Poika tai miniä soittaa vain kun tarvitsee jotain, lastenhoitoapua, rahaa, neuvoja, paperientäyttöapua, mitä milloinkin.
Kysyisivät joskus miten minulla muuten menee mutta ei koskaan. Miniä on vaan vihainen jos en aina lapsenhoitajaksi ehdi tai ei ole rahaa antaa.
Eikö huoltovastuu koskaan lopu ?????
Missä kulkee raja koska en enää ole vastuussa aikuisen poikani koko perheestä ja vielä miniän (avo) perheestä, siskoista ja veljistä ja heidän perheistä...
Turha vastata että itsepä olet poikasi kasvattanut, miniä kun pysyisi sukuineen omillaan, niin pojan kanssa kyllä pärjäisin, hän ei suutu vaikka en kykenekään rahoittamaan.
Kysyisivät joskus miten minulla muuten menee mutta ei koskaan. Miniä on vaan vihainen jos en aina lapsenhoitajaksi ehdi tai ei ole rahaa antaa.
Eikö huoltovastuu koskaan lopu ?????
Missä kulkee raja koska en enää ole vastuussa aikuisen poikani koko perheestä ja vielä miniän (avo) perheestä, siskoista ja veljistä ja heidän perheistä...
Turha vastata että itsepä olet poikasi kasvattanut, miniä kun pysyisi sukuineen omillaan, niin pojan kanssa kyllä pärjäisin, hän ei suutu vaikka en kykenekään rahoittamaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
lapsien eöättäminen loppuu siihen kun he muuttavat lapsuudenkodistaa omaan kotiinsa oli sitten vuokra tai omistusasunto niin sen jälkeen on tultava toimeen omillaan. Jos lapsesi sen jälkeen tarvitesevat rahallista apua niin sano että nykyjään saa pankista helposti lainaan 5000€ saakka ilman vakuuksia. Toinen vaihtoehto on että aina kun joku pyytää rahaa niin tee siitä aina velkakirja ja otat vaikka 3% koron itse määräämällesi ajalle tao jos on kyse alle 500€ tarpeesta niin minimikorko 50€ niin kyllä se rehanpyytely loppuu. Teet lapsillisesi selväksi että omalla palkallaan on tultava toimeen. Menot on oltava sen mukaan mitka ovat kyseisillä tuloilla mahdollista.
Miniänä olen jäävi neuvoja antamaan. Oma äiti kylläkin samassa tilanteessa kahden sisarukseni ( heidän puolisot ja lapset) kanssa.
Itse olen lukemattomia kertoja äidilleni sanonut, että pidä puolesi, sano suoraan ja tarjonnut mitä epäsuorempia valkoisia valheita ja tilanteita, joiden avulla äiti epäsuorasti pääsisi pälkähästä joutumatta sanomaan suoraan ei ... ei ole äiti pystynyt siihen. Jatkaa rahoittamista ja viimeisillä voimillaan hoitaa lapsenlapsia, jotka tulla tupsahtavat viikoksi hoitoon ilman kysymisiä vanhempien häipyessä kokonaan. Samaan aikaan äiti kokee suuria tunnontuskia siitä, että auttaa kahta lastaan koko ajan ja kaksi lasta pärjää ilman apua. Vaikka avuntarve ei meillä muillakaan sen suurempi tai pienempi olisi.
Kaipa hän haluaa säilyttää hyvät välit. Itse olen opetellut viimeiset vuodet välttelemään ja pitämäään tiettyä etäisyyttä omiin vaativiin sisaruksiini perheineen, sillä miksipä ihmiset muuttuisivat. Nämä pari sisarustani ovat vain ihmisinä hyvin itsekkäitä, aina ottamassa ja näkevät asioissa vain oman kantansa ja oman etunsa. Muut on hyväksikäytettäviä. Näkevät itse tietysti tilanteen aivan toisin.
Mielenkiintoista silti, että vaikka olen oppinut sanomaan ei, välit ovat toki toviksi viilenneet mutta eipä aikaakaan, niin sisarukset tulevat taas ... veri on vettä sakeampaa.
Eli kai sitä puolensa voi opetella pitämään vaikka aikaa se vie eikä uskoisi, että omien läheistensä kanssa sen taidon joutuisi varttuneemmalla iällä opettelemaan.
Tsemppiä!
Minä soitan anopille usein vain silloin kun on asiaa eli ovatko he kotona(jos suunnittelemme heille menoa) tai lastenhoitoapu on tietenkin toinen. Lastenhoitoapua en kylläkään ole paljoa käyttänyt, viimeisen 4kk:n aikana on hoitanut 2 kertaa a 4h ja a 6h. Minun anoppini on itse toivonut lasta hoitoon (lapsi nyt 9kk)ja appiukko myös.
Muusta syystä en useinkaan soita, sillä jotenkin tullaan toimeen paremmin kun harvemmin nähdään. Mutta ehkä minun pitäisi soittaa useammin? Miehelleni appivanhemmat soittavat noin 2-3 kertaa viikossa. Aikaisemmin sieltä tuli usein myös miehelleni käskyjä/pyyntöjä tulla tekemään jotain ja yleensä aina vapaapäivänä klo 9. Se onneksi on loppunut.
Minulla on ollut sama tilanne lapsenlapsen kanssa. Jatkuvasti on täytynyt olla auttamassa viiden vuoden ajan. Nyt kun aloin sanomaan, ettei tule mitään, välit katkaistiin täydellisesti hirvittävien haukkumisien kanssa. Yhtäkään kiitosta ei ole kertaakaan tullut.
Minut haukuttiin, että olen hullu, ja täysin kykenemätön enää hoitamaan ketään. Siis, kun en niitä epänormaaleja nipotusohjeita enää jaksanut mitenkään noudattaa.
Olen ansiotyössä lastenhoitajana ja työnantajani ja lasten vanhemmat ovat hoitamisiini tyytyväisiä. Juuri perjantaina raahasin ihanaa kukkapuskaa kiitoksesksi hyvästä hoitosta parvekkeelleni.
Epäilenpä, että kun alat pistämään jarruja hoitamisiin ja sanomaan ettet jaksa, sulle käy kuten minullekin.
Suosittelen kuitenkin, että jos sulla on mitenkään mahdollista, hommaa palkallinen lastenhoito työ itsellesi. On olemassa paljonkin perheitä, jotka eivät halua laittaa pikkulasta päivähoitoon, vaan haluavat nimenomaan, iäkkäämmän luotettavan hoitajan omaan kotiinsa, ihan yksityiseksi nannyksi.
Lappu vaan neuvolan seinälle. Ja katsele tuolta lastenhoitopalstaltakin. Ja 10 euroa/tunti on palkkani, joten alle 8 euroa tunti älä mene missään tapauksessa.
Lapset ovat kohta nelikymppisiä, mutta apua tarvitsevat. Tosin sitä rahallista ei minulla ole ja jos olisi niin vain velkakirjalla. Ei kasvatuksella ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, se on niin ihmisestä kiinni. Samasta perheestä toinen osaa ottaa muut ihmiset huomioon ja toinen viis veisaa miten käyttäytyy.
Olen huomannut, että monet miniät käyttävät anoppejaan aivan härskisti hyväkseen lasten hoidossa. Ei edes vakava sairaus saa heitä huomaanaan, että anoppi ei enää jaksa. Karmealta tuntuu tilanne, kun anoppi tulee suoraan sytostaattikuurilta kotiin, jossa muutama lapsi jo vartoo hoitajaa, kun heidän vanhempien pitää päästä viikonloppuna tuulettumaan. Odottavatko lapset saavansa nopeammpin perinnön, kun ajavat äitinsä loppuun.
Mikä ihme aikuisia suomalaisia vaivaa? Ettekö te osaa sanoa selvällä suomen kielellä, ettette pysty/halua olla ikuisia piikoja? Siihen ei mitään valkoisia valheita tarvitse keksiä. Sen jälkeen pitäisi pysyä sanojensa takana, eikä auttaa muulloin kuin itselleen sopii. Itselläni on anoppi, joka asuu kaukana, mutta tyrkyttää apuaan, koska pelkää jäävänsä huonommaksi kuin minun eli miniän vanhemmat. Ensin otimme tarjottua apua vastaan lähinnä lastenhoidon muodossa. Sitten kuulin takanapäin anopin puheita, kuinka miniä vaati häntä auttamaan eikä kiitoksen sanaa sanonut. Eikö ne hoidetut lapset ole myös myös mieheni lapsia? Joka tapauksessa päätin, että pyydän apua omilta vanhemmilta, jos sitä satun tarvitsemaan. En kestä selän takana puhumista. Muutenkin on helpompi kommunikoida omien vanhempien kuin appivanhempien kanssa.
Meillä periaatteena hommata vain sen verran rasitteita että jaksamme varmasti ilman apuja ne hoitaa. Anopit ja apet saa viettää lokoisia kissanpäiviä, johan ne sen ovat ansainneetkin. Tiedän kyllä minkälaisia räyhkeyden huippuja monet ihmiset osaa olla, ottaen kaikki hyöty irti mitä irti vaan voi saada.
Se on vain järjestelykysymys ja kuinka tätä elämää elää, ihan itsestä kiinni. Omilta vanhemmiltani pyydän apua jos tarvitsen. Eipä juuri ole tarvinnut. Jotain pientä he ovat halunneet puuhastella väkisin vaikka olen sanonut ettei tarvitse.
Yksi asia voisi sekin olla syynä isovanhempien väsymiseen lapsenlapsiin helpommin kuin ennen. Nykyään lapset eivät ole niin helppoja, kilttejä ja rauhallisia kuin ennen. Lapset ovat levottomampia ja äänekkäämpiä, eivät helposti usko mitään kieltoja.
Isovanhemmille voi tulla huono- omatunto jos he suoraan sanoo etteivät jaksa. Vanhempien pitäisi nähdä silloin kun liika on liikaa eikä härskisti hyväksikäyttää isovanhempien hyväntahtoisuutta. Toisekseen voidaan pelätä riitoja kostoja jos kehtaa suoraan sanoo. Sitten vahemmat tai edes toinen voisi olla itsekkin lasten mukana isovanhemmilla ettei koko vastuu ja hoito ole aivan vanhojen ihmisten kontolla. On useampi jakamassa vastuuta. Pahinta on tuupata lapset sinne vaan ja häipyä juhliin, sit joskus muistaessa hatetaan. Jotkut sulkee puhelimensakkin ettei heitä hätistellä lapsia hakeen kesken rankkojen "harrastusten".
Usein se on "sisäänrakennettu häveliäisyys" joka saa sen avunpyytämisen loppumaan,kun kasvetaan aikuiseksi.Lähdin nuorena kotoa ja sen jälkeen en ole taloudellista apua pyytänyt,koska ajattelin,että nyt on vanhempien osuus hoidettu.Lastenhoitoapua olen saanut,mutta siitäkin on sovittu etukäteen eikä ole ollut tietääkseni vastenmielistä hommaa vanhemmilleni.Joskus vanhempi ehkä mahdollistaa lapsensa toiminnan sillä,ettei oikein uskalleta luottaa siihen,että lapsi pärjäisi ilman apua.Liian hövelisti aluksi tarjotaan apua ja aikuinen lapsi huomaa,että helpoin tapa hoitaa ongelma on se,että otetaan se raha vanhemmilta.5 lapsen yksinhuoltajana onneksi omani ovat oivaltaneet,ettei minulta ole moraalisesti oikein pyytää enää rahallista tukea aikuisena.Lapsenlapsia hoidan tarvittaessa,se on minulle ilo,ei velvollisuus.
Tätä samaa asiaa mietin minäkin. "Anoppini" on jo iäkäs ja sairas ihminen. Minä olin hänen poikansa viimeinen elinkumppani. Emme olleet aviossa. Poika menehtyi jo vuosia sitten. Mutta hänen äitinsä ja minun ystävyys on säilynyt edelleen.
Mutta pakostakin joskus mietin sitä, missä anopin omat lapset ja lapsenlapset, siis tulevat perijät oikein ovat? Anoppini tarvitsee huonon terveytensä vuoksi hyvin paljon apua. Jo pelkästään siivoamisessa, mattojen- ja ikkunoiden pesussa, ynnä muissa kodinaskareissa.
Nyt olemme yhdessä hankkineet hänelle palvelutalopaikan. Hänen omasta halustaan ja hän on laittanut oman asuntonsa myyntiin. Mutta lapsilta/lapsenlapsilta ei tunnu löytyvän aikaa äitinsä/mumminsa auttamiseen. Asunto olisi siivottava myyntinäyttöä varten ja muuttotavarat pakattava, muuttoa varten. Sekä vuosikymmenten aikana kertyneet vanhat paperit ja muu tarpeeton sälä olisi hävitettävä.
Mutta lapsilla on omat kiireensä. Anopin heille luovuttamat kesämökit kaipaavat kunnostusta/siivousta talven jälkeen. Mutta anopin muutto ei tunnu kiinnostavan heistä ketään. Tiedän, että on olemassa muuttofirmoja, jotka tekevät muuton ”avaimet käteen” –periaatteella. Mutta kaikki ennakoivatyö olisi tehtävä ensin.
Kyllä he löytyvät viimeistään silloin, kun perintöä ryhdytään jakamaan.