Isäni on lähellä elämänsä viimeisiä hetkiä. Kun hän vielä pystyi puhumaan, muutama viikko sitten, hän sanoi sisarelleen, omaan harkittuun, hitaaseen tapaansa, joka sanaa korostaen: "Olen täydellisesti epäonnistunut elämässäni."
Niin sisar kuin me muutkin olemme ymmällä, miten hän voi ajatella noin. Hän on hyvä, hieno ihminen, ja pidetty ja kunnioitettu. Hänellä on uskonnollinen vakaumus. Kukaan ei vihaa häntä. Hän ei ole velkaa kenellekään. Hän on aina tehnyt niin kuin katsoo oikeaksi.
Mitä hän saattoi tarkoittaa tuolla kommentillaan? Onko jollakin toisella samanlaista kokemusta oman sukulaisen kanssa? Puhuivatko he urastaan, itsestään ihmisenä, vai oliko se uskonnon aiheuttamasta pelosta johtuvaa? Vai jotain muuta?
Niin sisar kuin me muutkin olemme ymmällä, miten hän voi ajatella noin. Hän on hyvä, hieno ihminen, ja pidetty ja kunnioitettu. Hänellä on uskonnollinen vakaumus. Kukaan ei vihaa häntä. Hän ei ole velkaa kenellekään. Hän on aina tehnyt niin kuin katsoo oikeaksi.
Mitä hän saattoi tarkoittaa tuolla kommentillaan? Onko jollakin toisella samanlaista kokemusta oman sukulaisen kanssa? Puhuivatko he urastaan, itsestään ihmisenä, vai oliko se uskonnon aiheuttamasta pelosta johtuvaa? Vai jotain muuta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi olla että isäsi ei saavuttanut jotain tiettyä päämäärää elämässään, ja se harmittaa niin paljon että sanoessaan tuon lauseen ei ajatellut miten suurelta se voi kuulostaa muiden mielestä. Voimia sinulle ja perheellesi.
NO en usko että hän tarkoitti ihan silleen että täydellisesti.. hänellä voi olla jääny jokin asia painamaan.. mieltä ja sanoi noin.. onhan hänellä ollut perhe.. tytär ja silleen jospa hän ei jotakin saanut mitä olisi halunnut.. monesti oman uskonnon aiheuttamat vakaumukset tekee .. sinulla ei ilmeisesti ole samaa uskonnollista vakaumusta??? käsittäsin että isäsi olisi halunnut.. että olet samaa mieltä?? hän voi olla niin oman vakaumuksen periaate että ota selkoa siitä mihin hän uskoi..saat rauhan.. ja sisarkin ..uskon että hän varmasti tarkoitti sitä.. tv. näkijä jo kokija.. on muuten mun ennestelut ennenkin menny niinku oikein.. RAUHAA SINULLE JA LÄHINOMAISILLE!! OTAN OSAA!!
hätää tosiaan. Kysyihän Jeesuskin ristillä, miksi Jumala oli hänet hyljännyt. Hänen opetuksiinsa perustuenhan kristinusko kehiteltiin. Jos hänenkin uskonsa Jumalaan joskus horjui, miksei tavallisen rivikristityn.
Minusta olisi hyvä olla sellainen elämänkatsomus, joka auttaa juuri kuoleman kohtaamisessa. Onhan se varmaan useimmille se kaikkein vaikein asia hyväksyä, ja monille pelottava. Usko, joka saa aikaan pelkoa ja riittämättömyyden ja syyllisyyden tunnetta, on minusta hyvin inhimillisellä tasolla, vajavainen. Se ylenmääräinen nöyryys ja huonommuuden tunne on surullista elämänsä tuhlausta.
En tosiaan jaa isän helluntailaista uskoa. Uskon kyllä, että jatkamme jossain muodossa elämäämme fyysisen ruumiin kuoltua, mutta emme voi tietää, millaista se on. En usko helvettiin, paitsi maanpäälliseen. Jos usko auttaa tuntemaan rauhaa kuoleman lähestyessä, se on mielestäni hyvä asia.
Meidän perheessämme on uskonto ja usko aina ollut jonkinlainen tabu useille meistä. Opittuja fraaseja ei saa epäillä, eikä niistä saa edes keskustella. Yksi sisareni äyskähti, kun arvelin, että isä suri, ettei ollut saavuttanut urallaan enemmän: "Kyllä sitä siinä tilanteessa on ihan muut asiat mielessä kuin ura." Mutta hän ei osannut kertoa, minkälaiset asiat.
Aloittaja.
niinpä minäkään en helvettin usko.. ei kuolema oo sen kummenpaa kun se vain lakkaa olemasta se ihminen..tuo on tuo uskonnollinen vakaumus monella ihan ok mutta jäljelle jääneet monesti voi sitä ihmetellä.. no yritä ymmärtää sekin asia emmä usko että muuta se tarkoitti ku sen ettette menneet sen ajatusten mukana..ja olleet siinä samassa hengessä sitä voi monesti ihminen kuvitella epäonnistuneensa sitte jokaisella meillä on kuitenkin täys vapaus valita noi asiat..ketään ei saa pakottaa.. mihinkään !! ja jokainen tulkoon uskossaan onnelliseksi!!
mä itte en kuulu mihinkään uskoon mutta olen kaikkien uskonnollisten kaa tekemisessä ja sillon joka uskossa mahtavia ihmisiä ihan joka.. mä kyllä kunnioitan ihan kaikkia uskovaisia ja tykkään jutella kaikenlaisten ihmisten kanssa se jotenkin vapauttaa minut.. kyllä minä JUMALAAN uskon ja rukoilen joka ilta mutta en kuulu mihinkään seurakuntaan ainakaan vielä.. ja lapseni saa itte valita mihin uskovat ihan täysi vapaus.. en valmiita ajatuksia anna .. mutten koi pettymystäkään heidän puolestaa valitkoon itse.. voimia sinulle
Isäni kuoli yksin ns.saappaat jalassaan eli kotiaskareita tehdessään.
Suvussa on alttiutta sydän- ja verisuonitaudeille; lähtö tulee äkkiä ja tilaamatta.
Jo nyt mua vihataan: en kuulu kirkkoon. On tiettävästi ihmisiä jotka puhuvat "Jumalalle"...
miks HÄN sallii sellaisen pakanan elää.
Tuskin ehdin paljoakaan tuumia lähdön kantturoilla - sydänoireet nääs.
luonteinen että kokee asiat voimakkaasti, ja nyt kun on menetyksen hetkellä, hänestä tuntuu pahalle ettei pysty olemaan mitään enempää. Ilmeisesti hän haluaisi olla jotain vielä enemmän, ehkäpä parempi jollain tavalla. Ehkä hän on kiltti ja nöyrä ihminen ja masennuksen hetkellään kokee että perhe ja elämä yleensäkin olisi vielä tarvinnut häntä.
Itselläni ei ole mitään vastaavaa kokemusta mutta ajattelisin näin.
>"Olen täydellisesti epäonnistunut elämässäni."
miten hän voi ajatella noin. Hän on hyvä, hieno ihminen, ja pidetty ja kunnioitettu. Hänellä on uskonnollinen vakaumus.
>
Jospa sillä hetkellä tajusi että nuo kaikki
tavoittelemansa asiat ovatkin oikeasti olleet turhia.
Etsinyt vain maallisia asioita,eikä todellista henkistä ymmärrystä.
Kyllä minä ottaisin tosissaan viimeiset sanat.
Entä jos isä ei ehtinyt sanoa meille mitään?
Hän vain oli tutkimuksissa sairaalassa , norm. tutkimuksissa .....ja odotimme häntä kotiin, johon hän ei koskaan tullutkaan...
M itä hän olisi sanonut meille , jos olisi tiennyt että tämä sairaala reissu olisi ollut viimeinen ? Sitä emme koskaan saa tietää...
En tiedä miten minä, aikuinen ihminen pääsen yli isäni kuolemasta , yllättävästä kuolemasta.
Hän oli sairastanut jo useamman vuoden ja loppuaikoina oli kovin heikko ja täysin vuoteenoma.Ei ollut pystynyt kymmeneen vuoteen kävelemään eikä tekemään kuin vain keveimpiä kotiaskareita.Aikaisemmin oli virkeä ja liikkuvainen ihminen, mutta kumminkin jotenkin alistuvainen ja nöyrä.Olin hänen vuoteensa vierellä viimeiset päivät ja yöt.Ennen viimeistä hengenvetoaan hän kuitenkin sanoi, että kaikki meni pieleen.Minä sanoin hänelle, että mikä meni pieleen niin hän vastasi, että kaikki.
Mitä tästä voi ajatella vai voiko mitään.Olin kuitenkin hyvin järkyttynyt ja surullinen siitä, että kokiko hän tosissaan että koko hänen elämänsä oli pieleen mennyt elämä.
Olen alkanut itse miettiä, miten haluaisin kuolla, kun se aika tulee. Onkohan sitä koskaan valmis? Mitä vanhemmaksi tulee, ymmärtää enemmän (tai ainakin pitäisi), mutta ruumis kykenee vähempään. Onkohan se kuin ajaisi autolla pitkää tietä, ja isoimmat vaihteet eivät enää toimi. Lopulta joutuu jurnuttamaan ykkösvaihteella, eikä siitä matkanteosta oikein tule mitään.
Haluaisin kuolla, kun olen saavuttanut jotain itselle tärkeää - kirjoittanut kirjan, joka muutti ihmisten elämää, esimerkiksi. Se, että on kasvattanut lapsia aikuisikään, on minusta jo sinällään mahtavan suuri saavutus. Minulla ei ole lapsia. Siksi luova työ, kirjoitus ja maalaukset ovat kuin lapsi. Niiden kautta jatkan elämääni.
Näen itseni hyvin vanhana, mutta vielä täysissä mielen voimissa, rakastavien ystävien ympäröimänä. Ja sitten kuolen, kauniisti, toisten seuratessa kyyneleisin katsein. Mutta ehkä vanhuus onkin hankalaa ja rumaa ja sitä tulee vastukseksi perheelleen, vaikka haluaisi olla viisas esikuva.
>että kaikki meni pieleen.Minä sanoin hänelle, että mikä meni pieleen niin hän vastasi, että kaikki.
Sillä tarkoitti sitä että sairaus voitti.Ehkä.
Kiinnostavaa kieltämättä olisi tietää kuinka
paljon vastaavia lauseita on viimeisinä sanottukaan.
Että kaikki mitä henkilö on elämässään luullut saavuttaneensa
onkin lopun tullessa paljastunut turhaksi.
Pitäisikin jokaisen ihmisen itsessään
miettiä mikä todella on elämässä tärkeää.
tuskin mietin pankkitilini tasetta tai omakotitaloni arvoa. Mahtaakohan tulla mieleen harmillisena, ettei tullut tehtyä testamenttia ajoissa - jos vaikka haluaisi maallisen omaisuutensa jättää tietyn henkilön tai järjestön avuksi? Ehkei sitä enää siinä vaiheessa edes ajattele. Haluaisi viedä kaiken mukanaan, jos omaisuus oli kaikki kaikessa, muttei voi.
Kuolema voi tulla yllättäen, joten pitäisi olla aina valmis. Niinhän jossain sanotaan, mutta kukapa kuolemaa ajattelisi? Olisivatkohan parhaassa asemassa ne, joilla on uskonnollinen tai henkinen vakaumus, johon kuuluu myös kuoleman jälkeen jatkuva elämä tai kuolema kaiken loppuna? Jos uskoo tarpeeksi lujasti, voi kuolla rauhassa. Mitä sitten tapahtuu, sitä emme voi tietää, ellemme sitten ole kuolleet ja palanneet takaisin. Onhan sekin monille sattunut. Useat kertovat jostain kauniista, rakkaudesta, valosta, jota kohti he olivat menossa.
Minä en olisi vielä valmis kuolemaan. Entä sinä?
Kyllä voisi uskoa että kuoleman hetki
laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.
>Kuolema voi tulla yllättäen, joten pitäisi olla aina valmis.
Joka hetki,kuolema on vasemmalla puolellasi, odottamassa.
Jokainen tekosi voi olla viimeinen,
toimi sen vaatimalla arvokkuudella.
>Jos uskoo tarpeeksi lujasti, voi kuolla rauhassa.
Se mitä uskoo,tai ei usko ei vaikuta kuoleman todellisuuteen.
Vaikka muuten olisi harhan vallassa niin siinä tilanteessa saattaa pää selkiytyä.
>Mitä sitten tapahtuu, sitä emme voi tietää,
Niinpä,ja tuo on tärkeintä mitä siitä tarvitsee tietää..
>Useat kertovat jostain kauniista, rakkaudesta, valosta, jota kohti he olivat menossa.
Ja toiset ovat kertoneet pimeästä tunnelista
jossa pirut raapivat ihon pois päältä.
Nuo tarinat voi ottaa juuri sellaisena kun ne ovat.
Ei muitten tarinat vaikuta omaan kuolemaan.
>Minä en olisi vielä valmis kuolemaan.
Luuletko että Kuolema kysyy mielipidettäsi asiaan..
>Entä sinä?
Olen.
Vasta sitten voi todella elää kun on valmis kuolemaan.
Kuolema ei minua ottanut kun sillä oli tilaisuus.
Olen kyllä valmis uudestaam kohtaamaan kuoleman, milloin vain sille sopii.
Mutta.
Se ei saa minua kovin helpolla.