Täällä moni meistä valittaa sitä, kuinka anoppi on utelias ja sitten puhuu kuulemiaan asioita muille sukulaisille tai ystävilleen. Toinen mistä valitetaan on se, että anoppi moittii / haukkuu miniäänsä muille. Oma edesmennyt anoppini ei ollut tätä sorttia, mutta oma äitini (ja kälyni anoppi siis) olikin sitten pahimmasta päästä.
Mutta kuinka moni meistä kieltää tekevänsä ihan samaa? Haukutaan anoppia ystävättärille, työkavereille jne. jopa omille lapsille.. Ihmetellään miten joku voi asua niin, kasvattaa lapsia näin, soitella joko liian usein tai liian harvoin. Hoitaa lapsen lapsia liikaa tai ei halua hoitaa ollenkaan... Mikahan olisi se anopin kultainen keskitie?
Niille jotka huokailee omasta mielestään liian innokkaita anoppeja, niin toinen vaihtoehto voi olla tämä. Meillä oli niin iäkkäät vanhemmat, etä heistä ei ollut lapsen vahdiksi koskaan. Sittemmin lasten ollessa kouluikäisiä kaikki isovanhemmat ovat kuolleet. Eipä ole ongelmia jouluna eiköä muina pyhinö, lomina jne että pitäisi käydä visiitillä. Mutta ei ole myöskään mihin mennä omasta halusta tai kuunnella tarinoita suvusta entisitä elämänajoista jne. Nuoret jää vaille isovanhempia jne...
Mutta kuinka moni meistä kieltää tekevänsä ihan samaa? Haukutaan anoppia ystävättärille, työkavereille jne. jopa omille lapsille.. Ihmetellään miten joku voi asua niin, kasvattaa lapsia näin, soitella joko liian usein tai liian harvoin. Hoitaa lapsen lapsia liikaa tai ei halua hoitaa ollenkaan... Mikahan olisi se anopin kultainen keskitie?
Niille jotka huokailee omasta mielestään liian innokkaita anoppeja, niin toinen vaihtoehto voi olla tämä. Meillä oli niin iäkkäät vanhemmat, etä heistä ei ollut lapsen vahdiksi koskaan. Sittemmin lasten ollessa kouluikäisiä kaikki isovanhemmat ovat kuolleet. Eipä ole ongelmia jouluna eiköä muina pyhinö, lomina jne että pitäisi käydä visiitillä. Mutta ei ole myöskään mihin mennä omasta halusta tai kuunnella tarinoita suvusta entisitä elämänajoista jne. Nuoret jää vaille isovanhempia jne...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Niin tai näin, ikinä ei ole hyvä. Jos miniätkin eläisivät sitä nk omaa elämäänsä ja luottaisivat itseensä, ei näitä kiistoja varmaan syntyisi. Elä ja anna muiden elää (jokaisen omalla tavallaan) niin hyvä tulee. Suvaitsevaisuutta vain kehiin, niin monta tapaa on elää kuin on elämääkin.
Uskallanpa väittää, että miniä on aika harvoin se osapuoli, joka puuttuu anopin elämäntapaan, kotiin, makuun, tottumuksiin, komentelee, moittii, arvostelee, tuputtaa omaa elämäntapaansa, tunkee pomottamaan kaikki asiat, holhoaa kuin pikkukakaraa.... Siis kummalleko suvaitsevaisuutta?
En tiedä, mitä anoppini juttelee meistä ja kenelle, ja ne asiat, mitä hän kuulee mieheltäni, eivät ole mitään kummallisia. Ihan yleisiä juttuja kerromme heille. Emme kerro mitään tärkeitä juttuja muille esim. talousasioita jne, mitään sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain meille kahdelle, minulle ja miehelleni.
En tiedä, onko anoppini haukkunut minua muille, emme tosin ole riidoissa. Jos hän moittii minua ilman mitään syytä, tai omasta mielestään syystä, en voi kuitenkaan hänen käytöstään muuttaa.
Itse en ole anoppiani moittinut, kertonut olen kyllä, millainen ihminen hän on, mutta nimeään enkä paikkakuntaa en ole maininnut. Ainoa paikka, missä kerron hänestä, on tämä palsta, ja se minulle sallittakoon.
Noista tarinoista, joita isovanhemmilta kuulee. Ainakin oma anoppini ja appeni kertovat samoja tarinoita useampaan kertaan, ja ne jo itsekin osaan, tarinoita omien lastensa, kuten mieheni lapsuusvuosilta jne.
Ei lastenlasten tarvitse välttämättä oppia suvun historiaa isovanhemmilta, jos he ovat kertoneet siitä jo omille lapsilleen, jotka taas kertovat sen omille lapsilleen, jos on jotain kerrottavaa. Omalla suvullani ei ole kummoista historiaa mitä kertoa jälkipolville. Omilta mummeilta ja papoilta en muista kuulleeni mitään sukutarinoita, enkä pahemmin muista heistä paljoakaan. Kuolivat kun olin vielä pieni.
Voin vakuuttaa, että tutustuessani anoppiin olin todella positiivisella mielellä hänen suhteensa. Hän vaikutti ihan tavalliselta kuusikymppiseltä naiselta. Itse olin siinä vaiheessa päättämässä akateemisia opintojoni eli en enää mikään tytön heitukka. Mieheni kanssa seurustellessa kaikki meni ok, mutta yhteen muutettuamme alkoi tilanne muuttua. Anoppi soitteli milloin vuodevaatteiden tuuletuksesta, milloin miehen eväiden teosta töihin (!!). Käydessään hän saattoi hangata kaikki teräksiset ruokailuvälineet puhtaaksi jollain hankausaineella jne. Siinä vaiheessa yritin niellä kiukkuni enkä tosiaan puhunut anopistani kenellekään pahaa. Oli aivan selvää, mitä lopulta seuraisi. Olin lopulta niin kurkkuani myöten täynnä, että päätin lopettaa yhteydenpidon anoppiini kokonaan. Käyn pakolliset visiitit, emme ole riidoissa, mutta emme kyllä ystäviäkään.
Olisi ollut todellakin parempi, että olisin puhunut joillekin anoppini teoista enkä yrittänyt niellä pahaa mieltäni yksikseni. Asiat eivät olisi koskaan saaneet sellaisia mittasuhteita, jos olisin myös alunperin pitänyt puoleni omassa kotonani enkä kuunnellut anopin arvosteluja asioista, jotka eivät hänelle mitenkään kuuluneet.
Elämä ei ole koskaan täydellistä. Sinun ongelmasi on vanhat isovanhemmat. Ongelmia ei voi oikeastaan pistää arvojärjestykseen. Joillekin on ongelma liian innokkaasti asioihin puuttuvat sukulaiset, joillakin noita sukulaisia ei edes ole. Jokainen joutuu elämään olosuhteidensa kanssa ihan itse ja tekemään myös ratkaisunsa.
Sitä paitsi, vaikka tilanne olisikin täysin sama, me ihmiset olemme niin erilaisia keskenämme että koemme ne eri tavoin.
Joku voi pitää jatkuvasta kyläilystä, lähes päivittäisestä yhteydenpidosta. Joku toinen taas väsyy jo siitäkin, jos joka viikonloppu tapaa jonkun sukulaisen. Ei tahdo keksiä puhumistakaan.
Jollakin lailla täytyisi siis aina tapauskohtaisesti jaksaa ymmärtää kutakin osapuolta erikseen.
Ongelmilla on tapana suurentua kuin lumipallo mitä enemmän niitä mielessään pyörittelee. Miniä - anoppi -suhteeseen kohdistuu jo odotusarvoisesti suuri jännite, ja riippuu paljon asenteista, mihin suuntaan pallo lähtee pyörimään.
Tällaisella palstallakin voi olla kaksinainen merkitys; se toimii paineiden purkautumistienä ja vertaistukena, mutta samalla myös lisää vettä myllyyn.
Koska miniä ja anoppi eivät valitse toisiaan, heillä on erityisen vaativa tehtävä löytää kumpaakin tyydyttävä tapa tulla toimeen keskenään. Kummallakin on omat odotuksensa ja toiveensa, mutta jos ne pidetään hienotunteisesti (tai itsekkäästi) vain omana tietona, miten voi vaatia toiselta "oikeaa" toimintaa.
Esimerkiksi ensimmäinen lapsenlapsi on tulevalle isoäidille (useimmille) mahtavan suuri ja hieno asia, mikäli se näyttää olevan sellainen tuleville vanhemmillekin.
Anoppi uskoo, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja ottaa osansa ilosta uskoen sen taas puolestaan lisäävän odottavan äidin onnea ja turvallisuutta. Miniä kokeekin anopin "hössöttävän" ja haluavan riistää häneltä äitiyden kokemuksen. Konflikti on valmis, jos keskustelemalla ei osata/uskalleta/haluta ymmärtää toisen näkökulmaa ja sopia menettelytavoista.
Sekaantuvia anoppeja voi ilmestyä ehkä myös siksi, että heille ei vapaaehtoisesti kerrota mitään eikä anneta tilaisuutta tutustua lapsenlapseen. He vastaavat vaistoamaansa torjuntaan taistelemalla, tai vetäytyvät kokonaan pois. Toista haukkumalla puretaan omaa pettymystä.
Koska rakentava keskustelu on vaikeaa, päädytään usein "helppoihin" ratkaisuihin, etäännytään kokonaan tai kestetään toista ja kerätään vihan palloa isommaksi.