Ovatko Verdin oopperat nykypäivän kuulijalle kiehtovia draamoja myös musiikillisilta aspekteiltaan vaativalle harrastajalle, vaativaan makuun, vai onko aika ajanut jo italialaisen oopperadeklamaation ohi kansallisuussidonnaissine piirteineen, jotka eivät vastaa ja jaa kuulijoiden kollektiivista kokemusta ja tajua täysipainoisen universaalin musiikkidraaman kriteereistä ja vaatimuksista?
Verdinkö oopperat kiehtovia?
kapusiini
7389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oopperan vaiettu historia käsittää mm. hämmästytävän paralleelin Mozartin don giovannin demonisen hahmon ja Haydnin orlando paladinon välillä, jota ehkä kukaan teistä ei aiemmin ole tiedostanut puhtaan mioelkteen alueella kunnes toin tämänkin tiedon tietoisuuteenne aivojenne miellekyvyn käytettäväksi ja käsiteltäväksi.
Oletteko koskaan tienneet tai tetoisia siitä, että Franz Joseph "Papa" Haydnilla on kosolti komeata musiikkia ja toinen toistaan loisteliaampia aarioita oopperoissaan, joilla ei ole mitään häpeämistä edellämainitun kanssa vaan päinvastoin hänen melodisen keksintänsä runsaus ja vertaansa vailla oleva musiikillinen komiikka, pilailun mestarina, saavat haukkomaan henkeä; se jka ei naura ääneen kuullessaan epäövireiseltä posetiivilta tuuttaavien cornojen ja pasuunoiden epävireisille töräyksille rikkoen bassoäänen sopusointuisen harmonisen linjan La fedelta Premiata-oopperan I-näytöksessä ei y,määrrä vielä lainkaan hänen musiikilllista huumoriaan taikka L,incontro improvvison III-näytöksen patarummun iskuja jäljittelevän prinssi Alin häkellyttävän suurenmoista onomatopoeeettisesti redusoivaa imitoivaa jäljittelyä suuääntein Buum kuin tennistähti pukuttaisi ykkössyöttönsä ässänä ruutuun. Mutta ihmeellisintä on ehkäpä se kuinka Haydn ennakoi oopperassaan Orlando Paöadino Mozartin Don giovannin musiikillista identiteettiä ja karakteria hämmästyttävän profeeetellisesti vaikkakaan ei liene kovin todennäköistä että Mozart olisi kuullut ystävänsä parasta oopperamenestystä milloinkaan
Usein mainittu koomisen ja vakavan aineksen sekoittuminen uudeblaiseksi oopperasynteesiksi dramma giocoson hengessä alea jacta est, ei suinkaan kuten opukset väittävät popularisoiden ja yleistäen musiikinhistorian linjoja helmiä akanoista erottaen, vain mossen etuoikeus ja ansio vaan tärkeänä edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä on ollut Papa haydnin hahmo joka ei yhtä poikkeusta lukuunottamatta valitettavasti enää säveltänyt oopperoita täyttymyksenään kokemansa vakavan opera serian edustajan Armidan jälkeen vaan tyytyi johtamaan satamäärin muiden huomattavien nimien teoksia esterhazassa prinssi nikolaus Josephin poismenioon asti kunnes hänen seuraajansa hajoitti kapellin ja Hayvn saattoi ryhtyä vapaaksi taiteilijaksi wienissä. Aarialavalkadiltaan ehkä mehuttomin, kommentaattoreiden parhaiten muotoilluksi draamaksi mainitsema Autio Saari jäi kuriositeetiklsi buffa-meren keskellä, joista jokaisessa on kiehtovat musiikilliset ja draamalliset piirteensä Il mondo Della Lunan kuvitteellisesti matkasta kuuhun ja sen mielikuvituksellisesta luotaamisesta. Musiikillisesti vaikuttavimpia on Infedelta Delusan monet hersyvät buffatyyppiset ja vakavat seria-aariat jotka muodostavat aarreaitan mosse-ennakointeineen puhtaasti tiedoitsevana klassisesta oopperasta ihastuneille
Verdi on tylsää ja huonoa oopperamusiikkia. Schubertin oopperoiden musiikillinen ja melodinen kauneus sen sijaan saa minut menettämään järkeni enkä parane milloinkaan hänen musiikkinsa sybbyttämästä lumovoimasta, ja toivoisin löytäväni paholaisen hulinnan, salamankan, sakuntalan, peliritarin, adrastin jne. ennen kuin tulen hulluksi tästä sydäntäni piinavasta rakastetttuni menettämisen kärsimysnäytelmästä, ah Schubert kaipaan sinun lohduttavan hellää ja intohimoisen intiimiä sävelkieltäsi lumotuissa melodraamoissasi kuten Taikaharppu
Muuten Haydn menettelee, mutta kun hän ei oikein uskaltanut panna kahta useampaa laulajaa laulamaan yhtä aikaa, maailman piti odottaa Mozartia että saatiin kunnon kvartettoja ja kvintettoja jne...
Oopperahan on joka tapauksessa sovittujen sääntöjen mukaan toimiva ja "tekemällä tehty" teatterin muoto, itse pystyn katsomaan täysin yhdentekeviä ja naiveja tarinoita, jos musiikki nostaa ne toiseen potenssiin, kuten sanotaan.
Verdi oli veristi. Siksi sen oopperoissa veri roiskuu.
Macille sanoisin kyllä sen että tietynasteinen rajooittuneisuus Haydnilla ehkä tässä suhteessa on nähtävissä, mutta onhan hänen oopperoisaan paljon lumoavia duettoja ja pitkiä ja laajoja finaaliensemblejä, johdantoensemblejä ynnä muita, joskaan mistään aivan mozartiaanisesta apoteosista ei niiden kohdalla voine vielä puhua, kuten ei nuoren mozartinkaan kohdalla kypsien myöhäisoopperoidensa mittapuita ajatellen, mutta eivät ne suinkaan jää hitustakaan jälkeen jonkin Valepuutarhurin ontosta musiikillisesta ja draamallisesta retoriikasta ja deklamaatiosta, kömpelöstä buffailmaisusta, joka haydnilla on tavattoman kypsää siihen tutuksitulleeseen papakuvaan joka on synnyttänyt mielikuvamme hänestä puhtaana soitinsäveltäjänä ilman italialaisen oopperatuotannon siihen luomaa särmää joka osoittaa hänen verrattoman monipuolisuutensa ja tradition tuntemuksensa.