Minun anoppini on mukava nainen. Äärimmäisen sydämellinen suurperheen äiti (miehelläni on 8 sisarusta). Hän ei koskaan puutu elämäämme, mutta on silti mukana elämässämme. Näinhän sen pitää ollakin.
Jos hän haluaa auttaa, hän pyytää lupaa jne.
Appiukko onkin sitten toinen juttu. Yhdessä mieheni kanssa jo pitkästi yli 5 vuotta ja appiukko ei puhu minulle edelleenkään mitään.
Hän ei tykkää jutella naisten kanssa, koska hän on sovinisti. Hän ei juttele koskaan naisvieraittensa kanssa. Anoppi raasu on passannut hänet aivan piloille kantelemalla kahvitkin pöytään. Samoin olen huomannut, että heidän perheessään tyttöjen pitää tehdä paljon kotitöitä, mutta pojat vain istuskelevat ja valittavat tylsyyttä.
Vaikka asiaa mitenpäin pyörittelisi mielessä, en vain tykkää appiukostani. Yhtään.
Enkä usko, että hänkään pitää minusta erityisemmin, koska hän tietää minun ja poikansa elävän tasa-arvoisessa suhteessa. Meillä molemmat saa kulkea ilman toisen mäkätyksiä ja toista kunnioitetaan. Anoppi on kertonut, että kun he olivat nuori pari, appiukko oli pakottanut anoppini naimisiin ja lopettamaan tupakoinnin ja muunkin menemisen. Anoppini tosiaan oli nuorena oikea villikko, mutta "isäntä on paiskannut nyrkin ja hellan väliin".
Anoppi on aloittanut juuri työelämän tuon lapsien pyöräyttelyn jälkeen ja silti hän edelleenkin tekee kotonaan kaikki kotityöt, perheen tyttäret apunaan. Appiukko viilettää illat omissa harrastuksissaan. Kerran appiukko tuli käymään kylässä juuri kun olin imuroimassa. Voi että tuli tunne, että olisi tehnyt mieli työntää se imuri hänen käsiinsä ja kysäistä, että osaatkos käyttää tämmöstä, olis korkea aika osata.
Lisäksi ärsyttää se, että mieheni on monia monituisia kertoja putänyt mennä auttamaan äitiään sen vuoksi, ettei appiukko ole ruvennut. Tälläisia hommia on esimerkiksi lampun vaihdot korkealle ja kaupassa käyttäminen. (Anopilla ei ole ajokorttia)
Luojan kiitos (kuulostaa varmaan lapselliselta...) mieheni on äitinsä näköinen. Hänessä ei ole tippaakaan isänsä näköä. Äänessä on samankaltaisuutta kuin appiukolla, se häiritsee joskus jos me riidellään. :)
Mieheni vihaa kotitöitä. Vaan pakko myöntää, että niin inhoan minäkin. Ainoa mistä hän pitää, on ruuanlaitto ja pihahommat. Omat työvaattensa hän sentään pyykkää itse, kun sanoin kylmästi, etten häntä ala passata.Alkuseurustelusta kotihommat maistuivat miehelle paremmin, mutta sitten tuli pieni notkahdus. Siinä vaiheessa kun saimme lapsen. Nyt kun olemme taas molemmat töissä, on pitänyt tämän tästäkin muistuttaa, että meillä ei hommat toimi niinkuin teilläpäin. Jos molemmat on töissä niin tottakai silloin molemmat siivoaakin. Mieheni on tämän ymmärtänyt, mutta silti hän mieluummin kokkaa kun imuroi. Mutta ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että yllättävän paljon se kotikasvatus vaikuttaa. Saas nähä millaisia mieheni veljistä tulee... Ovat nimittäin jääräpäisempiä kuin minun mieheni, enkä voi heistä ketään kuvitella tekemään mitään.
Mieheni siskolla on kenties pieniä patoutumia. Hän on melkoinen pirtiihirmu omalle miehelleen kotitöiden suhteen. Mutta en kyllä ihmettele, kun kotona on ollut tuommoista.
Jos hän haluaa auttaa, hän pyytää lupaa jne.
Appiukko onkin sitten toinen juttu. Yhdessä mieheni kanssa jo pitkästi yli 5 vuotta ja appiukko ei puhu minulle edelleenkään mitään.
Hän ei tykkää jutella naisten kanssa, koska hän on sovinisti. Hän ei juttele koskaan naisvieraittensa kanssa. Anoppi raasu on passannut hänet aivan piloille kantelemalla kahvitkin pöytään. Samoin olen huomannut, että heidän perheessään tyttöjen pitää tehdä paljon kotitöitä, mutta pojat vain istuskelevat ja valittavat tylsyyttä.
Vaikka asiaa mitenpäin pyörittelisi mielessä, en vain tykkää appiukostani. Yhtään.
Enkä usko, että hänkään pitää minusta erityisemmin, koska hän tietää minun ja poikansa elävän tasa-arvoisessa suhteessa. Meillä molemmat saa kulkea ilman toisen mäkätyksiä ja toista kunnioitetaan. Anoppi on kertonut, että kun he olivat nuori pari, appiukko oli pakottanut anoppini naimisiin ja lopettamaan tupakoinnin ja muunkin menemisen. Anoppini tosiaan oli nuorena oikea villikko, mutta "isäntä on paiskannut nyrkin ja hellan väliin".
Anoppi on aloittanut juuri työelämän tuon lapsien pyöräyttelyn jälkeen ja silti hän edelleenkin tekee kotonaan kaikki kotityöt, perheen tyttäret apunaan. Appiukko viilettää illat omissa harrastuksissaan. Kerran appiukko tuli käymään kylässä juuri kun olin imuroimassa. Voi että tuli tunne, että olisi tehnyt mieli työntää se imuri hänen käsiinsä ja kysäistä, että osaatkos käyttää tämmöstä, olis korkea aika osata.
Lisäksi ärsyttää se, että mieheni on monia monituisia kertoja putänyt mennä auttamaan äitiään sen vuoksi, ettei appiukko ole ruvennut. Tälläisia hommia on esimerkiksi lampun vaihdot korkealle ja kaupassa käyttäminen. (Anopilla ei ole ajokorttia)
Luojan kiitos (kuulostaa varmaan lapselliselta...) mieheni on äitinsä näköinen. Hänessä ei ole tippaakaan isänsä näköä. Äänessä on samankaltaisuutta kuin appiukolla, se häiritsee joskus jos me riidellään. :)
Mieheni vihaa kotitöitä. Vaan pakko myöntää, että niin inhoan minäkin. Ainoa mistä hän pitää, on ruuanlaitto ja pihahommat. Omat työvaattensa hän sentään pyykkää itse, kun sanoin kylmästi, etten häntä ala passata.Alkuseurustelusta kotihommat maistuivat miehelle paremmin, mutta sitten tuli pieni notkahdus. Siinä vaiheessa kun saimme lapsen. Nyt kun olemme taas molemmat töissä, on pitänyt tämän tästäkin muistuttaa, että meillä ei hommat toimi niinkuin teilläpäin. Jos molemmat on töissä niin tottakai silloin molemmat siivoaakin. Mieheni on tämän ymmärtänyt, mutta silti hän mieluummin kokkaa kun imuroi. Mutta ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että yllättävän paljon se kotikasvatus vaikuttaa. Saas nähä millaisia mieheni veljistä tulee... Ovat nimittäin jääräpäisempiä kuin minun mieheni, enkä voi heistä ketään kuvitella tekemään mitään.
Mieheni siskolla on kenties pieniä patoutumia. Hän on melkoinen pirtiihirmu omalle miehelleen kotitöiden suhteen. Mutta en kyllä ihmettele, kun kotona on ollut tuommoista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
MInulla on samanlaista! Kuulosti melkein omalta appiukoltani!
Minun appiukkoni vaan vääntää vitsiä naisista, haukkuu koko perheensä(myös pojat), yrittää pompottaa minua(nyt kun kerran tulit kylään niin voisit siivota vintin) ja miestäni, on alkoholisti..
Tiedä sitten kuinka kauan jaksan äijää katsoa! Iljettävä ukko joka vaan makaa pirtissä, kun muut tekevät työt.
Hän vihaa minua, sillä olen tehnyt selväksi etten ole mikään piika. Hän haukkuu kaikki tekemiseni ja sanoo että olen pilannut hänen poikansa.. Niin just, suksikoon suolle!
Onneksi mieheni ei ole tippaakaan samannäköinen kuin appiukko, luonnekkin on ihan erillainen.
20-30 vuotta, voit hämmästyä miten paljon yhteisiä piirteitä löytyykään..
enpä usko että miehelleni tulee isänsä piirteitä, ulkonäköön voi tulla jonkinverran, mutta mieheni ei pidä isästään joten tuskin luonteeseen ja käytökseen.
Lisäksi mieheni ja isänsä ovat täysin erimuotoisia. Minun mieheni on pitkä 195cm, harteikas ja hoikka(anopin suku on sellaista) appiukko taas lyhyt 165cm ja lihava.. Anoppi on appiukkoa pidempi ja erittäin hoikka.
Tiedän töysin mitä tarkoitat.
Meillä taasen on niin että ukki oli oikein sovinistien sovinisti. Isästäni kasvoi myös sovinisti.
Ja mikäs sen pahempaa kun isäni sain kolme tyttöä.
Koskaan hän ei ole osannut suhtautua meihin, niinkuin ihmisiin pitäisi suhtautua.
Onneksi me olemme kuitenkin jokainen perineet isän itsepäisen puonteen ja ylpeyden, ettemme tässä asiassa enää katsele sormien läpi.
Mutsille ilmoitettiin aikanaan kun hän sukuun tuli että "tässä suvussa sitten akat pitää turpansa tukossa ja tekee niinkuin miehet käskee".
Minäkin sain kuulla olevani kevytkenkäinen kun en seurustellut luoleman vakavasti 16 -vuotiaana.
Isä on todennut suoraan että "ei teistä oo mihinkään, ei edes suvunjatkajiksi". Tuo lausahdus tuntuikin pahimmassa murklkuiässä todella kannustavalta.
Näin vanhempana, jokainen meistä tytöistä kärsii jos jonkinmoista itsetunto ongelmaa. Tuntuu koko ajan että ei vaan riitä, mikään ei ole tarpeeksi. Vaikka sitä vuosien mittaan on itseään ankaralla työnteolla piiskannut, opiskellut itselleen 4 ammattia. Mikään ei riitä, kun tuntuu että edelleen ei ole tarpeeksi.
Että kyllä sitä vanhemmat voivat aika tavalla "pilata" ja uskotella pienen ihmisen tuntemaan olevansa täysin merkityksetön ja turha ihminen.
Anteeksi en koskaan tule sitä kohtelua antamaan mitä aikanaan kotonamme saatiin. En edes tässä käy kertomaan millaista se oli. Se on kuitenkin pitkä ja kipeä tarina.
Nyt ole 30 vuotias, isän kanssa en edes halua olla väleissä, koska sama vähättely tulee äänensävystä ja kohtelusta esille joka kerta. Puhumattakaan siitä käskyttämisestä. Vallitettavasti tämä vanha ukko ei EDELLEENKÄÄN koe että olisi kohdellut, tai kohtelisi meitä mitenkään väärin.
Mutta olen päättänyt että sehän ei ole minun ongelmani enää. Kuolkoon yksinään, hän ei kuitenkaan ole minulle ollut kuin biologisesti isä. Elämä on niin paljon helpompaa kun pysyy erossa omasta suvusta. Heitä ei voi muuttaa, enkä minä suostu muuttumaan alistetuksi lapaseksi. Joten tämä ratkaisu on kaikista paras jokaisen kannalta.
Olen todella onnellinen puolestasi että miehesi ei ole perinyt noita sovinismin piirteitä. Pidä kiinni tiukasti siitä että tasapuolisuus säilyy jatkossakin.
Hyvää kesää sinulle ja perheellesi!
Tuo suvun jatkamis-juttu oli tapetilla jo silloin, kun äitini sai minut. Vaikka minulla oli kaksi veljeä, ukki oli sitä mieltä että ei riitä. Minusta oli toivottu poikaa. Kun kasvoin, ukkini sai melkein halvauksen kun kuuli että nainen saa ihan oikeasti pitää oman sukunimensä avioituessaan. Minusta pidettiin kyllä kovasti mummolassa, sillä olin kaunis ja hyväkäytöksinen lapsi. Kun aika jätti ukista ja mummosta (ihana ihminen), se taisi tapahtua juuri sopivaan aikaan: aloin itsenäistyä ja raivolla tempaisin itseni sovinistisesta ilmapiiristä irti. Aloin harrastaa kaikkea mitä oikeasti halusin ja pitkään isäni luulikin että kiinnostukseni pelejä, moottoripyöriä ja tietokoneita kohtaan oli vain murrosikää. No, eipä ollut ;). Samoihin aikoihin viskasin kaikki hameet ja mekot roskiin, sillä en ollut koskaan tykännyt niistä. Kauhea häly siitäkin nousi. Aloin kasvaa sellaiseksi kuin mitä halusin olla ja se oli liikaa etenkin isälleni: hän potkaisi minut ulos 17-vuotiaana.
Nyt parikymppisenä kun muistelen lapsuuttani, tuntuu hullulta että minua vihattiin salaa sukupuoleni takia. Minussa (kuten kaikissa muissakin) on pahan lisäksi paljon hyvää ja olisihan minusta saanutkin kaverin esim. moottoripyöräharrastukseen. Mutta kun en kelvannut, vain siksi että haaravälissä oli jotain erilaista kuin suvun miehillä. Yhdessä vaiheessa päälle leimahtanut miesvihani saattaa kummuta juuri tuosta, aliarvioimisesta pelkän sukupuolen perusteella. Vieläkään en ole antanut anteeksi.
Kauhean kuuloinen suku ja isäsi! Mutta suvussahan nämä "elämänarvot" kulkee.
Appiukkoni äiti oli hyvin vanhanaikainen. Hän sanoi suoraan, että miehillä on oikeus jalkavaimoihinkin. Ja silloin se on naisen vika, jos mies pettää. Niinhän siinä sitten kävi, että hän haukkui anoppini, kun appiukko kerran hairahti kaidalta polulta. Hän haukkui anoppiani muutenkin paljon. Tyttö-lapsenlapsilleen hän opetti, että miehelle pitää olla nöyrä ja naisen pitää olla kunniallinen. Tämä mummu oli siis aivan kauhean sovinistinen, ei siis ihme, että appiukkoni on myös.
Mulle tuo mummu oli aina mukava. Se johtui siitä, että olin hänen mielestään niin ihanasta ja mukavasta suvusta. Sukuni on ihan perus köyhä maanviljelijä suku, mutta sukulaiseni olivat olleet mukavia. Epäilen, että mummulla varmaan oli ollut jotain vispilänkauppaa isosetäni kanssa! Hän nimittäin puhui aina tästä miehestä, kuinka tämän pyörän tarakalla oli istunut.
Hah. Mummu ihannoi minua loppujen lopuksi niin paljon, että käski mieheni olla nöyrä. Näin hän oli kuulemma kerran sanonut ja appiukko nauraa hörötti ettei mummun suusta ole koskaan miehelle tuollaista sanottu.
Takaisin appiukkoon mennäkseni. Leikkasin mieheni kahdelta pikkusiskolta hiukset lyhyeksi, kun he pyysivät. Anoppini tuli päivittelemään, että "apua, mitähän appiukko nyt sanoo, kun se ei tykkää että tytöillä on lyhyet hiukset!" Kyllä minä hymyilin mielessäni. Oikein nauroin. Eihän tuo mitään uskaltanut sanoa.
Välillä olen myös miettinyt, mitähän mieltä hän on siitä, ettei me olla naimisissa. Tai siitä, että minäkin saan kulkea illanvietoissa, aivan kuten miehenikin? Kerran hän oli nähnyt minut baarissa. Olimme molemmat juhlimassa sattumoisin samassa paikassa. Minä en nähnyt koko appiukkoa, mutta hän oli kuulemma nähnyt minut. Olin varmasti ihana näky, kun poltin vielä tupakkaakin ja juttelin miesseurueessa. :)
Onneksi minulla sentään on mukava anoppi. Ainoa asia, mikä ärsyttää, on se, että hän on liian kiltti. Ja se, että hän alistuu liikaa appiukolle.
Mutta ihmisenä suvaitsevainen ja upea. Miehessäni on paljon samoja piirteitä, mutta kyllä hänessä on sitä isänsä jääräpäisyyttäkin. Alkuseurustelun aikana mieheni sanoi, että sano jos hän alkaa kuulostaa isältään. Sanoi, ettei sellaista kukaan jaksaisi. Kyllä välillä tulee mietittyä, että entä jos hän alkaakin muuttua isänsä kaltaiseksi? Mieheni sisko, joka on ollut paras ystäväni pian kymmenen vuotta, sanoi, että hänen mielestään miehessäni on jo paljon samoja piirteitä. Apua!