Täältä saa lukea näistä onnellisista, jotka ovat löytäneet sielunkumppaninsa eron jälkeen, tai jopa avioliiton aikana. En usko moiseen soopaan enää. Nuorena vielä luulin että jokaiselle löytyy se ainoa oikea, mutta en enää...hölynpölyä ja aikuisten ihmisten satuilua koko juttu. Tv-sarjojen ja elokuvien luoma illuusio. Itse olen sitä mieltä, että taustoiltaan ja luonteiltaan samanlaiset ihmiset sopivat yhteen, ja näin ollen sitten kuvittelevat löytäneensä "sielunkumppanin"...
Sielunkumppanuus???
En usko.
112315
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minä vasta vanhempana tällaisen löysin. Emme ole taustoiltamme taikka luonteiltamme yhtään samanlaisia. Ikäeroakin melkein kymmenen vuotta, siten että minä olen se vanhempi. Me emme itse ainakaan osaa selittää tätä millään muulla kuin sielunkumppanuudella. Molemmilla omat liitot, mutta me emme tätä symbioosia aio murtaa.
millä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta nimitetään, kun kaksi ihmistä löytää toisensa ja elämä muuttuu yllättävän helpoksi. Molemmilla on tunne, että tulee hyväksytyksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi. Oma mieheni sanoi kauniin rakkaudentunnustuksen toteamalla, että heti suhteemme alettua hänen pitkään jatkuneet vatsakipunsa ja jatkuva päänsärkynsä hävisivät kuin itsestään. Molemmat oomme siis toisella kierroksella ja jo jonkin aikaa eläneet tätä sielunkumppanuutta.
Mistä sulle ap muuten on tullut tuollainen kyyninen asenne?
mistä kyynisyyteni johtuu. Olen elämässäni siinä pisteessä, että tuntuu että kaikki on tehty. Lapset , avioliitto, talo. Kaikki on vaan arjen harmaata puurtamista ilman valopilkkuja ja toivoa paremmasta. Puolison kanssa ei tunnu olevan mitään yhteistä henkistä pääomaa. Liekö koskaan ollutkaan. Kun nämä "tavoitteet" on nyt saavutettu, parisuhteessa kukoistaa tyhjyys. Ei ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita, ja kumpikin kulkee omia polkujaan. Miehet on marsista ja naiset venuksesta.Kummastellen luen näitä juttuja sielunkumppanuudesta, kun itsellä on sisällä vain suuri tyhjyys ja yksinäisyys. Lapsista onneksi saa voimaa ja syyn ponnistaa uuteen päivään.
Tyhjyyden tunne voi tulla myös siitä, kun kaikki tavoitteet on saavutettu. Oletko varma, että kyse on nimenomaan suhteenne ongelmasta vai olisiko itselläsi jokin (ikä)kriisi menossa? Tunsitko silloin aikoinaan, että miehesi oli juuri se oikea sinulle vai ajauduitteko vain yhteen? Minä uskon niitä oikeita voi olla monia, mutta kyllä se on suuri onni, jos löytää "sielunkumppaninsa". Jos teidän suhteenne on kukoistanut aiemmin, suosittelisin ajoissa parisuhdeleiriä tai perheneuvojalla käyntiä. Kadonneen puheyhteyden voi löytää uudelleenkin.
Nyt olisi varmaankin aika pysähtyä miettimään mitä SINÄ voisit tehdä asian eteen,elämässänne/elämässäsi.Mitä sinä haluat elämältäsi jne...Mikään ei tapahdu itsestään vaan asioita täytyy laittaa tapahtumaan.En missään nimessä kirjoita tätä mitenkään moittien mutta se on teistä itsestänne kiinni kuinka sen homman pelaatte.Itse täytyy tehdä jotain.Toivottavasti löydät sen "onnen avaimen". Hyvää kevättä sinulle !! *
Olen eronnut monta vuotta sitten ja tilanteesi kuulostaa tutulta. Eroni jälkeen olen kasvanut ja kehittynyt, ja nyt tuntuu että osaisin paremmin olla suhteessa, mutta eihän paluuta ole. Kannustan yrittämään: jutelkaa, etsikää yhteinen harrastus, löytäkää toisistanne sitä mikä teidät sai yhteen aikanaan! Rakastin puolisoani, eikä näytä löytyvän uutta... Yksin elämisessä on puolensa, mutta lähes kaikessa yksin oleminen, elämän suunnittelu, päätösten tekeminen yksin, yksin, yksin on ajoittain tylsää ja rankkaa.
Jollei itse ole jotain asiaa kokenut, voi olla vaikea uskoa sellaisen olemassaoloon. Kyse ei ole mielipideasiasta. Et voi olla sitä mieltä, että joku ihminen ei olekaan löytänyt sielunkumppania jostain toisesta ihmisestä. Vain he kaksi sen tietävät, eikä sinun ole pakko uskoa. Inttämällä ettet usko osoittaudut vain kateelliseksi.
...mutta kuitenkin. Voin hyvin uskoa että jotkut uskovat sielunkumppanuuteen, en kiellä sitä keneltäkään. Kuten sanoin, nuorempana uskoin minäkin. Kovat kokemukset ovat vain osoittaneet, että ns. sielunkumppanikin voi muuttua 15 vuodessa...ja itse myös. Tuntuu, että takaisin ei ole paluuta ja liian paljon on tullut rakoa väliin.Nyt jos lähtisin etsimään uutta kumppania, perustaisin valintani järkeen, en tunteeseen. Kaikki haihattelu suhteesta kuitenkin karisee muutamassa vuodessa, ja jäljelle jää vain paljas, ankea arki. Sen kanssa on sitten elettävä, ja siinä tapauksessa haluaisin että kumppanini olisi mielipiteiltään, taustoiltaan ja ajatuksiltaan samantyyppinen ihminen kuin itse olen. Että ei joka asiaa tarvitsisi vääntää rautalangasta. Varsinkaan kun siitä ei ole mitään hyötyä ollut. Toinen on mitä on. Kunpa olisin silloin nuorena tiennyt tämän...
Sitä vain tässä kyselin, että vieläkö näitä idealisteja on, varsinkin keski-ikäisissä elämää jo pitemmälle kokeneissa ihmisissä..
Oliko tässä kyse siitä mihin kukin "uskoo" vai mitä on kokenut?
En ole koskaan uskonut mihinkään sielunkumppanuuksiin, mutta olen sellaisen kokenut ja elän hänen kanssaan jo 24:ttä vuotta. Sielunkumppanuus ei muutu vaikka suhde muuttuu ja ihmiset muuttuu.
Ihmettelen miksi ihmiset hakee sielunkumpania (tai hakee yhtään mitään)? Ei sielunkumppaniksi voi alkaa. Hakemus nettiin johon joku vastaa että tässä oon. Se kuulostaa utopistiselta. Siis että vielä toteutuisikin se sielunkumppanuus pelkän hakumenettelyn avulla. Mahdotonta se tuskin on.
Jos menee huonoilla perusteilla naimisiin ja eroaa, ei se tarkoita ettei sielunkumppanuutta ole ollenkaan olemassa missään.
Älä sinäkään usko sielunkumppanuuteen. Salaa kuitenkin toivot löytäväsi sellaisen.
Joku ei usko edes koko rakkauteen tai yleensä mihinkään ja joku uskoo jumaliinkin.
Se tulee kohdalle silloin, kun sitä vähiten odottaa. Aikani etsin minäkin. Lopetin etsimisen kun ei sellaista tuntunut missään olevan. Sitten elämä vasta alkoi. Käsi kävi käteen, eikä siitä sen koommin "irronnut".
Sitä ei voi ottaa, se annetaan. Sen tietää vasta sitten, kun se on kohdalla. Tietoisuus "sielunkumppanuudesta" on niin vahva ettei epäselvyyttä tai tulkinnanvaraa ole. Ongelmana on se, että ei katsota sisäistä ihmistä toisessa, vaan suhdetta lähdetään rakentamaan ulkoisen olemuksen ja ulkoisesti näkyvien signaalien varaan. Eli kumppanin etsiminen kohdistaa fokuksen juuri tuohon ulkoiseen ja tällöin sisäinen ihminen jää havaitsematta. Se on pikkaisen mutkikasta :)