Aluksi tahtoisin sanoa, että vaikka kirjoitukseni tulee olemaan purnaavaa sorttia, en oleta että jokaikinen ihminen Suomessa välittäisi raskaudestani tai näkisi siinä mitään hienoa. En siis kaipaa ilkeitä kommentteja, niitä olen saanut jo ihan tarpeeksi.
Olen nuori nainen (en mikään teini kuitenkaan) ja ongelmani on seuraava: olen raskaana eikä ketään kiinnosta. Juu en oleta että kaikki hyppisivät taputtelemassa mahaani tai ostelemassa vaatteita, puheista nyt puhumattakaan. Mutta silti, joskus olisi kiva kun edes joku oman miehen lisäksi kysyisi että miten jaksan, miltä tuntuu. Raskaus on hiton iso muutos kaikilla tavoin ja sisälläni kasvaa uusi elämä- eikö siinä ole jo jotain kommentoimisen arvoista?
Viikkoja on kasassa niin pajon, että synnytys lähestyy uhkaavasti. Viime aikoina masennukseni on alkanut palailemaan, osasyy varmasti siinä että olen vatsani kanssa kuin ilmaa ympärillä oleville ihmisille. Ja puhun läheisistä, en tuntemattomista- tosin ensimmäisen ihanan kommentin vatsastani sain tänään tuntemattomalta naiselta, joka oli juonut hieman liikaa. Hmm. No, kuitenkin: oma perheeni (vanhemmat veljet) eivät ole kyselleet kertaakaan että mites vauva tai kuinkas ultrassa, vaikka tietäisivät että tulin sieltä juuri. Anoppi ei ole antanut juuri mitään palautetta, jossei pelottelua synnytyskivuilla ja lapsen tulevilla ongelmilla lasketa. Mielestäni tuo on erittäin törkeää, sillä meillä ei ole mieheni kanssa mitenkään huono tilanne: saimme juuri kolmion eikä meillä ole vakavia ongelmia suhteessamme (päihteet, väkivalta tms.)...
Yhteiseloakin takana jo useampi vuosi.
Kuinka suhtautua siihen, että on ilmaa omalle perheelleen? Lain mukaan olen aikuinen ja siten riippumaton vanhemmistani, mutta pahaa tekee kun ajattelee että nytkö minut jätetään oman onneni nojaan kun tukea tarvitsisin eniten...tuntuu niin pahalta ettei ole ketään kelle puhua mistään, enkä nyt tarkoita vaan vauvajuttuja. Miestä en viitsi enempää kuormittaa, hän on saanut kestää juttujani ihan tarpeeksi. Mutta mikä avuksi..?
Olen nuori nainen (en mikään teini kuitenkaan) ja ongelmani on seuraava: olen raskaana eikä ketään kiinnosta. Juu en oleta että kaikki hyppisivät taputtelemassa mahaani tai ostelemassa vaatteita, puheista nyt puhumattakaan. Mutta silti, joskus olisi kiva kun edes joku oman miehen lisäksi kysyisi että miten jaksan, miltä tuntuu. Raskaus on hiton iso muutos kaikilla tavoin ja sisälläni kasvaa uusi elämä- eikö siinä ole jo jotain kommentoimisen arvoista?
Viikkoja on kasassa niin pajon, että synnytys lähestyy uhkaavasti. Viime aikoina masennukseni on alkanut palailemaan, osasyy varmasti siinä että olen vatsani kanssa kuin ilmaa ympärillä oleville ihmisille. Ja puhun läheisistä, en tuntemattomista- tosin ensimmäisen ihanan kommentin vatsastani sain tänään tuntemattomalta naiselta, joka oli juonut hieman liikaa. Hmm. No, kuitenkin: oma perheeni (vanhemmat veljet) eivät ole kyselleet kertaakaan että mites vauva tai kuinkas ultrassa, vaikka tietäisivät että tulin sieltä juuri. Anoppi ei ole antanut juuri mitään palautetta, jossei pelottelua synnytyskivuilla ja lapsen tulevilla ongelmilla lasketa. Mielestäni tuo on erittäin törkeää, sillä meillä ei ole mieheni kanssa mitenkään huono tilanne: saimme juuri kolmion eikä meillä ole vakavia ongelmia suhteessamme (päihteet, väkivalta tms.)...
Yhteiseloakin takana jo useampi vuosi.
Kuinka suhtautua siihen, että on ilmaa omalle perheelleen? Lain mukaan olen aikuinen ja siten riippumaton vanhemmistani, mutta pahaa tekee kun ajattelee että nytkö minut jätetään oman onneni nojaan kun tukea tarvitsisin eniten...tuntuu niin pahalta ettei ole ketään kelle puhua mistään, enkä nyt tarkoita vaan vauvajuttuja. Miestä en viitsi enempää kuormittaa, hän on saanut kestää juttujani ihan tarpeeksi. Mutta mikä avuksi..?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä olen jo tottunut siihen että olen eikukaan mieheni sukulaisille, ollut alusta asti ja monille omillekkin sukulaisille. Lapsia en halua vaan muuttuakseni vain sen myötä joillekkin merkittäväksi, vain suvunjatkajaksi.
Lohdutukseksi voinen sanoa että ihmiset eivät nykyään jaksa olla kiinnostuneita muuta kuin itsestään ja omista murheistaan. Yhteiskunta on muuttunut kylmäksi ja kovaksi. Pitää olla onnellinen jos edes yksi ihminen välittää ja jaksaa olla kiinnostunut voinnistasi. Kaikilla ei edes ole sitä yhtäkään joka välittäisi. Ja kohta sinulla on lapsi jolle olet maailman tärkein ihminen. Koita kovasti puuhastella jotain ettei masennus saa liikaa valtaansa.
Muistan nähneeni sanasta sanaan saman tekstin muutama kuukausi sitten. Et kai ole sama kirjoittelija, silloin olit jo lähellä laskettua aikaa...ja yhä vaan. Miksi sinunlaisesi vauvaa odottava äiti hyppii tuohon aikaan yöstä hereillä ja kirjoittelee jollekin tyhjänpäiväiselle palstalle ?
Anteeksi, että olen epäilevä, mutta kyllä täällä välilllä saa todellakin ihmetellä, mikä on kenenkin motivaatio syöttää palstan lukijoille täyttä skeidaa.
Viimeksi tämä täysin vastaava kirjoitus sai aikaan keskustelua ja alkuperäinen kirjoittaja keräsi joka vastauksesta lisää löylyä ja kierroksia. Lopulta kirjoittajan tekstit olivat suht. rauhallisen aloituksen jälkeen aivan käsittämättömiä ja erittäin epätasapainoisia.
Pyydän anteeksi, jos olen väärässä. En jaksa alkaa etsiä sitä viestiketjua tuolta kaiken massan joukosta, joten en voi todistaa väitteitäni todeksi.
Joskus olen aloittanut ketjun ja kun loppu on sekavaa niin luullaan minun seonneen vaikken ole edes vastaillut loppuun. No, kaikkee voi päätellä virtuaali juttujen lukijoistakin, kuvittelevat enemmän mitä tietävät ;) Monihan täällä purkaa kiukkua ja turhautumista, ja hyväkin jos se on ainoo kanava kun elävässä elämässä se ei aina mahdollista jostain syystä.
Ihmettelen kuinka monet vanhukset jaksaa virua yksinäisyydessä päivästä toiseen, eikä edes nettiä mihinkä purkaisi ajatuksiaan?
Tämä on ensimmäinen kertani kun uskallan tänne kirjoittaa :(.
joitakin viikkoja sitten. Aika ihmeellinen yhteensattuma, sanoisin.
Siinä kuluisi aika murehtimatta suotta toisten suhtautumista. Muiden mielipiteistä/suhtautumisesta ei kannata alkaa murehtiin vaan keskittyä ihan omaan elämään ja nauttia pikkuasioista. Ehkä ne omaisetkin siitä vielä lämpenee kunhan käärön näkee. Onhan siinä odotusajallakin esivalmisteluissa hommaa vauvaa varten. Onnea ja iloa kovasti teille ja onhan sinulla ainutlaatuinen mies kun jaksaa sinua tukea, muista myös antaa arvostusta hänelle vastavuoroisesti.
et kai tosiaan luule, että miehet (veljet) kyselevät ylipäätään kenenkään raskaudesta. Ei ne ole niin kiinnostuneita edes oman vaimonsa raskaudesta.
Eikä kaikki naisetkaan (äidit) ole kiinnostuneita raskaudesta tai edes vauvoista.
Ei ihmiset kysele toisiltaan miten toinen jaksaa tai miltä tuntuu. Eikä kaikki todellakaan missään tapauksessa halua ketään taputtelemaan vatsaansa (en ainakaan minä).
en haluaisi todellakaan elää !
Kovin on kylmää ja kolkkoa... Hui !
Mulla oli sama kuvio odotusaikana. Tuntui tosi pahalta. (Olen aika herkkä ja ainakin pyrin itse olemaan hienotunteinen muita kohtaan.)
Kävipä sitten niin, että lapsen saatuani tilanne ei muuttunut sen kummemmaksi. Minua alkoi tilanne oudoksuttamaan ja sukulaiset suututtaa/masentaa yms. siten, että mainitsin asiasta jo neuvolassakin. Sain tapaamisajan psykologille ja niinpä sieltä alkoikin sit löytymään aika kieroon nivoutuneet ihmissuhteet kaikkien lähimpien sukulaisten kanssa. Saattaapi olla jotain sairastakin käyttäytymistä joillain sukulaisilla.
Nyt tässä niitä edelleen käydään läpi. Lähinnä pyrin itse opettelemaan uutta suhtautumista sukulaisiini, jotka asuvat valitettavan lähellä, mutta joita en luonnollisestikaan voi muutta. Pyrin siis muuttamaan omaa suhtautumistani.
Kyllä ehdottomasti suosittelen, jos asiat alkavat masentaa, että otat neuvolassa niistä puhetta. Ei siitä haittaakaa voi olla.
Kaikke hyvää sinulle, pienelle vauvallesi masussa ja miehellesi !
Kiitos kaikille kannustaville ihmisille fiksuista kommenteista :). Te jotka kiehutte katkeruudessanne, luitteko ollenkaan pyyntöäni tekstin alussa? En kaipaa ilkeilyä, SAAN_SITÄ_JO_IHAN_TARPEEKSI.
Olen onnellinen että minulla on ihana mies, ilman häntä en jaksaisi millään. Neuvola ei ole oikein osaa sanoa mitään tähän pahaan olooni, siellä lähinnä hymistellään ja puhutaan vain fyysisistä oireista :(.
Jossen tästä muuta ole oppinut niin sen että tuen tulevaa lastani enemmän kuin oma perheeni minua ja pyrin olemaan aidosti kiinnostunut hänen elämästään.
raskautesi kanssakutenminä olin. Lapsen isä jätti jo alkuraskauden aikana. Omat vanhemmat kuolleet ja sisarukset asuvat muualla. Kavereilla omat perheet. No sinä sitten yksin tuli hankittua neuvolat, tarvikkeet, synnytykset ja muut ja silti menee hyvin vaikka väsyttää niin vietävästi ja rahat on loppu. Yritän olla silti onnellinen pienistäkin asioista. Lapsi on suurin ilo elämässä. Mieti sitä.
Hei!
Minä olen ollut ihan samoissa tunteissa kolmen ensimmäisen raskauteni kanssa, lisänä vielä että edes mieheni ei ollut kovin kiinnostunut voinnistani tai tuntemuksistani.
Kolmatta odottaessani kuulin kommentteja lähinnä tyyliin "voi taivas, TAASKO" ..
Kyllä siinä masennusta vastaan sai taistella,
monet itkut tuli yksin itkettyä mutta onneksi
jaksoin.
Nyt olen neljännen lapsen saanut, ja ensimmäistä kertaa saanut tuntea että joku on kiinnostunut.
Odotusaikana sain paljon soittoja, kyselyjä ja toivotuksia, olipa tukihenkilöitäkin tulossa monia synnytykseen...
tällä kertaa isäkin olisi tullut mutta sanoin vähän kurillani, kuittina menneistä, synnärin ovella että morjes, mene kotiin vaan, soitan sit kun voit tulla.
Ei kaikki halua masuaan taputeltavan ei, ja helppo olla sitä mieltä jos ei satu olemaan siinä ylitunteikkaassa tilassa jossa raskaana ollaan...
ja varmaan oma luonnekin vaikuttaa, minä olen
myös tosi herkkä ja varmaan vähän vetäytyväinen,
loukkaannun ehkä liian helposti..
Joku neuvoi puuhastelemaan, hyvä keino. Kutimet tai virkkuukoukku ja vauvan nuttuja värkkäämään.
Tai jotain muuta vauvaan liittyvää puuhaa, tapetoi lastenhuone tms. mitä ikinä keksit.
Kaikkea hyvää, helppoa synnytystä ja paljon onnea ikioman vauvasi johdosta!!