Pitäisikö jaksaa?

Johtuuko tunteen/himon puute sinun puoleltasi juuri siitä, että avovaimosi kanssa on hankalaa, koska pitää koko ajan nyhjätä kotona jne? Onko sinulla kuitenkin joskus ollut ihan oikeita tunteita häntä kohtaan? Luuletko, että tunteesi voisivat vielä herätä uudestaan?

Minusta nimittäin tilanteenne kuulostaa siltä, että avovaimollasi ei ole oikein muuta elämään kuin sinä ja teidän suhteenne. Jos näin on, niin tärkeää olisi, että avovaimosi itse tajuaisi tämän ja alkaisi tehdä jotain asialle. Suhteellenne voisi tehdä hyvää, jos hän esimerkiksi löytäisi uusia ystäviä (tai alkaisi uudelleen pitää yheyttä vanhoihin ystäviin, jos sellaisia on), aloittaisi uuden harrastuksen tai muuten löytäisi elämäänsä jotakin uutta sisältöä. Näin hänellä olisi muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin sinä ja kotona istuminen, ja sinä saisit vähän enemmän omaa aikaa ja "tilaa".

Olen nimittäin itse ollut joskus vähän samanlainen kuin sinun avovaimosi. Minulla ei ollut paljonkaan (lähellä asuvia) ystäviä, en juuri harrastanut mitään jne. Huomasin itse, että aloin käyttäytyä juuri tuolla tavalla kuin sinä kuvailit: en olisi halunnut, että mieskään käy missään, halusin vain olla hänen kanssaan ja puuhailla yhdessä jotakin mukavaa kotona, vaadin häneltä hirveästi huomoita ja hellyyttä. Minun oli vaikea sulattaa sitä, että hän ei halunnutkaan koko ajan olla vain minun seurassani. En ymmärtänyt sitä, koska itselläni ei ollut oikein muuta kuin meidän suhteemme.

Minun "pelastukseni" oli opiskelun aloittaminen. Sain sen myötä elämääni uutta sisältöä ja myös uusia kavereita, joiden kanssa kävin silloin tällöin ulkona yms. Enää minua ei harmittanut, jos mies lähti kavereidensa kanssa johonkin, koska kävinhän minäkin omien kavereideni kanssa ulkona ja "uhrasin" meidän yhteistä aikaamme opiskeluun.

Nyttemmin elämääni on tullut paljon muutakin tärkeää ja mukavaa, ja olen ymmärtänyt että on ihan hyvä, että molemmilla on yhteisten juttujen lisäksi omia harrastuksia ja kavereita, eikä kaikkea tarvitse aina tehdä yhdessä.

Joten ehkä teilläkin on vielä toivoa! :)

Jos tilanne tuntuu sinusta ahdistavalta, ratkaisun taidat tietää itsekin. Ahdistava suhde ei välttämättä helpotu edes ajan kanssa.

MUTTA, jos et vielä vain koe olevasi valmis moisiin sitoumuksiin, puhu avokkisi kanssa. Jos hän on fiksu, hän ymmärtää. Tämä keskustelu voi avata sinulle taas uusia ovia.

Mutta totuus on se, että et voi muuttaa avokkiasi. Hän voi muuttua itse jos sitä haluaa, mutta toivottavasti hän ei tee sitä vain sinun tahdostasi ja kadu sitä myöhemmin. Eli toisin sanoen ei olisi enää oma itsensä ja tukahduttaisi tunteensa, jotka sitten myöhemmin purkautuisivat. Mutta voithan miettiä rakastatko sinä häntä niin paljon, että olisit valmis tekemään joskus jotain, mikä ei ehkä sillä hetkellä tunnu hyvältä. Ehkä jo se, että saat sillä toiselle hyvän mielen saa sinutkin paremmalle tuulelle.

Parisuhde on myönnytyksien tekemistä ja uhrautumista. Jos rakastaa oikeasti, on näitä valmis tekemään.

Intohimo katoaa aina välillä, mutta sen voi saada helpostikin takaisin. Rakastua voi monesti elämässään, toivottavasti aina siihen samaan tuttuun ja turvalliseen kumppaniin, joka on saattanut tuntua hieman jo tylsältä. Ei se tylsyys katoa, vaikka vaihtaisitkin toiseen - ajan kanssa se ilmenee taas. Usko pois.

Puhukaa, kerro tunteistasi. Jos hän rakastaa sinua niin paljon, kuin annoit ymmärtää, hän ei kanna tunteistasi kaunaa vaan antaa aikaa. Mutta älä "tyydy" suhteeseen, joka ei sinua tyydytä. Ajattele vain asiaa kaikilta kanteilta, ehkä ymmärrät itsessäkin jotain uutta ja voit miettiä voisitko tehdä jonkin asian toisin tai ajatella toisin.

viihdy ystävieni seurassa eikä hänellä oikeastaa ole omiakaan."

Maistele tuota lausetta.

Voitko kuvitella, että naisellasi ei olisi ystäviä, mutta hän viihtyisi sinun ystäviesi seurassa, aina. Et pääsisi tapaamaan ystäviäsi mihinkään ilman kumppaniasi. Kumpi olisi pahempi?

Elämäsi olisi varmasti ihanaa naisesi kanssa jos hän ei olisi noin riippuvainen sinusta ja odottaisi sinulta kaikkea. Olisi todella hyvä, että hänellä olisi omia ystäviä ja omaa tekemistä.

missään nimessä mene naisen kanssa naimisiin/hanki lapsia. Ei tule suhde siitä paremmaksi muuttumaan kun nyt jo tunnet noin. Pahemmaksi vaan menee kun tunnet olevasi "ansassa", eikä sinulla enää ole varaa valita lähteäkö vai ei. Ottakaa pieni breikki suhteeseen ja muuttakaa erilleen niin saat miettiä asioita rauhassa ja avokkisikin on pakko hankkia oma elämä. Muuten voin taata että päädytte avioerotilastojen jatkoksi niin kuin niin monelle muullekin suhteelle käy. Mistä se sitten johtuu? En tiedä itsekään käykö aina näin (intohimo ehkä kuolee kaikista suhteista?) vai johtuvatko nämä tunteet vain siitä ettet ole löytänyt sitä oikeaa. Haluaisin itsekin kovasti tietää, samassa tilanteessa kun olen...

Ole iloinen jos sulla on tunteellinen nainen ja seksi luistaa, jos mielestäsi hän on hyvä äitinä sekä emäntänä niin siitä vaan naimisiin ja muksuja tekemään (sitten kun kumpikin haluaa). Ainoa ongelmasi näyttää olevan naisesi suhtautuminen omiin haluihin ja tekemisiin. Yritä selvittää tämä alusta asti, kahta samanlaista ihmistä ei ole olemassa ja pitää hyväksyä että olemme toisenlaisia - ehkä tyttöystävälläsi on epävarmuuden tunnetta menneisyydestä ja haluaa takertua sinuun tai on vain niin rakastunut ja tunteellinen. Tunteelliset naiset, Nimenomaan todelliset NAISET ovat suomessa jo harvinaisuuksia. 12v. naimisissa olleena tiedän että tunteellisuus "häviää" pikku hiljaa naisesta - mitä enemmän sitä on alussa sitä parempi, kaikkein tärkeintä että seksielämä sujuu alussa kummankin mieleen. Itseni kohdalla "luulin" että naiseni tulee "kiimaiseksi" ajan myötä mutta ikävä kyllä ei. Kunhan on seksuaalisesti samalla tasolla niin kaikki menee hyvin, ylä ja alamäkiä tulee olemaan ja sehän on selvä. Miehelle naimisiin meno / lesten teko on vaikea päätös täällä suomessa - jos tuntuu ok niin siitä vaan. Kuten sanoin kaikki olemme erilaisia, jos jätät hänet mitä luulet löytäväsi? jokainen mies epäröi samaa kuin sinä. Toimiva seksielämä meinaa paljon pitkällä tähtäimellä, tiedän kokemuksesta - ikävällä tavalla eli omaa ei oikein kiinnosta.

Tarinasi tuntuu jokseenkin tutulta. Voisin kuvitella että entinen poikaystäväni olisi laittanut muutamia lauseita tekstiin. Minä tosin en ollut kotona nyhjöttäjä. Pidin kyllä elämästä seinien ulkopuolellakin. Ystäviä ei juurikaan ollut mutta viihdyin yksin kyllä harrastusten parissa. Mielestäni suhteemme hipoi täydellisyyttä. Olin todella tyytyväinen siihen ja rakastin mielettömästi miestä. Näin jälkeenpäin ajatellen suhde oli tasaista. Ei mitään yletöntä kiihkoa, intohimoa ei mitään sellaista -paitsi alussa kyllä. Oli vain sellainen yhteenkuuluvuuden tunne ja kun toinen oli kunnollinen kansalainen niin mikäs siinä. Rakkautta minulla riitti hirveästi vaikka en minäkään mitään erityistä kiihkoa suhteessa tuntenut. Mies alkoi sitten ajatella kaiketi samoin kuin sinä ja halus eron. Minä romahdin täysin. Viikon itkin ja sitten aloin juoda. Surkeaa mutta se muka jotenkin 'paransi' oloani. Sitten tapahtui yhtä ja toista. Olimme ensin erittäin hyviä kavereita. Tuska ei hellittänyt millään vaikka sitä en itse silloin tajunnutkaan. Välit meni jossain vaiheessa poikki ja minä ryvin itsesäälissä vielä tovin. Sitten kuitenkin tiettyjen tapahtumien kautta pääsin jaloilleni. Tänä päivänä on kulunut n. 5 vuotta erosta. Muistot suhteesta ovat kauniit. Olen päässyt eron yli ja hyväksynyt tosiasiat. Uskomatonta kuinka ero muutti persoonaani parin vuoden ajan ihan toisenlaiseksi mitä oikeasti olen. Tuska jota koin -sillä itselläni ero ei ollut käynyt mielessänikään vaikka se meilläkin oli ollut ennen loppurysäýstä pari kertaa puheena- oli mielettömän suurta. Mutta minä selvisin siitä kuitenkin. Tällähetkellä minulla on oma perhe jota rakastan eniten. Koska muistot ovat kauniit, harmittaa minua että pilasin ystävyyden. Kyllä minä usein ajattelen häntä. Haluaisin pyytää anteeksi kaikkea pahaa mitä tuotin hänelle. En vain löydä sopivia sanoja...

En ole itse noin hankala nainen, mutta jotakin piirteitä tuntui tutulta tilanteessasi. Nimittäin viimeisessä suhteessani olin ihan sekaisin. Halusin koko ajan sänkyyn mieheni kanssa, en osannut ollenkaan elää omaa elämääni. Olen vahva ja iloinen nainen, mutta tuo suhde masensi minut ja tarrauduin häneen. Nyt suhde loppui, kun selvisi, että mieheni on koko ajan pettänyt minua. Itse ajattelen nyt, että tuo "hullu" tarrautuminen johtuikin siitä, että vaistosin mieheni uskottomuuden ja sen, ettei hän oikeasti rakasta minua. Katkaisin suhteen viikko sitten, enkä kaipaa häntä ollenkaan eli ei tainnut olla rakkautta minun puolelta. Voisiko sinunkin ystäväsi vaistota tuon sinun tunteettomuuden ja siksi haluaa nyhjätä kyljessäsi ja varmistaa siten, että välität.
Kerrot tietenkin ystävällesi oikeat tunteesi ja anna näin mahdollisuus teille kummallekin oikeaan onneen !!!

mikä kirjoitustaito! kouluun siitä!