repinyt mutta jonkin verran kuvia jätin, jos lapset haluavat joskus niitä katsella. Remonttiin ja uusiin huonekaluihin ei ole varaa ja tuntuukin, että uutta elämää olisi huomattavasti helpompi rakentaa jossain muualla kuin entisessä kodissa. Mutta lasten takia oli helpompi jäädä entiseen taloon asumaan.
Isäni kuoli kolme vuotta sitten. Samoihin aikoihin, tai hieman ennen kuolemaa meille lapsille kerrottiin äidillä olleen toinen suhde viimeisten avioliittovuosien aikana, mutta niin oli ollut isälläkin. Syitä heidän yhdessä asumiseen ei kerrotu, eikä tullut mieleenkään kysyä. Homma vain toimi niin.
Mutta isän kuoleman jälkeen äiti antoi kaikki heidän yhteiset kuvansa meille lapsille. Myös hääkuvan. Otin kuvat vastaan hieman epäröiden, mutta aikani sitä hääkuvaakin katsottuani alkoi oksettaa. Miksi minä haluaisin katsella kirjahyllyssäni heidän hääkuvaansa, joka oli jo naurettava asioiden ollessa näin? Heitin sen pois.
Puhuin asiasta äidille joka totesi minun olevan lapsellinen. Mutta miksi katselisin valheellista kuvaa? Totta, että kerran he menivät naimisiin, ja saivat meidät lapset. Mielummin pidän hyllyssä heidän kuviaan jossa ovat yksin. Ehkä äitini haluaisi minun pitävän elossa jonkun ideologian mikä heillä joskus avioituessaan oli, mutta kun en ole tekopyhä. Se on hänen ajatuksensa, ei minun.
Käsittelevät asiaa hieman erilailla. Itse olen ollut jättäjä ja minut on jätetty, yhteistä näille asioille kuitenkin on se, että aina kun jokin suhde katkeaa, siitä tulee surua. En halua "maalata piruja seinille", uusi huumakin tavoittaa sen arjen.
Minä karkasin pois ja koin lähinnä suunnatonta helpotusta, kun sain olla rauhassa uudessa kodissani. Ilman pelkoa ja väkivaltaa.
Teet varmaan niin, että jatkat elämääsi sen päätöksen pohjalta, jonka teit. Et oo vastuussa vaimosi tunne-elämästä etkä enää muustakaan elämästä. Vaivaako sinua syyllisyys erosta, kun näin kyselet? Päätit erota, koska vaimosi oli liian riippuvainen, ahdistava ja rakkaus loppui. Oliko muita vaihtoehtoja? Ei varmaankaan.
Toivottavasti vaimosi löytää itsensä, itsenäisyytensä ja jatkaa elämäänsä.
Syytät vaimoasi riippuvuudesta ja itse muutat yhteen uuden naisen kanssa alle puolen vuoden päästä erosta (vai muutitko suoraan uuden naisen luokse?). Kuka on riippuvainen ja mistä? Taisit muuttaa vaimosikin kanssa yhteen suoraan vanhempiesi luota. Hah-hah. Pata kattilaa soimaa!
Ehkä vaimosi on syystäkin katkera kun uhrasi 20 vuotta elämästään tuollaiseen toukohousuun.
vaihdoit naista "lennossa". Etpä kokeillut pitkään sitä yksin olemista. Taitaa olla miehissäkin riippujan vikaa.
Helpottaako se omaa oloasi kun "päättelet" toisen tunne-elämää ja elämää yleensä? Ehkä tunnet itsesi hetkeksi paremmaksi kuin joku toinen, joka aidosti uskaltaa kertoa ongelmistaan. Voit jatkaa tuota maailman ääriin ja elämäsi loppuun. Se ei poista niitä ongelmia joita sinulla itsesi kanssa on. Kerroit kai tuollaisia mielipiteitä myös ystävillesi? Mikä on sitten johtanut siihen, että ystäväsi ovat kaikonneet ja ainoa lohtusi on vittuilla ihmisille tällaisilla palstoilla. Onneksesi kovanahkaisuuttakin löytyy, ja ainoastaan teet itsesi naurettavaksi kommenteillasi.
kun kerran täällä narisee. Jos haluaa tulla tänne
"puhumaan" pitää pystyy myös kritiikkiä vastaan ottamaan. Jokaisella on varmaan oma mielipiteensä, myös sinulla, halusithan sinäkin "kommentoida". Että silleen....
Jospa tekisit näin:
1)lopetat toisen säälittävä pitämisen, kukaan ei halua olla säälittävä.
2) kerrot ex-vaimollesi, että olette nyt eronneet. sinä ET ole vastuussa hänen onnellisuudestaan. Eikä hän sinun. Tee se hyvin selväksi.
3) lopuksi kerrot ITSELLESI, että et ole vastuussa hänen onnellisuudestaan ja siirryt eteenpäin.