Heippa.
Osaisiko joku kommentoida mitä minun pitäisi tehdä:
Olen seurustellut erään miehen kanssa n.3kk, jotka ovat olleet ehken elämäni parhaat kolme kuukautta. Pystymme puhumaan todella avoimesti toisillemme ja kaikinpuolin suhteemme tuntuu toimivalta. Minulla on kuitenkin yksi ongelma - lähtökohtani. Minun vanhempani eivät nimittäin ole kovinkaan hyvillä raiteilla tällä hetkellä ja minä arkailen kertoa heistä juuri mitään ko. miehelle. Lapsuutenikin oli todella vaikea. Näin ollen esim. koulunkäyntini on ollut melko huonoa. Lukio meni miten meni, eikä koulumenestykseni ole todellakaan kovin kehuttavaa. Tämä ko. mies taas opiskelee ensimmäistä vuotta lääkäriksi ja minä vielä vähän haen omaa tietäni..
Minusta tuntuu, että en uskalla heittäytyä tähän suhteeseen täysillä mukaan, koska pelkään että minä en ole tuon profesori-perheen pojalle tarpeeksi hyvä. Mietin esim. tilannetta heille menemisestä, jota miesystäväni on minulle ehdottanut. En vain kykene kertomaan yhtään mitään siitä kontekstista jossa olen kavanut, tai jossa eronneet vanhempani elävät - häpeän :(
Huono itsetunto vaivaa minua ja tulee vaivaamaan varmaankin koko elämäni, vaikkakin olen varsin pidetty, kaunis ja positiivinen ihminen.
Osaisiko joku kommentoida mitä minun pitäisi tehdä:
Olen seurustellut erään miehen kanssa n.3kk, jotka ovat olleet ehken elämäni parhaat kolme kuukautta. Pystymme puhumaan todella avoimesti toisillemme ja kaikinpuolin suhteemme tuntuu toimivalta. Minulla on kuitenkin yksi ongelma - lähtökohtani. Minun vanhempani eivät nimittäin ole kovinkaan hyvillä raiteilla tällä hetkellä ja minä arkailen kertoa heistä juuri mitään ko. miehelle. Lapsuutenikin oli todella vaikea. Näin ollen esim. koulunkäyntini on ollut melko huonoa. Lukio meni miten meni, eikä koulumenestykseni ole todellakaan kovin kehuttavaa. Tämä ko. mies taas opiskelee ensimmäistä vuotta lääkäriksi ja minä vielä vähän haen omaa tietäni..
Minusta tuntuu, että en uskalla heittäytyä tähän suhteeseen täysillä mukaan, koska pelkään että minä en ole tuon profesori-perheen pojalle tarpeeksi hyvä. Mietin esim. tilannetta heille menemisestä, jota miesystäväni on minulle ehdottanut. En vain kykene kertomaan yhtään mitään siitä kontekstista jossa olen kavanut, tai jossa eronneet vanhempani elävät - häpeän :(
Huono itsetunto vaivaa minua ja tulee vaivaamaan varmaankin koko elämäni, vaikkakin olen varsin pidetty, kaunis ja positiivinen ihminen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mikäli haluat suhdetta jatkaa, niin eipä ole oikein muita vaihtoehtoja paitsi kertoa. Ehkä kaikkea ei kannata kertoa heti, vaan voit esim ensin kertoa vanhempiesi erosta ja nykytilanteesta jotakin. Mikäli poikaystäväsi ei säikähdä, vaan osoittaa ymmärrystä ja tukea, niin sitten voit kertoa lisää.
Ei ne professoritkaan aina täysin elämää ymmärtämättömiä yksilöitä ole. Mikäli poikaystäväsi osaa suhtautua asiaan, kannattaa kysyä, miten hän epäilee vanhempiensa suhtautuvan.
Kannattaa aina muistaa, että lapsi ei ole vastuussa vanhempiensa päätöksistä ja elämästä. Jos miehesi ei ymmärrä tätä, hän ei ole sinulle sopiva. Haluaisitko mieluummin tietää asian nyt vai vuoden kuluttua? Kumpi sattuisi enemmän?
Harmittaa ihan vietävästi, ettei koulunkäynti aikoinaan kiinnostanut.. Tuntuu, että nyt on jo myöhäistä! Olen kyllä opiskellut (ammattikoulu ja amk), mutta yleistieto, kielitaito ym. hakusessa..
Minä olen myös duunariperheestä ja iän karttuessa huomaan yhä enemmän ja enemmän junttimaisia piirteitä vanhemmissani (ja itsessänikin!). En ole esim. ikinä käynyt ulkomailla, koska ilmeisesti matkustelua ei osattu arvostaa perheessämme. Nykyään pelottaa pelkkä ajatus lähteä johonkin, kun ei osaa ehkä käyttäytyä :)
Lapsuuteen kuuluivat myös tappelut ja normaalia suurempi alkoholinkäyttö, ei kuitenkaan alkoholismi.
Yhdessä välissä jo hyväksyinkin perheeni sellaisena kuin se on, mutten nykyiselle kumppanilleni ole valmis esittelemään heitä.
Mies opiskelee yliopistossa, eikä ole edes mistään "yläluokan" perheestä mutta silti "normaalimmasta" kuin itse olen. Ahdistaa tavata kavereidenkin vanhempia (jotka poikkeuksetta ovat edes vanhankansan mielestä hyvässä ammatissa) ja kyselevät lähtökohdistani. Hankala käyttäytyä vakuuttavasti ennenkuin oikeasti hyväksyy itsensä ja perheensä.
En tiedä, milloin olen valmis esittelyihin. Enemmän pelottaa (oikeasti PELOTTAA) tavata miehen vanhemmat, koska saan selitellä varmaan kaikkea.. Kaiken lisäksi olen armoton jännittäjä ja ujokin vielä eli en tapaa heitä varmaan koskaan..
Ei tuo duunaritausta alkoholismilla höystettynä enää pitäisi olla mikään tabu. Asioista on kuitenkin puhuttu julkisuudessakin sen verran paljon viime vuosina.
Ujoudesta voi hiukan päästä eroon, ja vain uskaltautumalla uusiin tilanteisiin vieraassa kulttuurissa (vieraalla kielellä) huomaa, että niistä selviää jotenkin. Käytöstavat vaihtelevat muutenkin maittan ja kulttuureittain sen verran, että normaalilla arkijärjen kohteliaisuudella yleensä selviää pitkälle.
Mikä muuten on normaalia? Ikä on opettanut senkin tosiasian, että näissä hyvissä 'yläluokan' perheissä saattaa hyvinkin olla aivan samoja ongelmia kuin duunariperheessäkin, mutta asioista on opittu vaikenemaan ja pitämään kulissit yllä.
Sinä olet sinä, ja anna ihmisten arvioida sinut sellaisena kuin olet. Yksityiskohtia tuskin kannattaa kertoa, mutta voit ylimalkaisesti todeta, että vanhempasi ovat duunareita ja kertoa ammatit - siinä ei ole mitään hävettävää. Liikaa ei todellakaan kannata kertoa, sillä monesti ihmiset eivät oikein osaa suhtautua ongelmiin (esim perheväkivaltaan), joista ei mitään lähempää kokemusta vaan tieto on peräisin lehdistä jne.
Yleistietoa ja kielitaitoa voi kartuttaa myöhemminkin, asenne ratkaisee :)
Ihanan tsemppaava kirjoitus.
Olen vain hiukan ulapalla, kun en tiedä mistä aloittaisin elämänparannuksen.. Tuntuu, että pitäisi opiskella kaikki perustiedot (lukio), pukeutumiskurssi, käytöskurssi, puhekurssi jne jne. En osaa oikein puhua ihmisille ja siitä johtuen tunnen itseni juntiksi. Yritän olla mahdollisimman hiljaa koska töksäyttelen asioita. En tiedä hirveästi asioista, koska en tiedä, mistä pitäisi tietää mitä :)
Ehkä liioittelen ja paljonkin, mutta väitän lähes sairaalloisen ujouteni olevan peruja epävarmasta olosta lapsuudessani.
Sosiaalisia taitoja oppii parhaiten vain olemalla tekemisissä ihmisten kanssa. Ehkä voisit osallistua työväenopiston näytelmäryhmään tms, jossa ujous karisisi (ainakin hiukan), ja samalla tulisi opeteltua sosiaalisia taitoja kahtakin kautta (live-elämä, ja näytelmän tulkinta). tulisi sitä puhumistakin harjoiteltua.
Pukeutumisen suhteen ei oikein ole yhtä linjaa (arkipäivässä vapaalla) eli eiköhän puhtaat, ehjät vaatteet riitä. Tämän jälkeen tyyli on vapaa. Töissä monesti vaaditaan erityylistä asua (kerrotaan kyllä ja kysyäkin voi) kuten juhlissakin. Kirpparilta voi hakea halvalla eri tyllisiä vaatteita tai tehdä vkonloppu-urakka vaateosastolla sovitellen aivan eri tyylisiä vaatteita etsien niitä, joissa viihtyy parhaiten. Juhlat on aina asia erikseen, mutta sukujuhlat kyllä erottaa Linnan juhlista maalaisjärjelläkin.
Mikäli iltalukio kokonaisuudessaan ei innosta, niin työväenopisto, kansalaisjärjestöt jne järjestävät erilaisia ilmaisluentoja hyvinkin erilaisista aiheista eli sinne vain kuunteluoppilaaksi. Ja Hesari kannattaa lukea hiukan tarkemmin :)
Miksi hakea sitä ulkokultaa? Toki on hienoa kun haluaa lisää tietoa päähänsä, siinä ei kukaan häviä koskaan mitään. Mutta muistakaa hyvät ihmiset että ei se oppiarvo tee kenestäkään parempaa kuin toisesta vaan luonne se on joka ratkaisee. Tohtorin arvon itselleen lukenut henkilö voi olla kotona täysi sadisti ja perhe elää kulissien takana helvetissä josta ei ulkopuolisella välttämättä ole mitään kuvaa. Duunariperheissä taas voi olla mitä onnellisimpia perheitä jotka kokevat perheensä tärkeimmäksi prioriteetikseen. Eli meitä on moneen ja niin kauan kuin häpeää itseään (sukuamme emme voi valita) niin se heijastuu myös muuhun käyttäytymiseen ja olemukseen. Ihminen joka pystyy hyväksymään itsensä ja olemaan ns. luonnollinen ilman suurempaa roolia päällään, on kaikista mielenkiintoinen ihminen ja ei perhetaustat siinä pitäisi mitään vaikuttaa.
Tämä auttoi minua hieman eteen päin. Minulla on kuitenkin hieman erilainen tilanne, kuin ensimmäiseksi vastaajan kanssa, koska olen hyvät sosiaaliset taidot omaava ihminen. Minulla on sekä korkeasti koulutettuja ystäviä, että tavallisia duunareita. Tulen siis hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Ongelma on vain se että en tule ollenkaan toimeen vanhempieni kanssa, koska he eivät pukeudu, käyttäydy, ajattele yms. ollenkaan samalla lailla kuin minä. Rakastan heitä todella paljon ja pidän yhteyttä, koska koen sen velvollisuudekseni ja tietysti olen myös kiintynyt heihin. Pelkään vain että se konteksti jossa olen kasvanut on liian erilainen verrattuna poikaystäväni kontekstiin. :( Voikohan tästä suhteesta tulla mitään..
aidosti välittää toisesta ei siihen vaikuta toisen lähtökohta. Mitä pitempään olet kertomatta taustoistasi, sitä vaikeampaa se tulee olemaan ja varmaanki loukkaa vieläkin enemmän miestäsi. Mikäli miesystävällesi on tärkeää millaisesta kodista olet, eikä se millainen sinä olet, ei hän ole arvoisesi. Aito rakkaus ei kaadu status-seikkoihin.
ei kaikkea tarvitse kerralla kertoa. tosin olette seurustelleetkin JO 3 kk joten lienet jotain perheestäsi jo kertonutkin. kenties nyt olisi kuitenkin jo aika valottaa asiaa lisää, mutta vain sen verran kuin haluat. toisaalta olette seurustelleet VASTA 3 kk, joten ei miehesi tarvitse edes kaikkea tietää, vai tarpeellinen. hän voisi esim. etukäteen sanoa vanhemmilleen että et mielellään puhu perheestäsi, vaan tahdot setviä asioita ensin itseksesi ja kertoa sitten itse asiat "appivanhemmille" myöhemmin.
äläkä ole turhan epävarma itsestäsi. mies on jo sinut itselleen ottanut ja pitää siitä, millainen olet. kelpaat hänelle jo omana itsenäsi, älä yritä olla mitään muuta. ja hän kelpaa sinulle, joten kaikki on teidän kohdallanne hyvin.
ja loppujen lopuksi: seurustelet miesystäväsi kanssa etkä miesystäväsi vanhempien. ;)