Miksi tahdoitte naimisiin!?

Vastailen nyt, mutta puhun futuurissa eli miksi tahdon naimisiin, sillä häät ovat syyskuussa. Taustoista sen verran että olemme nyt mieheni kanssa olleet yhdessä reilut 6 vuotta ja kihloissa 2.5 vuotta. Yhdessä olemme asuneet 3.5 vuotta. Olemme molemmat nuoria eli minä olen 23 ja mieheni 24.

Noh, miksi sitten tahdomme naimisiin? Kumpikaan meistä ei voi kuvitella enää elämään kenenkään muun kanssa. Edelleen, kun aamuisin heräämme vierekkäin, toisen kasvojen ja silmien näkeminen on aamun kohokohta. Ja muutenkin toisen kanssa eläminen on sellainen taival, joka sekä antaa että opettaa paljon. Kumpikaan meistä ei ole mikään kukasta kukkaan lentelijä: mielestämme mikään lyhyt suhde ei voi koskaan antaa sitä, mitä pitkä suhde antaa jatkuvasti. Tahdomme täydestä sydämestä rakastaa toisiamme loppuelämän sekä sitoutua toisiimme. Varmasti tulee myös sellaisia kausia jolloin puoliso ei tunnu niin rakkaalta tai ihanalta, mutta myös ne hetket kuuluvat elämään ja opettavat lisää itsestä ja toisesta ja arvostamaan niitä hyviä hetkiä. Mielestämme tahto on tärkein. Lisäksi haluamme avioliiton juridiset oikeudet ja velvollisuudet. Kaiken kaikkiaan miksi emme menisi naimisiin, kun kerran vieressä on maailman ihanin ja uskomattomin ihminen? Eroamisen pelon takiako? Toki voi olla (vaikka en nyt uskokaan) että joskus eroamme, mutta eikö varmin tapa epäonnistua ole se ettei uskalla edes yrittää onnistumista? Vaikka avioliitto ei takaakaan ikuista yhteiseloa (mikä takaisi?) on se mielestäni kuitenkin varmempi instituutio kuin avoliitossa oleskelu. Miten yhteiselo voi pidemmän päälle onnistua, jos sitoutumisen taso on se, että ei mennä naimisiin niin on sitten helpompi, jos erotaan, eli jos koko ajan ollaan toinen jalka ovenraossa? En kuitenkaan mitenkään arvostele niitä pareja, jotka avoliitossa pysyvästi ovat, koska jokainen sitoutukoon tavallaan. En vain aina oikein ymmärrä, miksi ei menisi naimisiin, jos kuitenkin haluaa loppu elämän toisen kanssa viettää, kun se on kerran juridisestikin turvatumpi.

Sinällään päätös avioliitosta kypsyi vähitellen seurustelun ja yhdessäasumisen myötä. Kumpikaan meistä kun ei ole mikään hätiköijä vaan yleensä mietimme tarkkaan seuravat askeleet. Jonkin näköinen tieto oikean ihmisen löytymisestä oli kuitenkin jo seurustelun alussa.

olemme niin rakastuneita ja haluamme viettää loppuelämämme yhdessä. Ikää on jo sen verran ja elämänkokemustakin, että avioliitto tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta jatkaa yhteistä taivalta. Usko ikuiseen rakkauteen ei kuollut, vaikka elämä välillä koettelikin aika rajusti.

Juu,
Tavattiin bussipysäkillä Israelissa.
Parin kuukauden kuluttua vihittiin Tel Avivissa.
Oltu Suomessa 22 vuotta, 3 lasta ja edelleen ollaan aviossa.Esikoinen parhaillaan armeijassa.
Monet kivat ja vähemmän kivat käyty.Olin silloin 32 vuotias.
Mies on länsi-Afrikasta ja parempaa ei löydy.
Hän totesi silloin tavatessamme ,että tuli tunne että laukut lasketaan maahan tässä seisoessaan edessäni.En silloin heti itse ollut niin varma hänen intuitiostaan.Mutta ei kaduta, näin meidän tarina.

Naimisiin menimme tietty rakkaudesta! Seurustelimme 7 vuotta ennen naimisiin menoa, joten ajatus sitoutumisesta kypsyi pikkuhiljaa. Minulle avioliitto on iso asia, joten salamana en pystyisi vihille menemään. Olimme teini-ikäisiä kun tavattiin, ettei senkään puoleen siis ollut mitään kiirusta mihinkään. Ja mieheni taas tuumi seurustelun alkuvaiheilla, ettei KOSKAAN aio mennä naimisiin ja tehdä lapsia. No, nyt ollaan oltu liki 5 vuotta naimisissa ja meillä on 2,5-vuotias lapsonen.

ONNEA TEILLE ONNELLISILE.
toivon vilpittömästi rakkauden kestävän
kaikki karikot .
rakkautta ei saa kadehtia .
hyvää teille.