Luulin ja pidin jo lipunkin korkealla, että nyt vihdoinkin löysin elämäni miehen. Neljän vuoden yksin olon jälkeen.
Ensimmäisen riidan jälkeen mies jäi miettimään, mitä oikein tuntee minua kohtaan vai tunteeko mitään? Montako päivää tälläsen miettimiseen voi mennä? Vai onko niin, että hän vaan odottaa helpompaa ratkaisua, että minä sanoan "Anna olla".
Onko niin, että tempperamenttiset naiset kiinnostaa vaan hetken.. kun ne sitten "räjähtää".. niin saavat olla sen jälkeen..
Tiedän, että moni mies haluaisi olla minun kanssa ja tiedän että itse en hevillä ketään itselleni kelpuuta. En ikinä lähde suhteeseen periaattella.. katellaan.. ja yhden yön panot yök!
Omasta mielestäni kaikin puolin elämän arvoni on kohdallaan kuten myös ulkokuori sekä sisinkin.
Vai hakiko tämä mies vaan hetken panoa..
Piru teidät miehet periköön... Ota teistä sitten selvää..
Ensimmäisen riidan jälkeen mies jäi miettimään, mitä oikein tuntee minua kohtaan vai tunteeko mitään? Montako päivää tälläsen miettimiseen voi mennä? Vai onko niin, että hän vaan odottaa helpompaa ratkaisua, että minä sanoan "Anna olla".
Onko niin, että tempperamenttiset naiset kiinnostaa vaan hetken.. kun ne sitten "räjähtää".. niin saavat olla sen jälkeen..
Tiedän, että moni mies haluaisi olla minun kanssa ja tiedän että itse en hevillä ketään itselleni kelpuuta. En ikinä lähde suhteeseen periaattella.. katellaan.. ja yhden yön panot yök!
Omasta mielestäni kaikin puolin elämän arvoni on kohdallaan kuten myös ulkokuori sekä sisinkin.
Vai hakiko tämä mies vaan hetken panoa..
Piru teidät miehet periköön... Ota teistä sitten selvää..
Vastaukset 44
Vanhimmat
myönnetään. kyllä pamahti parisuhteen järjettömät riitelyt flashbäkit tuosta mieleen..onneksi ei ole omaa muijaa.
Jäi vai jätettiin...
Ehkä se nyt vaan otti klyyvariinsa kun sä näytit niin ronskisti sen toisen puoles, ehkä se ei ollut valmis näkemään sitä tai ehkä se oli niin karsee näky, että se meni siitä vähän niinku shokkiin...
Ei kaikkien silmille voi räjähdellä samalla tavalla, pitää osata lukee tyyppiä ja käsitellä sitä sen mukaan.
Yksi naisen aiheuttama tunteen purkaus voisi..tiedätkö mitä? Eikö suhde ole sillon syvältä persiistä jos siinä ei voida oikeesti kertoa/näyttää mitä ajattelee..
Minä en ainakaan ole eläjä, joka tuntemuksensa nielee.. jos en kelpaa tälläsenä kun olen,niin en mahda mitään..Muuksi en voi muuttua, tai petän vaan itseäni.
Niin pahasti en ole sanonut, että anteeksi ei voisi antaa.
Aikuisen ihmisen pitäsi pystyä vähän kontrolloimaan sanomisiaan tai sitten se pitäisi asettaa holhoukseen niin kuin lapset, mielisairaat ja dementoituneet.
Minäkin miehenä olen aivan varma, että saisin minkä tahansa suhteen päättymään kertaslaagista kun liikaa purkauisin. Sitä rajaa ei kannata lähteä etsimään.
Pitäsköhän minun nyt nauraa vai itkeä? Kyllä minä en syyttä purppassu, mutta näköjään te miehet olette sitten niin herkkähipijöitä, jotta ette poikkipuolista sanaa kestä..
Tai sitten ette enään oikeesti osaa seurustella.
Heti kun yksikin poikkipuolinen sana.. niin ei kun uuteen..
Pyydän anteeksi niiltä hyviltä miehiltä, jos niitä vielä on, joita kohtaa tässä myös usko menee..
Niin tuskin niitä sanoja sanotaan turhasta. Samaa voisi sanoa, että aikuisen ihmisen olisi syytä kontrolloida käytöstään eli ei saa pettää tai olla itsekäs tai sitten pitäisi asettaa holhoukseen. Onko todella miesten mielestä pahempi sanoa suoraan se mitä mieltä on miehestä ja hänen käytöksestään kuin tehdä jotain sikamaista. Ehkä tästä pitää sitten ottaa opiksi...seuraavan kerran kun mies tekee jotain todella tökeröä niin minä teen myös ...en siis tuo ilmi teon törkeyttä vaan toimin törkeästi. EI mitään järkeä, mutta se on sitä miesten logiikkaa.
Oikeasti kuitenkin luulen, että nämä miehet ovat pikkupoikia jotka eivät ikinä tule olemaankaan pitkissä suhteissa ja sutheet kaatuvat viimeistään muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. He vain haluavat naisen joka nielee kaikki miehen oikut ja sikailut ja hymyilee vielä perään. Mies ei sitten puolestaan kestä mitään.
Minäkin nuorena räkänokkana sanoin mielestäni aivan asiasta ja sain lemput. Kyse ei ollutkaan siitä, oliko asiasta vai ei vaan siitä, miten ilkeästi sen sanoin. Vanhemmiten olen viisastunut asian suhteen. Kaikki eivät viisastu koskaan, sukupuoleen katsomatta.
Olen kyllä alkuperäisen puolella. Monesti miehille kun pitäisi antaa kaikki teot anteeksi...olisi se sitten liittynyt pettämiseen tai muuten todella sikamaiseen ja itsekääseen käytökseen. Kun nainen sanoo suorat sanat tästä voi eläimellisilläkin nimillä miestä näin kutsua niin se on miehelle maailmanloppu ja sen asian kanssa ei sitten voi eletä. Mielestäni tässä kuitenkin mättää joku asia. Kyllä ne teot ja sanat voivat olla yhtä satuttavia, mutta miehet pitävät itseään täydellisinä tai omia tekojaan vähäpätöisinä.
on ihan kiva ominaisuus, mutta siinäkin pääsee helposti aika äärilaitaan. Jonkun mielestä kaikkien aseiden käyttö on sallittua kun vähän "räjähtää" ja sitten toisen pitäis vain unohtaa ja antaa anteeksi. Ja Ratikan kanssa samaa mieltä, että kyllä aikuisen ihmisen pitää myös pystyä tunteita hillitsemään.
Mielestäni en ole liikaa ollut tempperamenttinen.
Paljon olen niellyt ja myöhemmin keskustellut asioista, kun pahin vitutus laskenut, aina päästy kompromissiin.
Oli muutenkin vaan huono päivä kun räjähdin, myönnetetävä on että aivan pikkuasiasta..
Mekat tulossa.. ja jne.. koittakaa joskus edes miehet mennä naistenkin housuin..
Ahaa, eli tästä lähtien vain pettämään takaisin jos mies on pettänyt. Tai jos mies lirkutellut muille naisille niin sitten itsekin vain lirkuttelemaan muille miehille. Mieshän siitä suuttuu ihan suunnattomasti ja aina se menee niin, että se ei ole sama asia kuitenkaan vaikka nainen tekisi samat temput kuin mies.
Täytyy sanoa, että nämä miehet ovat pikkupoikia eikä miehiä ja he vielä joutaisivatkin äitinsä holhottaviksi. Mies kestää kyllä suorat sanat jos on väärin toiminut ja pyytää vielä anteeksi omia tekojaan ja nainen pyytää anteeksi sanojaan.
Ei ne riidat vaan se anteekspyytäminen ja sen näyttäminen, että on toiminut väärin. Olen kurkkuani myöten täynnä itsekeskeisiin pikkupoikiin...
Eli joka tapauksessa kaikki on väärin ja "mies" ei mitään kestä jos nainen sanoo tai tekee jotai vastaavaa mitä mies. Naisen pitäisi vain hymyillä ja olla hiljaa ja alistua. Minä arvostan itseäni enemmän enkä sellaiseen suostu.
Myös vaimojaan hakkaavat miehet käyttävät erinlaisia syitä käytökseensä - ja hormonit on yksi niistä. Et jossain se ymmärryksenkin raja kulkee.
Ja valitettavaa on, että kaikkein rakkaimmat saavat tuntea nahoissaan vaikka syyt räjähtämiseen voivat ollakin aivan muualla.
Liiasta en voi sanoa mitään - se on aika yksilökohtainen asia. Jotkut kestävät enemmän ja osaavat paremmin ohittaa toisen sanomiset. Riskinä räjähtämisissä on, että sanoo asioita tai tekee tekoja joita ei aivan todellisuudessa tarkoitakaan. Niit on joskus aika vaikea paikata millään anteeksipyynnöllä.
tästä jossain vaiheessa tästä sukupuolikysymyksen?
Ja parisuhteessa sen oikean ja väärän määrittäminen on usein aika vaikeaa. Et kun kumpikin on niin pirun oikeassa niin kuka pyytää anteeksi?
Enkä mä aivan usko noin paljon anteeksipyytämisen voimaan. Jotenkin sen teho laantuu, jos se ei kuitenkaan johda toisentyyppiseen toimintaan. Anteeksi, että mä taas etc.
Jaa ne miehen teot sitten saa anteeksi. Eli jos ei auta se että kertoo, että toinen satuttaa ja loukkaa käytöksellää esim valehtelulla ja flirttailulla, kylmyydellä tai jopa sillä että ei halua selvittää asioita vaan leikki mykkistä tai häipyy paikalta niin ei saa sanoa siihen päälle enään, että mies käyttäytyy sikamaisesi koska se on niin hirveää ja mies ei sitä kestä. Mies ei kestä mitään, mutta naisen kuuluu olla vahva ja kestää kaikki. Seuraavalla kerralla jos ei riitä se, että sanon, että teot loukkaavat ja satuttavat ja mies ei vaan ymmärrä vaan jaktaa niin lähden samantien. Mies voi jäädä ruikuttaa perään, mutta en jaksa ottaa enään takaisin.
Eihän tässä ole kyse siitä, että eikö ole väärin huutaa tai olla temperamenttinen samoin kuin miehen sikamaisuus tai väkivaltaisuus jopa. Kyse on kuitenkin anteeksipyytämisestä ja antamisesta. Pieni huomatus vain, että väkivaltaa on turha puolustella millään tai edes verrata siihen, että toinen on haukkunut sinua.
ymmärtämistä auttaa se jos et koko ajan ota itseäsi niin voimakkaasti peliin ja etkä tee tästä sukupuolikysymystä.
Et en minäkään usko, että kaikki ääriteot pitää vain nätisti sulattaa. Mutta minä liitän sinne myös jatkuvan pikkuasioista rähjäämisen yms. Ja kaikkia sanomisia ei mikään anteeksipyyntö voi paikata - varsinkaan jos samaa toistaa jatkuvasti. Et temperamentti on temperamenttia ja jatkuva vihamielisyys on jotain ihan muuta - anteeksipyynnöillä tai ilman.
ei kukaan ikinä pyydä anteeksi mitään kun kuitenkin on mahdotonta antaa takuuta siitä, ettei töpeksi tismalleen samalla tavalla myöhemmin...niin mitä siitäkään tulee? On minusta anteeksipyytämisellä ja -antamisella paikkansa. Se ei vapauta vastuusta, vaan vapauttaa vastuuseen. Oikein oivallettuna siis.
enempi sitä, että jos toistuvasta todellakin tekee jotakin, niin silloin anteeksipyytämiset muuttuvat vain tyhjiksi sanoiksi - kyse ei siis ollut ennustamisesta. Et anteeksipyytämisellä on aikansa ja paikkansa, mutta se on turhaa jos se ei kuitenkaan muuta mitään.
Mikä on anteeksipyytämisen aika ja paikka? Jos sattuu olemaan esim. fyysisesti tosi kömpelö tyyppi, joka aina onnistuu kaatamaan, kolhaisemaan, tallomaan varpaille yms. Menettääkö hänenkin kohdallaan anteeksipyynnöt tehonsa kun niitä pitäisi kylvää koko ajan ja se ei kuitenkaan muuta mitään?
Yhdeksällä tulee mainiosti toimeen.
Ja menee hukkaan siin mielessä, että jos ihminen tosiaan on noin kömpelö niin ei kait sille mitään voi. En itse enää tuossa tilanteessa anteeksipyynnöstä pahemmin kostu - kyllä mä sen ongelman ymmärrän. Liki sama kuin pyytäisi anteeksi pahaa puhevikaa. Mutta samaa vois tietenkin kysyä henkilöstä, jolla on vain pakko haukkua kaikkia tai kerran kuussa raivota silmittömästi? Menee siinäkin anteeksipyytämiset hukkaan ja ymmärrän silloinkin toki ongelman - se, että viihdynkö itse ko. ympyröissä on sitten eri asia. Tosin voipi olla vaikeampi vakuuttaa minua pakollisesta tarpeesta raivoamiseen kuin kömpelyydestä.
Hehe. Mistä varpaasta mieluiten luopuisit? Kömpelöys on kuitenkin mun mielestä aina ko. henkilön oma moka! Mutta eikö vaikeneminenkin voi joskus olla raivoamisen kaltaisen kovaäänistä ja aggressiivista, tai vielä pahempaa kuin raivoaminen, juuri äänettömyydessään ja ahdistavuudessaan?
Sähän menit ja luit tarkasti. Juu kyllä toistuva vaikeneminen tai mököttäminenkin ovat aikas rasittavia - pahemmasta en tiiä. Joku varmasti kokee hiljaisuuden totaaliseksi hylkäämiseksi ja pitää sitä siksi pahempana.
Ja jos valita pitää niin pikkuvarpaasta.
Loukkasin kerran pikkuvarpaani niin, etten kuukauteen voinut pitää oikein mitään kenkää jalassa. Onneksi oli kesä. Silti huomasin, mikä merkitys pikkuvarpaalla on tasapainon ylläpitämiselle. Etkö sentään luopuisi mielummin pikkusormestasi?
Luulen vieläpä, että on ihan tiedeihmisten tutkima juttu, sikäli kun psykologia on tiedettä, että vaikeneminen on aktiivista pahaa. Vaikenemalla toinen osapuoli voi ahdistaa toista niin, että tämä purkautuu omalla tavallaan, ulospäin. En siksi voi pitää nk. riehumistakaan lähtökohtaisesti yksinomaan pahana. Riippuu siitä, kuinka ja missä riehuu. Lasten läsnäollessa tai kuulolla ollessa, ei hyvä. Haukkumalla ja tavaroita paiskomalla, ei hyvä. Rakentavasti, vaikeaa, mutta mahdollista.
eivät olleet alkuperäisessä monivalintatehtävässä mukana. Et piti valita pikkuvarvas. Olen myös telonut erinäisissä yhteyksissä liki kaikki varpaat (siis en samaan aikaan) ja pikkuvarpailla oli pienin vaikutus - ei tosin aivan täytä tieteellisiä kriteerejä. Mutta mielummin pikkusormi, jos vaihtoehtoja tarjotaan lisää.
Juups. En väittänytkään, että riehuminen on pelkästään pahaa. Kyse on edelleen niistä toistoista. Et sen tulipalon huutaminen liian usein menettää tehonsa ja saa epäilemään, että syyt on jossain syvemmällä - siis joko huutajassa tai huudon kohteessa - tai kummassakin (ja sit ei saivarrella tulipalo huudon kohteesta).
En mä tuota vaikenemistakaan laittaisi aivan tuohon kategoriaan - siis vaikka joku psykologian koulukunta sitä mieltä olisikin (ja on se minusta tiedettä). Ihmisellä voi sanat loppua, jos toinen käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Tai jos kaikki sanat kuitenkin tulkitaan "väärin" niin lakkaa myös innostus yrittää. Pakenemista se varmasti on, eikä monasti kovin rakentavaakaan, mutta joskus se vain toimii kentälle jäämistä paremmin. Voisin kysyä, että koska luovuttaminen on sallittua? Kumpikaan ei kuitenkaan voi sanoa viimeistä sanaa.
Toi rakentavuus on hyvä tavoite, mutta yhden rakentava voipi olla toisen loukkaus. Mutta siihen tietenkin kannattaa pyrkiä - kaikkien välillä se ei ehkä toimi koskaan.
Vielä viittaus ketjussa taaksepäin. Jos tämä ei ole sukupuolikysymys, niin tarkoittaako käyttämäsi ilmaisu 'raivoaminen kerran kuukaudessa' sitä, että uskot siihen, että miehilläkin on kuukautiskierto ja pms-oireita?
Vaikenemista on monta lajia, totta, ja joskus vaikeneminen onkin eittämättä viisainta. Samoin ehkä luovuttaminen. Olisiko viime kädessä kyse kuitenkin pariskunnan (jos tässä parisuhteista puhutaan) osapuolten omista kulttuureista? Siis, että kulttuurit - joko peritty ja/tai itse omaksuttu ratkaisevat sen, mikä on toleranssisi raivoamisen suhteen? Pidätkö sitä normaalina, vai poikkeavana tapana käsitellä asioita. Elämänkokemukset vaikuttavat tietysti asiaan. Esimerkiksi se, jos on tuntenut lapsuudessa itsensä avuttomaksi raivoamistilanteissa.
Onhan maapallon eri kolkilla erilainen ilmastokin. Jossakin sataa tihuuttaa vuoden ympäri. Toisaalla viikkojen kaatosade vie mennessään kaiken irtaimen. Ja joskus paistaa aurinko, risukasaan ja muuallekin. Ja kaikki se on mitä normaaleinta ja luonnollisinta.
Meuhkaaminen ei ehkä vain ole Sinun tapasi käsitellä asioita! Missä määrin ihmisen luontainen temperamentti on koulittavissa, kuin bonsaipuu? Voidaanko asettaa universaali ihannetemperamentti, johon kaikkien tulisi pyrkiä? Ja asettaa se itämaan tietäjien mukaan, akselilla hillitympään päähän.
tuossa "kerran kuussa raivoaminen"-ilmaisussa mitään sukupuolta tai edes kuukautisia ole mukana. Siis yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa kerran kahdessa viikossa.
Pääsemme siis asiaan. Ap kirjoittaja itse ihmetteli mikä miehissä on vikana, kun eivät kestä toisen raivoamista. Vika ei ole sen enempää miehissä kuin naisissakaan vaan kuten sanoit ihmiset ovat erilaisia. Universaalia "oikeaa" käyttäytymistä ei varmaan kukaan pysty, eikä sitä ole tarvettakaan määritellä. Ja varmasti kaikille käyttäytymismalleille on ottajansa. Joku kestää toisen viikkokausien ja alati toistuvan mökötyksen - joku kestää myös vuosikausien hakkaamisen. Tuohon väliin sit mahtuukin aikas paljon.
Mutta sanotaanko, että aivan samalla tavoin kuin uskon, että elämä olisi aika vaikeaa jos kaikki olisivat absoluuttisen rehellisiä toisilleen, niin uskon myös elon ilman itsehillintää olevan kohtuullisen hankalaa. Jokainen itse määrittäköön minkä määrän näkee tarpeelliseksi itseään hillitä ja jokainen määrittäköön myös sen minkä määrän muiden hillittömyyttä kestää. Ja jos kovin ääripään itsehillinnässä valitsee niin kannattaa varautua siihen, että kestäjien määrä vähenee (luulisin).
Mä uskon, että ihminen pystyy aikas paljonkin omaa "temperamenttiaan" muuttamaan. Vaikeampi - jopa mahdotonta - on muuttaa toisen sietorajaa. Uskon myös, että kaikki mallit eivät ole yksilöön sisäänrakennettuja, vaan käyttäytymiseen vaikuttaa myös ympäristö - siis et ihminen käyttäytyy eri ihmisten seurassa hyvinkin eri tavoin.
temperamentin muokattavuuteen. Se on pysyvä ja muuttumaton. Käytöksen ja persoonallisuuden muokattavuuteen, lähes rajattomaan muokattavuuteen, kylläkin uskon!
Ja siihen, että jokainen fiksu ihminen tuijottaa sen verran omaan napaansa, että tarkkailee omaa käytöstään ja sitä, olisiko siinä muokkaamisen varaa. Ja toimii sitten. Yleensä on muokkaamisen varaa. Ihan koko eliniäksi ja ylikin.
Yhteiskunnan säännöt asettavat omat rajansa hillittömyydelle. Eivät kylläkään kaikenlaiselle hillittömyydelle. On joitakin hillittömyyden lajeja, jotka ovat jopa suositeltavia! Silti hillittömyyden asteen määritteleminen ei ole aivan pelkästään yksilön oma mielihalukysymys.
Voi olla, että moni käyttäytyisi jopa mukavammin, ja olisi pitkäjänteisempi, jos se vain olisi trendikkäämpää!
Minkälainen polku on sinun sietorajasi kehityksellä ollut? Jos raja tulee vastaan, merkitseekö se enimmäkseen joustavammaksi vai joustamattomammaksi muuttumista kohdallasi? vai pysyykö kaikki ennallaan? Kuinka tietoisesti koet itse vaikuttavasi sietorajasi paikkaan? Kuinka paljon haluaisit siihen voida vaikuttaa? Uskotko, että vaikutusvaltasi määrän säätely on vaikutuspiirissäsi?
Missä vaiheessa suhdetta silmät avautuvat ja toisen itselle eksoottiset ja jännittävät piirteet (=kuten vaikka säännöllisen arvaamaton raivoaminen) kokeekin ominaisuuksina, jotka eivät olekaan vain alun juttuja vaan ominaisuuksia, joiden kanssa ei tunne oloaan mukavaksi? Mitä tapahtuu muutenkin, vähemmän dramaattisessa suhteessa kun heräät rakastumisen koomasta? Koetteleeko arjen todellisuus sietorajaasi? Kaikissahan meissä kuitenkin on melko sietämättömiä ominaisuuksia, eikö totta?
Ihminen voi käyttäytyä samojenkin ihmisten kanssa hyvin eri tavoin.
Temperamentti, siten kuin ammattilaiset sen määrittelevät, on varmasti suhteellisen pysyvä ominaisuus. Kirjoitinkin sen siksi sitaateissa, koska käytin sitä aika löyhästi. Et sen voipi korvata vaikka käyttäytymisellä.
Kyllä kait sitä aika moni on kokeillut olla hillittömämpi kuin mitä lakikaan sallii. Ei sitä tietenkään loputtomiin voi jatkaa tai ainakin toteutusmahdollisuuksia aletaan rajoittamaan aikas rajusti, mutta kyllä sen hillittömyyden asteen edelleen itse voi määritellä.
Oma sietoraja on varmasti heilahdellut elämän aikana suuntaan ja toiseen. Ja olen pystynyt sitä myös itse muuttamaan, mutta rajansa on rajojen siirtämiselläkin. Mutta ne rajat ovat myös toiset eri ihmisten kohdalla - lapsilta sietää eri asioita kuin vaikkapa kavereilta - tai kumppanilta.
Tuosta vaikenemis-räyhäämis-akselista on vielä paljon matkaa arjen ihmeellisyyteen ja parisuhteeseen. Tarkoitan et siihen yhtälöön vaatii muutaman muunkin parametrin. Enkä aivan näe noiden kysymyksiesi/johtopäätöksiesi yhteyttä aikaisempiin.
Jotkut kasvit lisääntyvät rönsyilemällä. Juuret kulkevat maan alla ja uusi kasvinalku putkahtaa maasta aivan toisaalla, kuin emokasvi. Käsittääkseni tämä ei ole tieteellinen keskustelufoorumi, jossa keskusteluun osallistumisessa olisi joku johdonmukaisuuskriteeri voimassa. Sellainen voi tietenkin olla yksittäisellä keskustelijalla itsellään. Kriteerinä sille, mihin hän menee mukaan, mihin ei. Muut voinevat vapaasti halutessaan käyttää mielijohdejohdonmukaisuutta ja rönsyillä vapaasti, sana on vapaa. Rönsyt tietenkin saattavat heikentää alkuperäisen kasvin voimaa...
Minun olisi kai sitten pitänyt myös kirjoittaa kysymykseni sitaateissa, koska ne liittyivät vain löyhästi aikaisempiin. Anna sinä niitä parametrejä lisää, jos osaat. Avainsanana kysymyksissäni oli ehkä sietoraja, jota koetellaan niin vaikenemis-räyhäämisasioissa, kuin arjen ihmemaassa muutenkin, n'est pas?
"Rajansa on rajojen siirtämiselläkin" Onko viimeinen raja tullut jo vastaan? Mitä sen rajan takana on? Särkyminen? Hermoromahdus? Minkälaista purkautumistietä, käyttäytymismallia, ehdottaisit temperamentikkoraukalle, jolla on valtava tarve purkautua? Auttaisiko kuonokoppa, sordiino, vai jonkun muunlainen muffleri?
Minä en pidä räyhääjistä enkä räyhäämisestä, en subjektina enkä objektina. Se kielii aina uhatuksi tulemisen tunteesta, pelosta, kyvyttömyydestä. Se on pelottavaa. Silti syyllistyn siihen ajoittain itsekin, ainakin väsyneenä. Viimeistään lapseltani olen kuitenkin oppinut, että paras lääke raivoajalle on järkkymätön johdonmukaisuus ja turvan tarjoaminen, ei tuomitseminen ja hylkääminen. Mutta kuten sanoit, lapsilta sietää yhtä, aikuiselta toista, muttei yhtä sun toista. Kypsällä aikuisella on yhteys sisäiseen lapseensa, jonka hän enimmäkseen osaa rauhoitella räyhähengen puskiessa pintaan.
Palaan vielä kysymyksiini. Räyhääminen on sinusta selvästi vastenmielistä. Entäpä räyhäämisen vastakohta, flegmaattisuus ja alistuminen vääryyden edessä, nk. "kiltteys" (=nöyristely, epävarman ihmisen kiltteys, joka antaa kävellä ylitseen)? Rakastan sinua, no matter what! En oikein tavoita sitä, olenko oikeassa kun esitän, että flegmaattisuus tai voimattomuus olisi räyhäämisen vastakohta. Mitä mieltä olet?
hyppiä mihin aiheeseen hyvänsä.
Jos kysyt, ettö onko elämässäni tullut joskus se raja vastaan jota enemmän räyhäämistä en kestä - niin on. Mutta sai sitä räyhäämistä aikas paljon ollakin ennen kuin lopullisesti väsyin. Ja mikä sen takana on - luovuttaminen, välinpitämättömyys. Se et toinen saa jatkaa vapaasti räyhäämistä, mutta itse ei enää jaksa sitä edes noteerata.
Ja lääkkeeksi. No jos tarve on jokaviikkoiselle räyhäämiselle niin min en tiiä mikä lääkkeeksi - esim. hyväksyä itsensä sellaisenaan ja toivoa löytävänsä ihminen/ihmisiä jotka sen kestävät - tai sellaisia jotka eivät edes sitä aiheuta.
Mutta en itsekään ole räyhähengeltä välttynyt. Enkä myöskään erityisemmin pidä ko. olotilasta. Nuo lääkkeesi varmasti toimivat lapselle ja ehkä osittain myös aikuiselle, mutta kaikilla ei välttämättä ole voimia alati ottaa vastaan toisen rähjäämistä ja aina tarjota turvallista syliä.
Et ei räyhääminen itsessään mikään kulmakysymys ole elämässä tai esim. parisuhteessa. Jatkuva sellainen taasen on - ainakin minulle. Nuo mainitsemasi ovat varmasti räyhäämisen vastakohtia, mutta mieleen tulee muutakin. Myös tyyneys, asiallisuus, neuvotteluvalmius, itsehillintä voivat olla sen vastakohtia. Flegmaattisuus ja voimattomuus antavat sen kuvan kuin räyhääjä olisi jotenkin aina oikeassa - et jos ei räyhää niin on alistunut. Minusta räyhääminenkin vain on joskus ihan turhasta marisemista.
Mikä ero niillä on? Onko se väsymys täyspakkauksessasi, jota joka päivä kuljetat mukanasi? Oletko luovuttanut, välinpitämätön ja noteeramaton kaikkien ja kaikenlaisen (paitsi ehkä lasten) räyhäämisen edessä? Onko näin, että isien synnit eivät kostaudukaan pelkästään polvesta polveen vaan myös horisontaalisesti oman aikasi/elämäsi ihmisiin?
Minusta räyhääjä ei ole aina väärässä ja vaikenija aina oikeassa, vaikka sananlasku sanookin, että se joka alkaa huutaa, on jo valmiiksi väärässä. Ei siis näin mustavalkoisesti.
Tyhmiä kyselin kun kyselin lääkkeitä räyhäämiselle. Itselläni on ainakin joitakin vastauksia siihen. Kuten itsekin tunnustit, harva kai on täysin immuuni räyhäämishalulle. Olen itse urbaani luonnonystävä, mutta väitän silti, että metsään mahtuu paljon melua. Siellä voi räyhätä ja potkia puita. Jokamiehen- ja naisen oikeus! Ihmisellä täytyy olla mahdollisuus olla joskus yksin (ainakin suomalainen tuntuu kaipaavan tätä). Raivoomiseen auttaa myös raivoominen, siis raivaaminen, fyysinen rasitus. Raivoamishalussa on kyse epätasapainotilasta. Silloin on syytä pysähtyä, mennä itseensä ja kuulostella, missä vika. Itsensä voi hyväksyä raivottarena tai öykkärinä, mutta ei sekään tarkoita, etteikö särmiään voisi ja tulisi oppia hiomaan. Ei piskiäkään, joka jatkuvasti ja joka asiasta räksyttää, pidetä hyväkäytöksisenä ja tasapainoisena elikkona.
Yleensä lienee kysymys termperamentin lisäksi malliopitusta (vallankäyttö)tavasta. Räyhääminen on näkyvä tai pikemminkin kuuluva ja helposti tuomittava tapa. Näitä tapoja on muitankin. Koetko jonkin muunkin tavan itsellesi epämukavaksi? Millaisia vallankäyttötapoja tunnistat itsessäsi?
Toiseen ihmiseen on tietysti viisainta tutustua perusteellisesti ennen ikuisen rakkauden vannomista ja lopullista sitoutumista. Tämä tutustuminen lienee enemmänkin henkistä (luonteen)laatua. Fyysisen tutustumisen kanssa voisi olla jopa järkevää jarrutella. Näkisi ehkä paremmin nämä ongelmakohdatkin ennen kuin on liian myöhäistä ja kärsimysnäytelmä valmis.
"En ikinä lähde suhteeseen periaattella.. katellaan"
Miten muuten suhteeseen voi lähteä? Pitää aika meedio olla jos heti kättelyssä tietää, että tämä homma tulee toimimaan ja tuon ihmisen kanssa asiat sujuvat. Ei katteleminen minusta tarkoita samaa kuin välinpitämätön asenne tutustumista ja toista kohtaan.
Puhut varmaankin impulsiivisuudesta, temperamentiltaanhan ihminen voi olla vaikkapa vetäytyvä. En oikein usko, että impulsiivisuus tai sen puute määrittäisi, missä määrin mies kiinnostuu ja miten kauan kiinnostus kestää.
Niin minäkään en lähde suhteeseen katellaan - meiningillä. En tiedä mitä alkuperäinen tarkoitti tuolla, mutta minulle se tarkoittaa sitä, että jos on päättänyt ruveta seurustelemaan ja varsinkin kun on yhteenmuuttamisen aika niin sitä ollaan ihan tosissaan. Suhde siis ei ole mikään oma tilansa mikä joko ei toimi tai toimii. Parisuhteen osapuolet tekevät siitä niin toimivan kuin haluavat tehdä omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Tapailu vaiheesa ollaan vielä katellaan meinigillä, mutta jos päätetään ruveta seurustelemaan niin ei silloin mielestäni enään katella! Eikä yhteenmuttaessa testailla mitään. Se on niin, että jos ei olla tosissaan niin ei mikään suhde toimi. Suhde vaatii molempien panostuksen ja työnteon kun rakastumisvaihe on loppu.
Niin se lisäys vielä, että jos ollaan katellaan -meinigillä niin sellainen ihminen ikään kuin testaa sitä toista ihmistä! Sellainen ihminen ei ole sitoutunut suhteeseen tai siihen toiseen, eikä rakasta kumppaniaan. Hän vain testaa ja olettaa, että suhteen toimivuus on kiinni lähinnä siitä seurustelukumppanista eikä myös omasta käytöksestä ja omasta sitoutumisestaaan suhteeseen. Jotenkin tyhmää olettaa menevänsä suhteeseen ja kattelevansa miten suhteen käy. Aivan kuin olisi ulkopuolella suhteesta ja suhde joku oma eliönsä johon ei pahmemmin pysty vaikuttamaan tai että suhteen tila olisi vain sen kumppanin hallinnassa. Kaikki sellaiset suhteet kuolee muutaman vuoden kuluttua viimeistään vai voiko joku väittää muuta oltuuan pitkässä suhteessa (lähellä 10 vuotta tai enemmän)
Jos minä vain kattelisin, niin olisi moni suhde loppu parin kuukauden jälkeen.
testaamistahan kaikki vuorovaikutus tavallaan on.
En minäkään sitä tarkoittanut, etteikö siinä vaiheessa, kun on jo molemmille selvää että tässä nyt seurustellaan, olisi kummallakin osapuolella vastuu suhteen toimimisesta. Silti kuvottaa tämä nykyinen "parisuhteen eteen pitää tehdä töitä" -retoriikka. Ja mikä on "toimiva suhde"? Kaikista asioista nykyään pitääkin tehdä projekteja.
"Katellaan" tarkoittaa minulle tervettä realismia ja varuillaan oloa, sitä että ei maalaile heti pilvilinnoja ja lyö ennalta lukkoon sitä, mitä suhteen pitäisi olla. Rauhallista, levollista kuulostelua. Ei sitä, että jättää suhteen tilan kumppanin harteille tai pitää suhdetta omavaraisena "eliönä", vaan sitä että kattelee ja kuuntelee omaa ja toisen olemista ja siten pyrkii ymmärtämään missä mennään.
Minun kokemukseni mukaan katellaan miehet tai naiset on juuri jättäneet vastuun sille toiselle.
Se on ikävää jos kuvottaa se, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Niin se vain on...ei parisuhde ole vain joku tila mikä voi hyvin ilman työntekoa ja minne mennään lepäilemään palkkatyön jälkeen. Se on perusjuttu, että työtä on tehtävä eikä aina ole kivaa ja jos sitä ei ymmärrä on turha pyrkiä edes parisuhteeseen. Parisuhde antaa myös paljon mutta työtä sen eteen on tehtävä.
Ehkä on hyvä miettiä, että onko kykenevä lainkaa parisuhteeseen jos on aina livennyt joka suhteesta pois todeten sen olevan toimimaton. Silloin olisi hyvä katsoa peiliin. Ymmärrän suhteen loppumisen tilanteessa jossa toinen on väkivaltainen (eikä halua hoitoon edes), alkoholisti tai muu riippuvainen eikä ole valmis menemään edes hoitoon, valehtelav, jatkuvasti pettävä (jopa yhden pettämisen voisi oikea parisuhde kestää jos toinen todella katuu ja on valmis tekemään töitä suhteen eteen) tai rakastuu toiseen. Tarkoitan siis, että jos kaksi ihmitä ovat todella sitoutuneet suhteeseen he tekevät suhteessa töitä niin on molemmilla hyvä ja turvallien olo suhteessa ja silloin kriiseistäkin selvitään ja ne kriisit voi vahvistaakin suhdetta. Tuetaan toista niin myötä kuin vastamäessä ...jaetaan niin iloiset jutut kuin ikävätkin asiat.
sen verran on tuosta "työn tekemisestä" kokemusta, että tajuan kyllä pointtisi. En rupea tässä erittelemään sen ainoan suhteeni loppumisen syitä, mutta mielestäni "lipeämisellä" tai vastuun pakenemisella on kyllä hyvin vähän asian kanssa tekemistä.
Peiliin on katsottu ja katsotaan vastakin:) Ja en todellakaan tiedä olenko (enää) kelvollinen tai kykenevä parisuhteeseen, mutta on toki virkistävää kuunnella tuntemattomien jakelemia ohjeet ja visioita parisuhteen ideaalitilasta.
Tuolla asenteella pääset vielä vaikka mihin.
*Piru teidät miehet periköön... Ota teistä sitten selvää.. *
Draamaprinsessa pimahtaa ja syy on äijän ;)
Ota nyt pissis itseäsi niskasta kiinni ja koita aikuistua.
Luulen, että äijä pelästyi kun vihdoin näytit todellisen luonteesi ja ajatteli, ei helvetti tämä varmaan pahenee jatkossa.
Juu tosiana pitäisi varmaan aikuisena ottaa aikuisempi asenne ja mies lentään pihalle seuraavasta sikailusta tai liiasta itsekkyydestä. Katsos kun riitely on siis vain naisen syy ja nainen ei saa ilmasita mitään ikävää. Eli mies vaan pihalle ja uusi kiertoon...niin miksihän sitä aina jää riitelemään ja jankkaamaan jotain asiaa miehen kanssa, kun mies ei mitään tajua tekosistaan vaan jatkaa samaa. Helpompaa erota ja ottaa toinen perään. Tämä on tätä miestenlogiikkaa mitä mun pitää kokeilla seuraavan kerran.
On kyllä kokemmusta, että siinä tilanteessa mies rupeaa vonkaamaan takaisin ja muka ymmärtää omat mokansa ja pyytelee anteeksi. Kokemuksesta voi myös sanoa, että kun sen miehen ottaa takaisin niin samantien mies unohtaa tai kieltää tekosensa ja samassa tilanteessa ollaan.
"Omasta mielestäni kaikin puolin elämän arvoni on kohdallaan kuten myös ulkokuori sekä sisinkin.
Vai hakiko tämä mies vaan hetken panoa..
Piru teidät miehet periköön... Ota teistä sitten selvää.. "
Niinpä niin kaikkihan me ollaan omasta mielestämme fiksuja. Sillä asialla vaan ei ole paskankaan merkitystä jos toinen kokee meidät toisin.
Kiteytettynä sä pimahdit joutavasta syystä miehellesi ja ilmeisesti loukkasit tätä.
Kun taas mies jos käytöksestäsi loukkaantuu on heti ollut hakemassa susta vaan panoa tai kuitenkin kiero tyyppi?
Pystytkö mitenkään katselemaan tilannetta ulkopuolisen silmin? Näätkö sinä omassa toiminnassasi mitään vikaa? Onko mielestäsi miehelläsi oikeus olla loukkaantunut käytöksestäsi?
Ja lopuksi millä ihmeen logiikalla koko soppa on miehen syytä?
On kai sitä nyt parisuhteessakin saatava vähentää painetta välillä!!! Jos on vaan elettävä hissun kissun varpaillaan ettei vaaaaan loukkaa herkkää miessielua niin onpahan suhde löysillä perustoilla. Minun mielestäni oikea käytös mieheltä olisi ollut mennä rauhoittelemaan ja tällä tavalla kärpäsestä ei olisi koskaan kasvanut härkästä. Suosittelen vaihtamaan tämän mammanpojan aikuiseen mieheen.
räjähtelyherkille terapeutilla käytiä. Ei maksa kamalasti ja saat purkautua varmaankin ihan täysillä koko rahan edestä.
Miksi puolison pitäisi kestää se, mitä terapeutti jolla on siihen koulutus kestää ja hän saa siitä rahaa? Naiset kestävät lastensa purkauksia ja luulevat, että itse voivat sitten purkautua miehilleen.
En vaihtanut toiseen, mutta jätin tuon mammanpojan, jos miehessä ei sen verran selkärankaa, että kestää naisen "räjähdyksen" sillon tällön, niin antaa olla.. siitäpä saapi joku toinen riesan itsellen.. näin se vaan menee.. onnea muillekkin mammanpojille, kasvattakaa vähän luonnettanne.. kyllä meidän naistenkin pitää kestää teidän "paska päivät" eikä niistä herneet nenään mene.