Kaikki alkoi siitä kun päätin mennä eräälle kurssille. Pari kuukautta siinä sitten katseltiin vaan toisiamme ja nyt sitten vihdoin ennen vappua saatiin puhutuksi tunteistamme toisiamme kohtaan..
Mä en ole pitkään aikaa enään päästäny ketään niin lähelle kun mä tän jätkän päästin. Yhdessä oli niin tajuttoman hyvä olla. Turvallinen ja mä aloin pikkuhiljaa taas luottaa ihmisiin. Hän vannoi rakastavansa ja vaikka mitä. Mä olin taas kerran tyhmä ja lapsellinen kun uskoin sanaakaan. Mä annoin sille ihmiselle sydämeni ja se vaan murskas sen. Kylmästi ja tunteettomasti. Edes tuhat kyyneltä ei saa niitä haavoja katoon. Joka kerta kun mä näen sen ihmisen edes vaan vilaukselta tuntuu ku joku iskis mun sydämeen tikarin.
Mä rakastan ja se sattuu. Olis helpompi ku vois ees vihata.
Mä en ole pitkään aikaa enään päästäny ketään niin lähelle kun mä tän jätkän päästin. Yhdessä oli niin tajuttoman hyvä olla. Turvallinen ja mä aloin pikkuhiljaa taas luottaa ihmisiin. Hän vannoi rakastavansa ja vaikka mitä. Mä olin taas kerran tyhmä ja lapsellinen kun uskoin sanaakaan. Mä annoin sille ihmiselle sydämeni ja se vaan murskas sen. Kylmästi ja tunteettomasti. Edes tuhat kyyneltä ei saa niitä haavoja katoon. Joka kerta kun mä näen sen ihmisen edes vaan vilaukselta tuntuu ku joku iskis mun sydämeen tikarin.
Mä rakastan ja se sattuu. Olis helpompi ku vois ees vihata.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pahinta on vaan tää odotus.. Odotanko mä turhaan? Miten asiat voi yhtäkkiä muuttua niin paljon. Jos sunnuntaina vie rakastaa miten tiistaina ei voikaan enää tietää. Mikä mussa on niin pahasti vikana että kun mä rakastun ja vihdoin pitkästä aikaa pystyn puhuun tunteistani niin mut voikin sit lempata. Mä mietin koko ajan mitä mä olen tehnyt väärin. Mä keksin miljoona asiaa ja silti olo ei helpotu.
Miten voi unohtaa ihmisen joka saa tunteen näin vahvasti? Tai ylipäänsä tunteen yhtään mitään. Mä olen monta vuotta kulkenut muka onnellisena ja ollut muka rakastunut ja sitten yksi ihminen saa mut tunteen kaikkia niitä tunteita joiden mä luulin olevan vaan satua. Pystyy satuttaan niin paljon ettei enää kykene mihinkään. Murtaan niin totaalisesti.
Kauan mä luulin että mä olen vaan jotenkin tunnevammainen kun en ikinä tuntenut mitään niin syvää ja vahvaa. Nyt musta kuitenki tuntuu että kaikki mun sisällä kuolee. Ja tää odottaminen on kiduttavaa. Mä tarviin aikaa niin se sanoi. Mutta kuinka paljon. Mä en kestäisi odottaa päivääkään. Välillä musta jo tuntuu että kipu hellittää, mut ei se hellitä. Seuraavassa hetkessä se iskee jo paljon pahemmin.
Ahdistaa niin ettei pysty hengittään ja kyyneleet vaan valuu vaikka miten yrittäis pidätellä. Miten joku voi oikeasti saada mut näin rikki???? Miten mä ikinä selviän siitä että mun elämäni rakkaus oli sitten tässä? En mä tuu ikinä löytään ihmistä jonka kosketus saa mut tunteen niin enkä mä haluakaan.
Onneksi voi tuntea isosti. Olen rakastunut aina korviani myöten ja mennyt suhteeseen ihan täysillä.
Kun rakastuu, haluaa antaa ja saada täysillä. Tunteita, sisältöä, harrastukia, yhdessäolemista...
Olen kokenut suuren rakkauden useampia kertoja. Ne ovat kaikki kuitenkin ihan erilaisia. Oli se kakskymppisen hullu rakkaus, kolmikymppisen, nelikymppisen... Ja siinä välissä jotain pikkujuttuja, joista tiesi jo silloin, että tämä on vain ylimenokausi, tähän en jää.
Nyt kun erostani on jo vuosia ja luulin elämäni olevan lapsen elämän turvaamista - niin yhtäkkiä eteen vain tuli uusi ihminen! Silmänräpäyksessä tiesin, että tämän en anna mennä ohi, vaan tästä voi tulla jotain ihanaa...
Taitaa tullakin. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että katsotaan ja kuunnellaan herkällä korvalla.