Olen selaillut näitä erokeskusteluja. Monet kyselevät ja toiset määrittelevät, että milloin on oikea aika ryhtyä uuteen suhteeseen eron jälkeen. Tai sitten spekuloidaan sillä, onko ylipäätään mahdollista tulla onnelliseksi avioliiton aikana aloitetussa suhteessa (keskustelu ns. kakkosista).
Haluaisin nyt tietää ja kommentteja, onko sellainen mahdollista? Onko mahdollista, että oikeasti olisi löytänyt uudesta ihmisestä sen, jonka kanssa viettää yhteiseloa onnellisesti ja pitkään?
Tällä palstalla ei vain taida onnelliset ihmiset keskustella. Mutta onko jollainen tietoa jostain tuttavasta jolla menisi tämmöisessä "saattaen vaihdettu" -suhteessa hyvin? Edes kaupnkilegenda...???
Tässä pohdiskelen kun mietin omia ratkaisujani. Tiedän ja tunnistan kyllä sen, että moni asia riippuu siitä, miten kypsä ero on ollut. Täällä on vaan esiintynyt kommentteja, joiden mukaan ne ovat suurinpiirtein aina tuhoon tuhottuja juttuja.
Haluaisin nyt tietää ja kommentteja, onko sellainen mahdollista? Onko mahdollista, että oikeasti olisi löytänyt uudesta ihmisestä sen, jonka kanssa viettää yhteiseloa onnellisesti ja pitkään?
Tällä palstalla ei vain taida onnelliset ihmiset keskustella. Mutta onko jollainen tietoa jostain tuttavasta jolla menisi tämmöisessä "saattaen vaihdettu" -suhteessa hyvin? Edes kaupnkilegenda...???
Tässä pohdiskelen kun mietin omia ratkaisujani. Tiedän ja tunnistan kyllä sen, että moni asia riippuu siitä, miten kypsä ero on ollut. Täällä on vaan esiintynyt kommentteja, joiden mukaan ne ovat suurinpiirtein aina tuhoon tuhottuja juttuja.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minä olen aviossa ollessani rakastunut toiseen naiseen sitten eronnut silloisesta liitosta ja mennyt naimisiin kun kerta olimme saaneet suuren rakkauden. Tämä on onnellinen ja rakkaudentäyteinen liitto.
Ei ole tietoakaan entisestä nalkuttamisesta, syyllistämisestä ja ulkopuolisille ivaamisesta. Ystäviä tavataan, ei ole mahdottomia vierailupaikkoja, yhdessä oleminen ja tekeminen sujuvat ja ovat tärkeää. Toistemme työ hyväksytään ja toisiamme tuetaan.
Enää en koe miehenä, että minua keskusteluissa koetettaisiin nujertaa. Ex-raivostui aina kun en ollut lannistettavissa:) Nyt olen tasa-arvoisessa tilanteessa, vaikka vaimoni hyväksyisikin perinteisemmänkin roolin:) En voi muuta sanoa kuin, että oikea rakkaus ei jätä mitään epäselväksi. Kun kaksi ihmistä kykenee keskustelemaan toisiaan kuullen ja tukien, niin se on sellainen kivijalka, jonka varaan voi kaiken luottaa.
Kaksiko kuukautta vai perätikö kolme vuotta tätä idylliä on kestänyt.
Mie rakastuin nykyiseen mieheeni ja hän minuun heti entisen suhteeni katkettua. Nyt on oltu yhessä yli kymmenen vuotta ja sielujen sympatiaa on riittänyt -nyt tosin on ero päällä mutta se ei liittyne enää siihen mitä silloin tapahtui.
Olen samassa jamassa alkuperäisen kanssa. Aika ristiriitaisia tunteita on. Tiedän, että teemme todella väärin puolisoitamme kohtaan, mutta tämä vaan tuntuu niin hyvältä.
En tiedä, mitä tapahtuu, jos pääsemme normaaliin arkeen käsiksi. Jatkuuko tämä huuma vai ei. Olenko tarpeeksi vahva kokeillakseni? Nykyinen suhde on nyt asumiserossa.
Tämän "tunteitteni palon" kanssa voin jutella mistä vaan. Yhteiset intressit ovat samat ja tuntuu, kun löysi kadonneen puoliskonsa.
Onko muilla kokemuksia? Voiko homma todellakin toimia vai elänkö haavemaailmassa?
siitä mitä teillä on äläkä liikaa pohdiskele. Niinku ennenkin sanoin, se arki tulee sitten ku se tulee. Siitä on turha liikaa huolehtia.
Kuulosti siltä että edelliset (tai ns. nykyiset) suhteet ei ollu enää kovin häävejä -ne pitää hoitaa kanssa loppuun tavalla tai toisella mutta älkää rakkaat ihmiset tunteko rakkaudesta noin kovasti syyllisyyttä!
Yhteistä arkea on takana kolme vuotta. Suuri rakkaus on vahvana läsnä meillä. Elämme unelmaa todeksi. Pelkoni kummallisuuksien esiinmarssista, on murentunut aikapäivää sitten.
"Nyt on oltu yhessä yli kymmenen vuotta ja sielujen sympatiaa on riittänyt -nyt tosin on ero päällä mutta se ei liittyne enää siihen mitä silloin tapahtui."
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa, minun järki ei riitä?!! Eletään mitä onnellisimmassa suhteessa, mitä ollaan juuri päättämässä, mutta se kelpaa silti esimerkiksi hyvin onnistuneesta suhteesta? Olen puulla päähän lyöty! Sitä paitsi kuka tietää vaikka nykyinen ero liittyisi siihen aikaisempaan, vaikka tulisikin vähän erilaisesta syystä...
todennäköisyydet onnistua on aika heikot.
Onkohan jotain semmoista "sääntöä" olemassa, että jos lähtee oikeasti huonosta, epätasa-arvoisesta suhteesta, jossa kumpikin kaivaa toisensa huonot ominaisuudet esiin tai toinen on jollain lailla sairas tai ongelmainen, on ihan hyvät mahdollisuudet onnistua sitten kun löytää itselleen sopivan tavallisen kumppanin? Tämän vastakohtana voisi olla "se tavallinen tarina" eli ero on tullut heti ensihuuman haihduttua ja arjen koitettua tai on vuosikymmenien jälkeen kyllästytty ja kasvettu erilleen, suhde on jäänyt hoitamatta. Tällöin haettaisiin uudelleen nimenomaan ihastumisen ja rakastumisen kokemusta ennemminkin kuin mukavan leppoisaa parisuhdetta. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa ennustaisin, että se arki koittaisi uudessakin suhteessa ja sama kaava voisi toistua vaikka ja kuinka monta kertaa.
naimisiin. Joskus se on vain pakoa kotoa, tie aikuisuuteen, ei välttämättä mikään hyvä pohja liitolle. Sitten ollaan hampaat irvessä yhdessä kunnes lapset lähtee kotoa. Mitään yhteistä ei juuri ole ollutkaan ja se vähäinenkin katoaa vuosien saatossa. Oma avioliittoni oli sitä. Itse erosin jo 14 vuotta sitten. Samoin oli mieheni entinen liitto.
Mieheni oli aviossa kun tapasimme. Meillä tuntui löytyvän yhteinen elämä melkein heti. Elämän arvot, kiinnostukset, tulevaisuuden suunnitelmat menivät yksiin.
Kumpikin haki arkista, lämmintä ihmissuhdetta. Kaupan päälle saimme myös rakkauden. Yhdessä olemme eläneet nyt viisi leppoisaa vuotta. Odotamme innolla tulevaisuutta.
Monilla ihmisillä alle 25-vuotiaana ei ole riittävästi elämänkokemusta mutta kivan ihmisen kanssa voi helposti luulla sitä rakkaudeksi. Tietyt elämänmallit iskostuvat lapsille päähän ja sen mukaan eletään enemmänkin tiedostamatta. Eli naimisiin mennään kun ensimmäinen "sopiva" ihminen osuu kohdalle, koska sitä kuvittelee sen olevan "juuri sitä rakkautta". Kumpikaan ei ole varsinaisesti valmis henkisesti sitoutumaan yhteiseen päänmäärään, vaan jotenkin parin vuoden jälkeen luulee tuntevansa toisen ja itsensä, ja jättää laskuista sen että kumpikin tulee muuttumaan ihmisenä.
Vaan ei perheen perustamista oikein voi nelikymppiseksikään aina lykätä. Nuorena solmitut avioliitot voivat onnistua tai ei. Riski kannattaa ottaa. Elämän relaiteetit tulevat kyllä eteen, mutta paljon merkitsee se miten niihin suhtautuu. Optimistinen ja valoisa ihminen löytää keinot selvitä, heikommat ja huono itsetunnon omaavat voivat olla vaikeuksissa. Pahinta kuitenkin jos ei ole ketään kenen kanssa asioista voi vapautuneesti puhua.
Kukaan ei siis näe elämää eteenpäin. Paljon rakentavampaa on uskoa hyvään kuin pelätä pahinta. Pilvilinnoissakin voi joku onnistua kun sopiva kumppani osuu kohdalle, mutta alastulo sieltä voi olla kovaa jos kumpani ei ollutkaan sopiva. Siksi lähimmäisverkosto on tuiki tarpeen.
Erosin 2000. Olin tietysti pettynyt itseeni, elämääni ja siihen, ettei asiat menneetkään hyvin. Yksinkertaisesti itsetunto oli pakkasella ja epäluottamus ihmissuhteisiin samoin.
Lähes vuoteen en halunnut kenenkään 2-lahkeisen edes lähetyvän minua. Ravintolassa olin niin tyly ja suorasanainen että itseäkin hämmästytti. Pari vuotta meni ja olin jos suht sinut eron ja yksinelämisen kanssa. Olin päättänyt jäädä yksineläjäksi loppuiäkseni. Satunnaisia hoitoja siinä olikin mutta tein heille selväksi ettei muu kiinnosta. Joku niistä jäi kyllä roikkumaan riesaksikin asti mutta se vain piti hoitaa pois.
2003 kävi sitten niin kun ilmeisesti "puolustusmekanismini" olivat alimmalla tasolla, tapasin miehen joka vei jalat alta. Yritin itselleni selittää kaikenlaista mutta ei se onnistunut. Mies oli eronnut jne. Olemme keskenämme edelleen todella onnellisia. Hänen exänsä on kai menettänyt otteen elämäänsä ja päättänyt yhtäkkiä keskittyä meidän piinaamiseen. Tarkoitus tietysti on erottaa meidät, mutta ei ole ymmärtänyt kaikkien vastoinkäymisten vain lähentäneen meitä. Emme ole enää nuoria ja ymmärrämme elämässä toisen ihmisen kunnioittamisen ja sellaiset, joita ensimmäisissä liitoissa ei kai harrastettu puolin eikä toisin.
Meillä on nykyisen vaimoni kanssa takana 6 vuotta yhteistä elämää. Tämä on elämää entiseen verrattuna.
Kai sitä tuli joskus mentyä avioliittoon liian nuorena kun se vaan siltä tuntui, vaimo arvosti kun "ollaan yhdessä" (kaikki ystävätkin oli jonkun kanssa). Pari vuotta tuntui riittävän sen päätöksen tekoon. Tietysti sitä luuli rakastavansa toista loppuelämänsä. Jälkeenpäin ajatelluna... ei se ollut rakkautta. Ongelmat alkoivat lasten synnyttyä. Kummallakaan ei ollut kokemusta lapsista tai siitä miten lapset muuttavat elämää. Eikä meidän elämänasenteet enää menneetkään yhteen. Vaimon mielestä lapset oli kaikkein tärkein. Síinä mielessä, että koko elämän piti pyöriä lasten ympärillä. Vaimo jäi töistä osa-aikaiseksi ollakseen lasten kanssa enemän, ja minu piti tehdä enemmän töitä että rahat riittää. Toisin sanoen olin paljon sitten poissa kotoa, mikä ei vaimolle olisi sopinut.
Minusta taas lapset kuuluivat elämään ja aivan hyvin oli mahdollista tehdä asioita joihin ottaa lapset mukaankin. Vaimon mielestä omat harrastuksetkin piti unohtaa ja höösätä vaan lasten ympärillä. Rakensimme talon, joka oli ajateltu vain lapsia varten pihaa myöten. En tuntenut sitä kodikseni. Siellä ei ollut minulle muuta kuin ne lapset.
Vaimo kasvatti lapsia omalla tavallaan, minä yritin omia näkemyksiäni joskus kertoa, mutta ei tuottanut vastakaikua. Kuten toisten ihmisten huomioon ottamisesta. Aina sai kulla "niin mutku äiskä sano..". Kaikki meni hyvin niin kauan kuin tehtiin mitä lapset haluaa, eli mitä äiskä haluaa. Jos yritin joskus pyytää että siivoaisivat huoneensa niin ei. Äiskä oli sanonut ettei niiden tarvitse jos ei halua ja äiskä oli puolustamassa lapsia, että minä joudan siivoamaan nyt kun olen kotona. Vaimo vetosi siihen, että hän siellä yksin yleensä joutuu puurtamaan kun minä "huvittelen töissä".
Eikä sitten mistään tullut mitään. Sitä kesti useamman vuoden. Ero ei jostain syystä käynyt edes mielessä. Kumpikin voi pahoin, samoin lapset, tietysti kun riideltiin.
Sattumalta tapasin tällaisen naisen ihan ilman ennakkoaatoksia. Siinä mielessä ilman ennakkoa, että olin jotenkin haudannut itseni sen perheen takkaan. Olin kävelevä lihonnut hikoileva haamu. Terveyskin oli mennyt, kolesteroli, verenpaine jne. Lähes vihasin naisia. Mutta tämä nainen oli jotain aivan muusta maailmasta. Hän oli eronnut pari vuotta aiemmin ja päättänyt pysyä loppuelämän yksin. Kuitenkin jokin veti meitä toisen puoleen. Lähes vuoden tapailtiin ihan asiallisissa merkeissä satunnaisesti. Kai vaimokin oli huomannut minussa jotain muutoksia. Aloin taas liikkua ja syömään terveellisemmin. Asiat, joista tuli vain naputusta enkä ymmärrä miksi.
Eräänä aamuna kun kerroin vaimolle että olisin taas pitkään töissä ja vaim oaloitti sen räpätyksen kuinka paljon hän on uhrannut kotiin ja minä en mitään, pyöräillessäni töihin tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta että siitä on päästävä eroon. Tuosta ahdistuksesta ja naputuksesta. En ajatellut eläväni sen toisen naisen kanssa. EI käynyt mielessäkään koko ihminen. Aivoissani hakkasi vain ero vaimosta. En ajatellut mitään konkreettisia tekoja, ainoastaan etten halunnut enää jakaa seiniä hänen kanssaan.
Vähitellen asia kypsyi mielessäni ja rohkenin jopa jutella erosta naisystäväni kanssa. Ei siinä mielessä että olisin hänen peräänsä haikaillut. Hänellä oli kokemusta erosta ja yritti ensin ehdottaa kaikenlaisia keinoja minun ja vaimon suhteen parantamiseksi. Mutta minua ei enää kiinnostanut. Halusin eron.
Koska naisesta en paljon erotukea saanut, muuten kuin sain juteltua jonkun kanssa ja siitä tuli helpompi olo, otin sitten asian puheeksi vaimon kanssa. Aluksi hän kauhistui. Meni pari kuukautta kun hän mietti ja totesi kyllä usein ettei meidän elämässä ole mitään järkeä. Silti hän halusi pitää siitä kiinni lasten takia. Selitin, ettei minusta ole heille apua kun en jaksa enää mitään, mutta vaimo totesin minun olevan taloudellisesti tärkeä sille perhelle. Olihan sekin kai syy. Meidän mm. seksielämä oli kuollut 10 vuotta aiemmin. Vaimo sanoi ei kiitos pari kertaa liikaa eikä koskaan enää edes siteänyt kosketustani. Seksi ei siinä mitään, mutta kun mitään muutakaan läheisyyttä ei ollut, oli vain riittaa. Tai sotatilaa se muistutti.
Puoli vuotta harkittuana vaimo olikin sitten sitä mieltä että ero olisi hyvä. Siitä päästiin sitten käytännön tasolle ja taas meni pari kk neuvotellessa osituksesta ja lasten huollosta. Tai oikeastaan vain nuorimmaisen, vanhempi suunnitteli pois muuttamista muutenkin. Mutta sitten puhelintani tutkittuaan vaimo oli keksinyt tämän toisen naisen. Jonka kanssa suhde oli tosin vain ystävyyttä vaikka tunsin sisälläni toisin. Siihen loppui yhteistyöhalu erosta. Vaimo ei halunnutkaan erota.
Kerroimme lapsille omat tarinamme, tosin samaan aikaan. Perustelin itse sillä ettemme voineet äidin kanssa elää yhdessä koska riitelemme kaikesta ja vaimo kertoi minun juoksevan muiden naisten perässä enkä välitä lapsista yhtään. Lapset kyllä ymmärsivät sotatilanteen hyvin, ja sen, ettei sitä kannattanut jatkaa. Pari viikkoa hekin miettivät ja yksimielinen päätös oli, että meidän pitäisi erota mutta koska äiti ei halua, niin sitten meidän ei pidä erota. Lapset eivät välittäneet toisista naisista. Heille oli sama tapaanko vai en, kun en muuta pois.
Muutin kuitenkin. Yksin. Lapset loukkaantuivat eikä suostuneet käymään luonani, kun äiti kielsi. Siitä alkoi parin vuoden siirtymäaika. Asuin yksin neljä kuukautta kun totesimme naisen kanssa, että vietämme niin paljon aikaa toistemme luona, että voisimme hvin asua yhdessä. Niin muutimme yhteen. Siinä ei ollut mitään ongelmia alun alkaenkaan, eikä myöhemminkään ilmennyt. Olisi kyllä voinut.
Vaimon kanssa sain senjälkeen eron neuvoteltua. Hänkin ymmärsi ettei voinut yksin asua talossamme. Laitoimme eron vireille ja osituksen kuntoon, talo myytiin.
Vanhempi lapsi tuli kuitenkin sen verran uteliaaksi että halusi tulla käymään. Hän kävi meillä syömässä ja kaikki meni hyvin. Kysyi voiko käydä myöhemminkin ja tietysti se kävi. Kerran hän otti pikkuveljensä mukaan. Poika möksötti koko vierailun ajan, mutta söi suht mukisematta ja vastasi lyhytsanaisesti kun naiseni kysyi häneltä jotain. Hän oli kiltisti siihen asti kun siskokin ja lähti naama peruslukemilla. Jonkin ajan kuluttua hänkin halusi taas alkaa tapaamaan minua, mutta ei kotonani. Juttelin pojan kanssa myös paljon. Hänellä oli paljon epäselviä asioita ja äidin kertomuksia, joita hän ei ihan helpolla niellyt. Muutaman kk:n kuluttua hänkin siskonsa tavoin päätti muodostaa omat mielipiteensä minusta ja naisestani ja alkoi käydä meillä äidiltään salaa. Yritin pari kertaa saada hänet miettimään asioita ettei äidiltä saa salata mitään, mutta hän suuttui ja uhkasi lopettaa käymiset jos olen häntä vastaan.
Aikanaan nekin käynnit selvisivät exälleni. Hän suuttui lapsille aivan silmittömästi ja tytär katkaisi välit äitiinsä. Poika on pitänyt päänsä ja tekee mitä lystää ja sulkee korvansa äidin mielipiteiltä.
Meille syntyi 3 v sitten tytär. Elämä lapsen kanssa tämän naisen kanssa on aivan erilaista kuin koskaan ennen. Myös minun lapseni tykkäävät siskopuolestaan. Asia, joka saa exäni edelleen raivoon kuulessaan lasten olleen meillä. Tytär asuu jo omassa kotonaan, mutta se ei hänen äitiään estä raivoamasta.
Asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta koska exäni ei kai ole koskaan selvittänyt omaa päätään erinäisistä asioista, hän edelleenkin valehtelee minusta ja meistä kaikenlaisia keksittyjä tarinoita. Hän on saanut omatkin sukulaisensa suututettua, kun lapset alkoivat kertoa heille meistä omia näkemyksiään, jotka poikkesivat exäni kertomuksista. Sukulaiset (exän ja minun) ovat vasta viime vuosina avanneet välimme uudelleen ja hyväksyneet uuden vaimoni.
Pojalla on ilmennyt joitain ongelmia, ja hän on käynyt terapeutillakin, mutta uskoo sen auttavan. Sen verran hän kertoi, että ilmeisesi äidin vaikutus häneen oli liian vahva, kun hän itsekin on niin vahva että haluaa muodostaa omat mielipiteensä eikä suostua äidin peesaajaksi.
Eli muuten menee hyvin, kun vielä poika saisi itseluottamusta ja voimia. Tietysti exänkin olisi hyvä selvittää itselleen joitain elämän tosiasioita mm. meidän liitostamme, ettei lasten tarvitse ikuisesti hänen kanssaan riidellä.
Uskon uusien suhteiden ja ns. kakkosten olevan pitkälle hyvän tuurin ja onnen varassa. Itse koen tärkeimpänä sen, että selvittää itselleen eron todelliset syyt. Toinen nainen tai mies ei ole todellinen syy, vaan se mikä sen "mahdollisti". Minä olin jo henkisesti eroni tehnyt ennen kuin edes tapasin tätä naista. Mutta nainen herätti kadonneen itsetuntoni ja uskoni elämään, ja sain voimia tehdä huonolle avioliitolle jotain. Toki ensin yritin jutella olisiko ilmapiirille ja meidän väleille jotain tehtävissä, mutta ei aiheuttanut vastakaikua, koska exäni mielestä meidän suhteessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, etten uhrannut elämääni lapsille kuten hän. Hän ei edes nähnyt mikä osuuteni siinä perheessä oli, eikä nähnyt sitä että minähän ne lasten harrastukset hoidin (työni ohessa), eikä hän. Ei ymmärtänyt että sen elintason, jota hän halusi, ylläpitämiseen edes toisen piti tehdä töitä ja minä tein, ei sekään kelvannut. Rahat olisi pitänyt kasvaa puussa. Kerroin kyllä arvostavani hänen osuuttaan kotona. Yritin kannustaa häntä siitä huolimatta täyspäiväiseen työhön. Että kyllä hän pystyy ja lapsetkin pärjää. Se oli hänelle kuin punainen vaate härälle ja kaikki yhteistyöyritykset loppui siihen. Me emme hänen mukaansa tarvinneet mitään yhteistä aikaa, tai omaamme. Meidän aika oli lapsille. Nostin kädet pystyyn.
Avioliitossa kummankin on tehtävä töitä avioliiton ja suhteen eteen - ei ainoastaan perheen eteen. jos näkemykset ovat pahasti ristiriidassa, niin silloin ei kannata lähteä syyttelemään kumpi on väärässä, vaan todeta, ettei siitä mitään tule. Jos ei siis kumpikaan voi joustaa. Meistä kumpikaan ei voinut. Raha ei kasvanut puissa, eikä vaimo suostunut uskomaan sitä tai luopumaan elintasosta. Olisi kai pitänyt koittaa mitä tapahtuu jos lopetan sen työn, kun tietoa uudesta paikastakaan ei ollut. Rahat loppu ja varmaan avioliitto myös. Vaimo nimittäin joskus uhkaili erolla, jollen suoriudu omista velvotteistani.
Elettyä elämää ei voi muuttaa, mutta siitä voi ja kannattaakin ottaa opiksi ja kokemukseksi, ja luottaa hyvään tulevaisuuteen. Muuten elämä menee synkistelyksi eikä ole elämisen arvoista.
on varmasti monelle totta, siksi se kuuluu valitettavasi niihin, jotka täällä katkaisevat keskustelun. Todellista totuutta on vaikea monen hyväksyä.
Aika pitkälti koen samaa läpi, eroa en ole vielä toteuttanut. Paljon kyllä sitä miettinyt.
Näitä itse koettuja ja hyvin kirjoitettuja tarinoita on aina hieno lukea. Mitäpä tähän sitten lisäämään, kun joku pystyy noin selvästi kuvaamaan oman kokemuksensa. Ei minulla ainakaan mitään eriävää mielipidettä voi olla. Kiinnostais vain tuo vaimon näkökulma. Mikä tekee naisesta ja vaimosta tyypin, joka päättää olla pelkästään äiti lapsilleen. Ehkä se oli hänen pätevyysalueensa ydintä, jossa sai käyttää vankkumatonta valtaansa lasten yli. Siinä samalla sai aviomiskin oman osansa, kun kaikki piti tehdä "lasten vuoksi". Kysymys kuuluukin, pyysivätkö lapset kaikkea tuota. Tuskin.
Kun ihmisessä on peruspelko yksinjäämisestä, niin se muuttaa persoonallisuuden pysyvästi. Mikään rakkaus ei riitä, eikä annettua rakkautta koskaan palauteta. Palautteena saat syytöksiä, sinusta tehdään viallista väkisin jatkuvilla totuudenvastaisilla tavoilla.
Kun aikansa hakkaa päätään seinään, niin lopulta uskoo sen minkä psykiatrit tietävät: tuollaista pelkoa ei voi millään parantaa. Ero ja mahdollinen rakkaus toisaalle onkin vain merkkinä toivottoman tilanteen tunnustamisesta itselleen.
Pysyvän yksinjäämisenpelon omaavien ihmisten olemassaolon ongelma on siinä, ettei heitä voi tunnistaa lyhyessä aikaa. Kokemukseni mukaan he piilottelevat ominaisuuttaan erityisen taiten aina uuden "uhrin" tavatessaan, totuus selviää vasta 1-3 vuoden kuluttua. Asiantuntija, joka osaisi etsiä tuota ominaisuutta voisi sen löytää alta vuoden tarkkailun jälkeen.
Ominaisuuden omaavien piirre on, että heidän omat vaikeutensa ovat aina jonkun toisen vikaa. Siksi hän ei hyväksy, että otit eron. Hän kertoo sinulle, että olet viallinen toistenkin mielestä erotessasi. Hänen "ystävät" kertovat samaa, elleivät kertoisi kostoksi tuo aineellista hyvää tuova "ystävyys" katkeaisi. Etsi aitoja Ihmisiä hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolelta he hyväksyvät ja ymmärtävät elämää.
Kukaan ei oikein käsitä miksi olen vuosikaudet yrittänyt ymmärtää mieheni exää. Minun on pakko, että jaksaisin sietää hänen aiheettomia hyökkäyksiään. Se mikä on epätervettä, on oltava selitettävissä jollain. Jos ymmärtää syyn, on helpompi kestää. Mieheni exän sisko on ollut hyvänä tukena, koska myös hän on joutunut siskonsa tulilinjalle käsittämättömissä asioissa.
Miksi tuo vaimo oli niin lapsilleen omaistautuva? Ehkä hän oli lapsesta kasvanut sellaiseen äidin ja vaimon rooliin... mistä sen tietää. Ehkä hänelle ei tullut mieleen, että kaikki eivät koe perhettä kuten hän, ja kuvitteli miehen kuitenkin kokevan kuten hän.
Kaikista tuollaisista asioista ei tule puhuttua silloin kun ollaan menossa naimisiin. On olemassa lukematon leegio asioita joita pitää liian itsestään selvänä. Se on inhimillisyyttä. Sen päälle tulee käsite-erot samoista sanoista.
Kukapa menisi sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Onko oikein vai väärin omistautua lapsilleen noin paljon vai eikö sekään ole tarpeeksi? Eiköhän vanhemmat lähtökohtaisesti halua ja usko toimivansa lasten parhaaksi. Lasten paras voi sitten kovin poiketa miehen ja vaimon silmissä. Sukulaisista puhumattakaan ;)
Aina on mahdollista vaimon henkinen tila. Stressi, paineet, heikko itsetunto, pätemisen tarve tms., jotka aiheuttavat ylireagointia. Mitä niille tavallinen ihminen voi tehdä, varsinkaan jos toinen antaa ulospäin itsestään vahvan ja määrätietoisen kuvan. Jos kaikki keskusteluyritykset kaatuvat hyökkäykseen.
Monien on vaikea asettua toisen asemaan, ajatella miten toinen kokee tietyt asiat minussa. Siksi kai jotkut avioliitotkin kaatuvat kun vaikuttaa siltä ettei toinen kuuntele eikä ainakaan ymmärrä.
Kyse voi olla molemminpuolisesta väärinymmärryksestä. Ne voivat olla selvitettävissä. Tai on parempi ymmärtää ettei liian ristiriitaiset ihmiset kertakaikkiaan voi pyörittää samaa taloutta ja perhettä. Hienoahan on jos molemmat sen ymmärtävät, mutta nettijutuista huomaa että ainakin toinen ei tunnu ymmärtävän (kirjoittaja tai kirjoituksen kohde). Jotkut haluavat ymmärtää ja toiset eivät. Aina ei jaksa ymmärtää muita kun ei oikein itseäkään.
Nää on vaikeita asioita, luin joskus. Me olemme vain ihmisiä eikä sen enempää.
Voimia ja avointa mieltä pohdintoihisi. Toivon teille yhteistyökykyä neuvotteluihin, jos vaikka asiat ei niin huonosti olisikaan kun ajatukset saa jaettua puolisonsa kanssa.
Ehkäpä olen ex-vaimosi kaltainen, tuntui tutulta :/ vaikea kyllä myöntää.
Mutta minusta ne lapset ovat kyllä ihan ykkös sijalla.. Ehkä se johtuu samasta lähtö tilanteesta ,kuin ilmeiseti teilläkin.
Löytyi "sopiva"puoliso ja suuresta rakkaudesta ei oikestaan
ollut missään kohtaan kyse? Lapset tulivat kun molemmat halusivat ja kuuluivat "asiaan".
Pää pyörällä ollaan ja olen ihminen josta oikestaan en pidä itsekkään :/
Toivon että mieheni saisi joskun arvoisensa naisen, joka rakastaa häntä "ensiksi".
missä sinussa on se nainen, aikuinen nainen. Etkö kaipaa sitä osaa itsestäsi? Sitä, joka on se miehen vastinpari. Koitapa antaa sille tilaa ja sysää sitä äitiä hiukan syrjemmälle. Varmaan sinäkin muitten naisten tavoin haluaisit sen miehen huomion, mutta sitä ei tule jos et suostu oleen myös nainen.
minäkin olen nykyisin ensisijaisesti äiti, lapset tulevat ykkösinä elämässäni. alkuun koetin olla myös vaimo miehelleni mutta kun hän ei ehtinyt olemaan isä lapsilleen eikä mies minulle niin tilanteesta pikku hiljaa kehittyi se mikä se nyt on. koskaan en miestäni ole kieltänyt mihinkään menemästä, en ole nalkuttanut kotitöistä vaan hoitanut ne mukisematta itse. ja mieshän sitten kulkee missä kulkee ja on myös löytänyt itselleen naisen jolle hän on varauksetta ykkönen ja juuri silloin kun hänen armolleen sopii.
että näkyy toimivan näinkin päin.
Lapsiperheen arkea pyörittäessä nainen katoaa hyvin herkästi. Tai ainakin minulla kävi niin. Kun hoitaa kodin ja lapset, niin jossain vaiheessa tunsin itseni vain lasten- ja kodinhoitajaksi, siivoojaksi ja pyykkäriksi. Olin miehelle itsestäänselvyys, samalla tavalla kuin huonekalut ja koko koti. Ei siinä todellakaan koskaan tuntenut olevansa nainen. Mies meni menojaan eikä koskaan edes vaivautunut kanssani miettimään, löytyisikö kenties jostain lapsenvahtia jotta pääsisimme kahdestaan jonnekin. Ja kun asia ei näyttänyt miestä kiinnostavan, niin en minäkään enää jaksa ruveta lapsenvahtia etsimään vaan annoin miehen mennä menojaan ja keskityin täysin lapsiin. Eihän mieskään minua juuri huomannut. Vaikka elämä oli tällaista niin kieltämättä oli shokki, kun mies kertoi löytäneensä toisen naisen. Nyt mies elää onnellista elämää naisensa kanssa ja minä pyöritän lapsiperheen arkea samalla tavalla kuin ennenkin. Nainen saa olla ihan rauhassa kadoksissa sillä uudesta rakkaudesta en enää tässä iässä ja monen lapsen yh-äitinä edes haaveile.
olipa ihana lukea jotain ihanaa.olen itse jäänyt
leskeksi yli 10 vuotta sitten ja sen jälkeen taker-
ruin elämään niin että sorruin alkoholisti mieheen.
nyt olen yrittänyt saada eroa aikaiseksi,mutta se
on vaikeaa (mies ei jätä rauhaan)lapset kärsivät
tilanteesta koska ryyppy reissut voivat kestää jopa
3 päivää.olen usein haaveillut rauhallisesta perhe-
elämästä jonkun itselle tärkän kanssa.
Heippa..
tässä pieni positiivinee tarina...oikeen kunnon VAIHDOSTA..
kERRON TÄMÄN ILMAN SEN KUMMEMPIA YKSITYSKOHTIA..
Olin naimisissa, kaksi lasta. Mies rakastui tyäkaveriinsa ja meni tämän kanssa yhteen. Nainen jätti 15 vuotta kestäneen liittonsa ja kolme lasta mieheni vuoksi.
N. 1,5 kuukauden kuluttua tapasin sattumalta tämän naisen jätetyn miehen (emme olleet ennen tavanneet kunnolla). Aloimme jttelemaan ja rakastuimme..eli NS. PARINVAIHTO, vaikkei mikään tarkoituksellinen ollutkaan.
Nyt olemme olleet 5 vuotta yhdessä ja kaikki lapset asuvat meidän kanssamme. rakastamme toisiamme todella ja olemme todella samanlaisia ihmisiä. olemme puhuneet jo avioliitosta tulevaisuudessa.
nämä jättäneet exät ovat eronneet jo aikoja sitten...
Itse vaihdoin niin sanotusti lennossa ja olen tämän "uuden" kanssa erittäin onnellinen. Minkä sille voi, että löytyy sielunkumppani sillä aikaa kun on vielä naimisissa ja miettii omia ratkaisujaan. Ei sitä voi koskaan tietää milloin se oikea eteen tulee. Hyvää kesää sinulle!