Hei !
Kerron lyhyesti elämäntilanteeni ja olisi kiva kuulla toisten rehellisiä kommentteja tähän.
Olen seurustellut intohimoisesti ja tulenpalavasti rakastuneena yli vuoden eronneen miehen kanssa, jolla on entisestä liitostaan kolme lasta; niin kuin minullakin on itselläni kolme lasta. Emme asu yhdessä. Hän pitää lapsiaan luonaan joka toinen viikonloppu, joskus viikollakin ja lomapäivät. Minun lapseni taas ovat koko ajan vain minun kanssani, koska heidän biologinen isänsä ei eräistä vakavista syistä voi koskaan saada tavata lapsiani.
Tulin raskaaksi. Olimme molemmat onnellisia siitä. Yhteinen lapsi tuntui jotenkin "kruunaavan yhteisen onnen". Sitten kävi niin, että se olikin kohdun ulkopuolinen raskaus, jouduin sairaalaan hätäleikkaukseen ( hän oli mukana ) ja meinasin kaikesta huolimatta kuolla siihen. Jonka johdosta en enää voi saada luonnollisesti raskaaksi tulemalla lapsia. Se oli minulle hirvittävä shokki ja järkytys. Vaikka tilanne oli siis tämä; niin mies lähti etukäteen sovitulle lomalle Lappiin lastensa kanssa koko viikoksi ja jätti minut sairaana, masentuneena ja juuri sairaalasta kotiin lähetettynä yksin kotiin murehtimaan. Minä vastaavassa tilanteessa - jos hän olisi ollut lähellä kuolemaa ja näin traaginen asia kuin yhteisen lapsen menetys olisi tapahtunut - olisin perunut muut suunnitelmani ja ollut hakematta toisia lapsia luokseni ja olisin ollut rakkaani vieressä. Mutta ei minun mieheni ! Hänelle AINA hänen omat lapsensa ja hänen työnsä määräävät kaiken ! Oikeastaan olemme yhdessäkin vain, kun hänelle sopii. Hänen ei tarvitse tinkiä mistään takiani. Hän ei koskaan priorisoi minua, vaan valitsee nimenomaan minut pois ja jonkun muun asian.
Olen pikkuhiljaa alkanut heräämään tähän, että tekeekö hän sen "kömpelyyttään", huomaamatta ? Vai onko hän sittenkin niin itsekäs ? Näin tämä ei tule toimimaan, sillä vaikka edelleen rakastan häntä todella paljon, niin tunnen että en saa samanlaista rakkautta takaisin ja että en ole osa hänen elämäänsä. Olen kerran aikaisemminkin törmännyt tähän, että eronneille miehille tulee eron jälkeen ne omat lapset niin helvetin tärkeiksi, että SITTEN tanssitaan koko ajan niiden pillin mukaan. Hänen exvaimonsa on tyytyväinen - mies hoitaa paljon lapsia ja hänkin siinä sivussa saa aina nähdä vilauksen entisestä miehestään ( vaikka se liitto taas loppui siihen, että nainen petti häntä ).
Minusta tuntuu, että tässä ei ole mitään toivoakaan. Kuinka voisimme koskaan edes asua yhdessä, kun mies pitää tarkoituksellisesti oman elämänsä erikseen minusta kaukana ? Hän käy todella pikavisiitillä "näyttämässä" lapsiaan luonani, mutta ei jää, niin että minun ja hänen lapsensa voisivat edes tutustua tai hänen lapsensa minuun.
Mitä mieltä olette ? Mitä tekisin ? Ja kun puhun suoraan näistä asioista miehelle, niin vaikka yritän tehdä sen kuinka varovasti tahansa, niin hän loukkaantuu ja väittää että minä käsitän vain väärin häntä aina.
Kerron lyhyesti elämäntilanteeni ja olisi kiva kuulla toisten rehellisiä kommentteja tähän.
Olen seurustellut intohimoisesti ja tulenpalavasti rakastuneena yli vuoden eronneen miehen kanssa, jolla on entisestä liitostaan kolme lasta; niin kuin minullakin on itselläni kolme lasta. Emme asu yhdessä. Hän pitää lapsiaan luonaan joka toinen viikonloppu, joskus viikollakin ja lomapäivät. Minun lapseni taas ovat koko ajan vain minun kanssani, koska heidän biologinen isänsä ei eräistä vakavista syistä voi koskaan saada tavata lapsiani.
Tulin raskaaksi. Olimme molemmat onnellisia siitä. Yhteinen lapsi tuntui jotenkin "kruunaavan yhteisen onnen". Sitten kävi niin, että se olikin kohdun ulkopuolinen raskaus, jouduin sairaalaan hätäleikkaukseen ( hän oli mukana ) ja meinasin kaikesta huolimatta kuolla siihen. Jonka johdosta en enää voi saada luonnollisesti raskaaksi tulemalla lapsia. Se oli minulle hirvittävä shokki ja järkytys. Vaikka tilanne oli siis tämä; niin mies lähti etukäteen sovitulle lomalle Lappiin lastensa kanssa koko viikoksi ja jätti minut sairaana, masentuneena ja juuri sairaalasta kotiin lähetettynä yksin kotiin murehtimaan. Minä vastaavassa tilanteessa - jos hän olisi ollut lähellä kuolemaa ja näin traaginen asia kuin yhteisen lapsen menetys olisi tapahtunut - olisin perunut muut suunnitelmani ja ollut hakematta toisia lapsia luokseni ja olisin ollut rakkaani vieressä. Mutta ei minun mieheni ! Hänelle AINA hänen omat lapsensa ja hänen työnsä määräävät kaiken ! Oikeastaan olemme yhdessäkin vain, kun hänelle sopii. Hänen ei tarvitse tinkiä mistään takiani. Hän ei koskaan priorisoi minua, vaan valitsee nimenomaan minut pois ja jonkun muun asian.
Olen pikkuhiljaa alkanut heräämään tähän, että tekeekö hän sen "kömpelyyttään", huomaamatta ? Vai onko hän sittenkin niin itsekäs ? Näin tämä ei tule toimimaan, sillä vaikka edelleen rakastan häntä todella paljon, niin tunnen että en saa samanlaista rakkautta takaisin ja että en ole osa hänen elämäänsä. Olen kerran aikaisemminkin törmännyt tähän, että eronneille miehille tulee eron jälkeen ne omat lapset niin helvetin tärkeiksi, että SITTEN tanssitaan koko ajan niiden pillin mukaan. Hänen exvaimonsa on tyytyväinen - mies hoitaa paljon lapsia ja hänkin siinä sivussa saa aina nähdä vilauksen entisestä miehestään ( vaikka se liitto taas loppui siihen, että nainen petti häntä ).
Minusta tuntuu, että tässä ei ole mitään toivoakaan. Kuinka voisimme koskaan edes asua yhdessä, kun mies pitää tarkoituksellisesti oman elämänsä erikseen minusta kaukana ? Hän käy todella pikavisiitillä "näyttämässä" lapsiaan luonani, mutta ei jää, niin että minun ja hänen lapsensa voisivat edes tutustua tai hänen lapsensa minuun.
Mitä mieltä olette ? Mitä tekisin ? Ja kun puhun suoraan näistä asioista miehelle, niin vaikka yritän tehdä sen kuinka varovasti tahansa, niin hän loukkaantuu ja väittää että minä käsitän vain väärin häntä aina.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Parisuhde on kahden ihmisen välinen juttu, jossa kummmankin pitää pystyä antamaan ja saamaan jotain.
Uuusioperhe on aina hankala juttu, jossa menneisyys on ihan erilainen, koska taustat ovat usein erilaiset. Sitten myös mies ja nainen ajattelevat asioista eri tavalla.
Mulla on itsellä entisestä liitosta 2 aikuista lasta ja nykyisessä, vuoden kestäneessä suhteessa on 5 lasta, joista kaksi täysi-ikäisiä. Viikonloppurakkaus ja yhdessä asuminen ovat ihan erilaisia asioita, jolta sinun suhteesi vähän vaikuttaa.
Tärkein asia on keskustelu, jota me joudumme käymään lähes joka päivä, jotta jollakin tavalla osaamme toista ymmärtää. Yksi keino olisi tehdä suhteenne hyvistä ja huonoista puolista lista, kumpikin erikseen. Me teimme niin kerran, ja teemme sen uudelleen, koska ei voi olla mitään sellaista, jota minun tai toisen tarvitsee salata. Toistemme näkemykset avarsivat toisen ajatuksia ja lujitti suhdettamme.
Katsopa tekstiäni *Auttakaa,hyvät ihmiset* tuossa vähän alempana. Siinä on vinkkejä, mitä kannattaisi tehdä. Katso totuutta silmiin, rakastu, pety, uudistu. Elämä on edessä, ei takana!
Rehellisyyttä pyysit. Itse "lapselliseen" mieheen rakastuneena tiedän, että järjestys tulee aina olemaan 1. miehen lapset 2. Näiden lasten biologinen äiti 3. Uusi perhe/suhde.
Kuitenkin hänelle on ensimmäinen ja omin perhe se ykkönen.Tässäkin tapauksessa lasten kanssa sovittu reissu on mennyt edelle.
Karvasta kalkkia meille rakastuneille, mutta harvoin tosi mies laittaa uuden perheen/suhteen edelle. Kokemusta on?
edelliselle...
Meillä järjestys taas on aina ollut ja toivottavasti tulee olemaan miehen lapset, uusi suhde eli minä ja vasta sitten biologinen äiti.
Aloittajalle...
toivon, että puhut asiasta miehesi kanssa, tosiasia on, että he eivät aina tule ajatelleeksi kaikkea. Kerrasta voi jo oppia.
Ei sitä 69:ää kukaan pitkään jaksa...yllätä hänet joskus, kutsu tuolta ryhmäseksipalstalta pervoporukka kotiin ja pistäkää menoksi!
...omalle miehelleni tuon sinun tarinani, ihmettelin sitä plus mietin, mitä hän olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt tai minä, jos hän olisi toipumassa vakavasta tilanteesta...
olemme uusperhe. miehelläni on siis exä ja lapset tästä suhteesta.. tapaamiset sovitusti ja joskus ylimääräisestikin, nykyään harvemmin.
Mieheni kommentti asiaan oli, että ei hyvälyä näytä suhteen kannalta, jos mies ei päästä sinua ja lapsiasi, ei ota sinus ja lapsiasi, täysillä mukaan omaan elämäänsä, johon kuuluu myös hänen lapset.et siis ole mukana täysillä miehen elämässä eikä hän päästä sinua täysillä mukaan elämääsi.
ei silloin ole kummoisella pohjalla se suhde.
Näin sanoo siis eronnut ja uusperhettä luova kanssani luova mies.
keskustella?? jaa. ehkä aikalisä? kerro hänelle mitä mieltä olet ja mitä ihmettelet ja mikä kiukuttaa. jos hän välittää sinusta ihan todella, hän on myös kiinnostunut siitä, mitlä sinusta tuntuu ja ottaa huomioon tunteesi. jos aikuinen mies ei siihen kykene tai ei ole kiinnostnut, ei kannata hukata aikaa ja elämäänsä siihen, että on kakkonen tai kolmonen tai joku vain silloion, kun se hänelle sopii, ei koskaan silloin kun se sinulle sopii tai kun sinä tarvitset. yksisuuntainen sude ei toimi pitkälle.
kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, olipa se suunta kumpi tahansa.
tekstini on rankkaa, taroitus ei kuitenkaan ole loukata. on vain vaikea tiivistää nettiin sanottavaansa.
Onko se sitten joku vakio, että suhteessa kuin suhteessa pitää miehen hyppiä naisen pillin mukaan. Varmaankin nainen jättää sovitun menon väliin miehen sairauden takia, uskokoon kuka uskoo. Itselläni asia meni näin: sairaalassa ei käyty kertaakaan vierailulla (hankala 5km:n matka; auto oli). Leikkauksen jälkeen piti mennä linja-autolla kotiin, koska hän ei viitsinyt lähteä kyytimään vaikka oli töissä 100:n metrin päässä k.o. sairaalasta. (hän ei kuulemma ole mikään piika) Tikit lonkassa ja olkapäässä ja vain yksi toimiva käsi ei kuulemma ollut mikään selitys kotitöiden jakamiselle, vaan se tulkittiin laiskuudeksi. Jos naisten suhtautuminen miehiin on tuollaista niin onko sitten kohtuullista vaatia itseleen jotain jumalattarena pitämistä ja aijai aijai pipi hyysäämistä.
Hei!
Oletko lukenut koskaan Jonh Grayn mars ja venus -kirjoja? Oon huomannut, että niissä on ainakin soveltuvin osin tosi hyviä pointteja misten ja naisten ajattelun välisistä eroista.
Sulla on ollut varmasti rankka kokemus ja ymmärrän hyvin, että olisit halunnut että miehesi olisi jäänyt sinua tukemaan. Kysyitkö häneltä suoraan, että voisiko hän peruuttaa matkansa? Usein vastaavissa tilanteissa nainen sanoo toista ja haluaa toista... "Kyllä mää pärjään, haluan olla yksin jne" vaikka tarkoittaakin juuri päin vastaista. Ainakin huomaan itse näin tekeväni joskus. Miehet kuitenkin tulkitsevat puheen niinkuin se sanotaan ts: haluan olla yksin tarkoittaa että toinen haluaa olla yksin. Tällöin miehelle ei käy mielessäkään, että toinen todellisuudessa haluaa jotakin muuta.
Toinen pointti mikä kannattaa muistaa on se, että keskenmenot ym ovat myös miehellekin rankkoja kokemuksia, vaikkeivat he siitä niin puhuisikaan ja päällisin puolin voisi näyttää, etteivät he juuri välitä. Usein kuitenkin se sattuu mieheen vähintään yhtä kipeästi kuin naiseen. Mies selviytyy kipeistä tilanteista tekemällä ja toimimalla, yrittämällä unohtaa asian hetkeksi ja vetäytymällä kuoreensa. Kyse ei siis välttämättä ole siitä, etteikö hän välittäisi sinusta vaan päin vastoin. Myös häneen sattuu se mitä tapahtui ja ehkä kaksin verroin sen tähden, että hän tietää, että se satuttaa hänen rakastaan (sinua) pahasti. Hän ei vaan osaa selviytyä siitä muutoin kuin vetäytymällä ja toimimalla. Lisäksi hän voi olettaa, että sinäkin haluaisit saada rauhaa, jotta voisit toipua tapahtuneesta.