En edes oikein tiedä mistä aloittaisin..
Enkä suoraan sanoen edes tiedä mitä tekisin tai mitä ajattelisin. Olen nyt elämäni nolla pisteessä.
Tässä ihan alussa kertomistani kerron että olen huono ihminen, olen aina ollut ja tulen aina olemaan ja tuskin koskaan opin mitään jääräpäisen luonteeni takia. Minulla on vahva kuva itsestäni.
Tulen perheestä, jossa isä oli todellisen oppinsa saanut sovinisti isältään. Arvatenkin isästäni tuli sovinisti.
Sukuni on sellainen joka on työntekoa ja periksiantamattomuutta arvostanut enemmän kuin järkeä. Naiset ovat olleet vain kiusallinen suu ruokittavana, ja akkojen tehtävänä on pitää turpansa tukossa ja tehdä mitä miehet sanoo. Siitäkin huolimatta että naiset ovat miesten rinnalla tehneet töitä miesten lailla. (yrittäjäsuku)
Isäni sai sitten pahimman mahdollisen rangaistuksen… kolme tyttöä.
Josta, minä olen vanhimpana.
Saimme kaikki todella kärsiä. Jokainen meistä on aikuisiällä enemmän tai vähemmän ollut sekaisin. Pahiten on kärsinyt nuorin siskomme, joka todella on tarina erikseen. Äitimme oli liian heikko vastustamaan sitä hirmuvaltaa.
Koskaan emme ole olleet tarpeeksi. Jatkuvasti meitä isä väheksyi, halveerasi meitä, henkisesti ja fyysesetikkin saimme sen kokea monta kertaa ilman syytäkin. Kaiken aphan olon isäni purki perheenseensä.
Loppuen lopuksi yksi ”perhehelvetti” päättyi kun vanhemmat erosivat. (isä muuten lähti äidin parhaan kaverin matkaan).
Muutin varhaisessa vaiheessa pois kotoa (15v) opiskelemaan, kun en enää kestänyt. Ja olen siitä lähtien pitänyt huolen itsestäni. Enkä ole apua pyytänyt, enkä pyydä.
Vuosia tein töitä ilman lomia. Opiskelin 4 ammattia itselleni. Nuoruuden avioliitto joka kariutui. Avoliitto. Nyt olen taas naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa.
Mutta mutta… tein mitä tahansa.. Mikään ei ole itselleni tarpeeksi, koskaan en tunne olevani riittävä. Vaadin myös täydellistä suorittamista kaikilta läheisiltäni. Joka ajaa nytkin puolisoani kauemmaksi. En osaa nauttia mistään tehdystä, vaan koko ajan suoritan, suoritan, suoritan, suoritan. Siinä on suurin syy miksi olen huono ihminen. Vaadin läheisiltänikin ihan liikaa. Aina on uusi projekti ja uusi homma tehtävänä. Se ei auta yhtään asiaa että ostimme miehen kanssa vanhan talon.
(tekemistä ja remontointia riittää, ja minä päällepäsmärinä tekemässä)
Olen toki saanut elämässäni paljon aikaiseksi. On talot, työpaikat eläimet ja muut mukavuudet.
Mutta jos mistään ei osaa nauttia, tai edes osaa pysästyä nauttimaan, niin mikä tämän kaiken tarkoitus sitten oikein on?
Nytkin teen kahta työtä. Lomia olen pitänyt 13 vuoden aikana yhden. Kuukausitunnit ovat koko ajan yli 200-250h. Jos otan yhtään vapaata eli minulle lomaa (lue max. 3-5 pvä) minulla on pitkä lista mitä hoidan ja teen. En suostu pysähtymään hetkeksikään. Jos suostun rentoutumaan hetkeksi, suunnittelen jo seuraavia töitä. Ja jos joskus olen niin väsynyt etten yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään eli makaan koomassa x-asennossa, tunnen itseni äärimmäisen laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi. Piiskaan itseni ihan henkihieveriin. Kaipa jollain sairaalla tavalla nautin siitä?
Aina kun elämässäni tapahtunut jotain vakavampaa (kuolemat, avioero tai muu hankluus). Sen enemmän töitä teen ja sen tieukemalle itseni vedän. Ja tahti senkun kiihtyy, ja sen onnettomammaksi itseni tunnen. Tuntuu että itseni äärimmäisyyksiin vetäminen on ainoa oikea tapa tuntea yhtään mitään.
Tämä on suoraan sanoen loputon lumipalloefekti jota en pysty pysäyttämään.
En tiedä mitä voisin itselleni tehdä että hellittäisin edes hetkeksi? En edes usko että oikeasti edes enää osaisin, jos joskus sen olen osannut tehdä.
En käy missään, en hemmottele itseäni. Vaatteet ja kengät hajoo päälle. (tiedoksi vaan että en vaadit tätä osuutta mieheltä, hän käy kavereiden kanssa ulkona ja ostelee vaatteita. Mutta en osaa suoda sitä itselleni)
Nyt tilanne on mennyt siihen että itken kun töihin pitää lähteä, en saa enää kasattua itseäni, enkä saa energiaa enää mistään. En näe enää missään mitään pointtia. Tiedän että olen uupunut, ja olen sen itse tehnyt itselleni. Eli en syytä kuin itseäni, oma moka kun en ole tajunnut. Mutta periksikään en osaa antaa. Tuskin lopettaisin vaikka voittaisin lotossa 20 miljoonaa.
Oli mikä oli… En koskaan ole osannut nähdä elämän kauneutta. Tai edes sen järjellistä merkitystä.
Olen toki todella onnekas, ja todella tiedän sen kun minulla on tämä nykyinen mies. Joka on luonteeltaan jokaisen naisen unelma. Mieheni onkin ainoa järkevä ja ihana asia jota osaan arvostaa.
Olen itsekeskeinen, itsepäinen pahaluontoinen nainen. Ja mikä tässä hassua onkin, mieheni väittää minun olevan ihan päinvastaista. Hän sanoo että otan kaikki ihmiset huomioon, olen ajattelevainen, huomioonottava lämmin ihminen. Joka tosin osaa olla kiukkuinen.
En ymmärrä miten joku voi nähdä minussa mitään tuollasia piirteitä!!! Eikö ole hassua? Tiedän kyllä mikä olen, ja siitä on turha väitellä. Mutta silti huvittavaa että joku näkee jotain tuollaista, mitä tiedän ettei ole oikeasti olemassakaan.
Nyt sitten ikää on hiukka yli 30. Miehen kanssa olemme miettineet perheenlisäystä. Siis minä, jonka ei koskaan pitänyt edes harkita!!!
Toisena päivänä tunnen tukahtuvani, toisena tekisi mieli juosta karkuun.
Kun sanotaan että omena ei kauas puusta putoa, tunnen ja tiedän itseni… Olen aikamoinen kopio isästäni. En todellakaan ole sitä mieltä että minusta KOSKAAN tulisi hyvää äitiä. Tiedän jo nyt että olisin ihan natsi, joka vaatisi, vaatisi ja vaatisi ja kouluttaisin pahimman kautta varautumaan pahimpaan. Olen ihminen jonka ei koskaan pitäisi lisääntyä. Olen myös niin ristiriitainen, että saisin kenet tahansa sekaisin. Olen myös sen ikäinen että en opi uusia temppuja.
En ole miehelleni sanonut vielä. Mutta aion sanoa että olisi parempi että hän etsisi jonkun joka olisi paljon selväjärkisempi ja hyvä ihminen. Suoraan sanoen en ymmärrä edes miksi hän minua niin paljon rakastaa. Ei ole aamua jolloin en sitä ensimmäiseksi kuulisi, ei ole päivää milloin en sitä kuulisi. Rakastan häntä niin paljon etten tiedä mitä tekisin. Mutta en ole hänen arvoisensa. Hän ansaitsee paljon parempaa ja paljon syvempää rakkautta.
Mieheni on ihminen joka ansaitsee parasta mahdollista. Tekisin ihan mitä tahansa ja luopuisin ihan mistä tahansa jotta hän olisi onnellinen. Mutta pahinta on se että minä en voi muuttua! Ja se tekee minut todella surulliseksi.
Tiedän että minulla on huono itsetunto. Sitä ei kenenkään tarvitse minulle kertoa.
En kaipaa lohduttelua, vakuuttelua enkä sääliä. Tiedän tasan tarkkaan mikä olen.
Olen kopio isästäni, minulla on sama ”taito” tehdä läheiset ihmiset onnettomaksi, enkä tiedä kuinka saisin sen katkaistuksi. Vielä on mieheni onnellinen kanssani, mutta muutosta olen huomannut.
J tiedän että se olen minä joka tämän tuittupäisyydelläni tuhoa. Ja ansaitsenkin olla loppuikäni onneton kissamummo.
Saa parjata, haukkua ja antaa tulla!!!
Tuskin kukaan pystyy minua oikeasti satuttamaan. Vain ne pystyvät joita rakastan.
Mutta mitäpä te kotipsykologit olette mieltä sairaasta mielestäni.
Narsku, skitso, vai muuten vaan hullu, vaiko kaikkea yhteensä? En myöskään koskaan tule muuttamaan mielipidettäni itsestäni. Osin se on minulle opetettu, ja toisen puolen tunnustan ihan suoraan. Haluaisin olla parempi ihminen, mutta en osaa enkä pysty.
Parempi tunnustaa kuin jauhaa itselleen paskaa!
Enkä suoraan sanoen edes tiedä mitä tekisin tai mitä ajattelisin. Olen nyt elämäni nolla pisteessä.
Tässä ihan alussa kertomistani kerron että olen huono ihminen, olen aina ollut ja tulen aina olemaan ja tuskin koskaan opin mitään jääräpäisen luonteeni takia. Minulla on vahva kuva itsestäni.
Tulen perheestä, jossa isä oli todellisen oppinsa saanut sovinisti isältään. Arvatenkin isästäni tuli sovinisti.
Sukuni on sellainen joka on työntekoa ja periksiantamattomuutta arvostanut enemmän kuin järkeä. Naiset ovat olleet vain kiusallinen suu ruokittavana, ja akkojen tehtävänä on pitää turpansa tukossa ja tehdä mitä miehet sanoo. Siitäkin huolimatta että naiset ovat miesten rinnalla tehneet töitä miesten lailla. (yrittäjäsuku)
Isäni sai sitten pahimman mahdollisen rangaistuksen… kolme tyttöä.
Josta, minä olen vanhimpana.
Saimme kaikki todella kärsiä. Jokainen meistä on aikuisiällä enemmän tai vähemmän ollut sekaisin. Pahiten on kärsinyt nuorin siskomme, joka todella on tarina erikseen. Äitimme oli liian heikko vastustamaan sitä hirmuvaltaa.
Koskaan emme ole olleet tarpeeksi. Jatkuvasti meitä isä väheksyi, halveerasi meitä, henkisesti ja fyysesetikkin saimme sen kokea monta kertaa ilman syytäkin. Kaiken aphan olon isäni purki perheenseensä.
Loppuen lopuksi yksi ”perhehelvetti” päättyi kun vanhemmat erosivat. (isä muuten lähti äidin parhaan kaverin matkaan).
Muutin varhaisessa vaiheessa pois kotoa (15v) opiskelemaan, kun en enää kestänyt. Ja olen siitä lähtien pitänyt huolen itsestäni. Enkä ole apua pyytänyt, enkä pyydä.
Vuosia tein töitä ilman lomia. Opiskelin 4 ammattia itselleni. Nuoruuden avioliitto joka kariutui. Avoliitto. Nyt olen taas naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa.
Mutta mutta… tein mitä tahansa.. Mikään ei ole itselleni tarpeeksi, koskaan en tunne olevani riittävä. Vaadin myös täydellistä suorittamista kaikilta läheisiltäni. Joka ajaa nytkin puolisoani kauemmaksi. En osaa nauttia mistään tehdystä, vaan koko ajan suoritan, suoritan, suoritan, suoritan. Siinä on suurin syy miksi olen huono ihminen. Vaadin läheisiltänikin ihan liikaa. Aina on uusi projekti ja uusi homma tehtävänä. Se ei auta yhtään asiaa että ostimme miehen kanssa vanhan talon.
(tekemistä ja remontointia riittää, ja minä päällepäsmärinä tekemässä)
Olen toki saanut elämässäni paljon aikaiseksi. On talot, työpaikat eläimet ja muut mukavuudet.
Mutta jos mistään ei osaa nauttia, tai edes osaa pysästyä nauttimaan, niin mikä tämän kaiken tarkoitus sitten oikein on?
Nytkin teen kahta työtä. Lomia olen pitänyt 13 vuoden aikana yhden. Kuukausitunnit ovat koko ajan yli 200-250h. Jos otan yhtään vapaata eli minulle lomaa (lue max. 3-5 pvä) minulla on pitkä lista mitä hoidan ja teen. En suostu pysähtymään hetkeksikään. Jos suostun rentoutumaan hetkeksi, suunnittelen jo seuraavia töitä. Ja jos joskus olen niin väsynyt etten yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään eli makaan koomassa x-asennossa, tunnen itseni äärimmäisen laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi. Piiskaan itseni ihan henkihieveriin. Kaipa jollain sairaalla tavalla nautin siitä?
Aina kun elämässäni tapahtunut jotain vakavampaa (kuolemat, avioero tai muu hankluus). Sen enemmän töitä teen ja sen tieukemalle itseni vedän. Ja tahti senkun kiihtyy, ja sen onnettomammaksi itseni tunnen. Tuntuu että itseni äärimmäisyyksiin vetäminen on ainoa oikea tapa tuntea yhtään mitään.
Tämä on suoraan sanoen loputon lumipalloefekti jota en pysty pysäyttämään.
En tiedä mitä voisin itselleni tehdä että hellittäisin edes hetkeksi? En edes usko että oikeasti edes enää osaisin, jos joskus sen olen osannut tehdä.
En käy missään, en hemmottele itseäni. Vaatteet ja kengät hajoo päälle. (tiedoksi vaan että en vaadit tätä osuutta mieheltä, hän käy kavereiden kanssa ulkona ja ostelee vaatteita. Mutta en osaa suoda sitä itselleni)
Nyt tilanne on mennyt siihen että itken kun töihin pitää lähteä, en saa enää kasattua itseäni, enkä saa energiaa enää mistään. En näe enää missään mitään pointtia. Tiedän että olen uupunut, ja olen sen itse tehnyt itselleni. Eli en syytä kuin itseäni, oma moka kun en ole tajunnut. Mutta periksikään en osaa antaa. Tuskin lopettaisin vaikka voittaisin lotossa 20 miljoonaa.
Oli mikä oli… En koskaan ole osannut nähdä elämän kauneutta. Tai edes sen järjellistä merkitystä.
Olen toki todella onnekas, ja todella tiedän sen kun minulla on tämä nykyinen mies. Joka on luonteeltaan jokaisen naisen unelma. Mieheni onkin ainoa järkevä ja ihana asia jota osaan arvostaa.
Olen itsekeskeinen, itsepäinen pahaluontoinen nainen. Ja mikä tässä hassua onkin, mieheni väittää minun olevan ihan päinvastaista. Hän sanoo että otan kaikki ihmiset huomioon, olen ajattelevainen, huomioonottava lämmin ihminen. Joka tosin osaa olla kiukkuinen.
En ymmärrä miten joku voi nähdä minussa mitään tuollasia piirteitä!!! Eikö ole hassua? Tiedän kyllä mikä olen, ja siitä on turha väitellä. Mutta silti huvittavaa että joku näkee jotain tuollaista, mitä tiedän ettei ole oikeasti olemassakaan.
Nyt sitten ikää on hiukka yli 30. Miehen kanssa olemme miettineet perheenlisäystä. Siis minä, jonka ei koskaan pitänyt edes harkita!!!
Toisena päivänä tunnen tukahtuvani, toisena tekisi mieli juosta karkuun.
Kun sanotaan että omena ei kauas puusta putoa, tunnen ja tiedän itseni… Olen aikamoinen kopio isästäni. En todellakaan ole sitä mieltä että minusta KOSKAAN tulisi hyvää äitiä. Tiedän jo nyt että olisin ihan natsi, joka vaatisi, vaatisi ja vaatisi ja kouluttaisin pahimman kautta varautumaan pahimpaan. Olen ihminen jonka ei koskaan pitäisi lisääntyä. Olen myös niin ristiriitainen, että saisin kenet tahansa sekaisin. Olen myös sen ikäinen että en opi uusia temppuja.
En ole miehelleni sanonut vielä. Mutta aion sanoa että olisi parempi että hän etsisi jonkun joka olisi paljon selväjärkisempi ja hyvä ihminen. Suoraan sanoen en ymmärrä edes miksi hän minua niin paljon rakastaa. Ei ole aamua jolloin en sitä ensimmäiseksi kuulisi, ei ole päivää milloin en sitä kuulisi. Rakastan häntä niin paljon etten tiedä mitä tekisin. Mutta en ole hänen arvoisensa. Hän ansaitsee paljon parempaa ja paljon syvempää rakkautta.
Mieheni on ihminen joka ansaitsee parasta mahdollista. Tekisin ihan mitä tahansa ja luopuisin ihan mistä tahansa jotta hän olisi onnellinen. Mutta pahinta on se että minä en voi muuttua! Ja se tekee minut todella surulliseksi.
Tiedän että minulla on huono itsetunto. Sitä ei kenenkään tarvitse minulle kertoa.
En kaipaa lohduttelua, vakuuttelua enkä sääliä. Tiedän tasan tarkkaan mikä olen.
Olen kopio isästäni, minulla on sama ”taito” tehdä läheiset ihmiset onnettomaksi, enkä tiedä kuinka saisin sen katkaistuksi. Vielä on mieheni onnellinen kanssani, mutta muutosta olen huomannut.
J tiedän että se olen minä joka tämän tuittupäisyydelläni tuhoa. Ja ansaitsenkin olla loppuikäni onneton kissamummo.
Saa parjata, haukkua ja antaa tulla!!!
Tuskin kukaan pystyy minua oikeasti satuttamaan. Vain ne pystyvät joita rakastan.
Mutta mitäpä te kotipsykologit olette mieltä sairaasta mielestäni.
Narsku, skitso, vai muuten vaan hullu, vaiko kaikkea yhteensä? En myöskään koskaan tule muuttamaan mielipidettäni itsestäni. Osin se on minulle opetettu, ja toisen puolen tunnustan ihan suoraan. Haluaisin olla parempi ihminen, mutta en osaa enkä pysty.
Parempi tunnustaa kuin jauhaa itselleen paskaa!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Minussa on samantyylisiä piirteitä, mutta lievempinä. Tiedän siis, mitä tarkoitat työnteolla ja sisulla. Minä kuitenkin katkesin, sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Masennuksen ja loppuunpalamisen merkit ovat sinussa nyt näkyvissä. Olet ottanut hienon askeleen, sillä kirjoitit tänne.
Et nauti olostasi, miksi sinun pitäisi tehdä lisää työtä? Etkö toivokin vapautuvasi lapsuuden taakastasi? Sinä voit muuttaa elämääsi jos tahdot. Olethan pystynyt tekemään ylipitkiä työpäiviäkin.
Varaa aika lääkärille. Nyt heti, sillä kroppasi ja pääsi eivät jaksa tahtiasi enää. Vaikka tekisit kuinka paljon töitä tahansa, et voi muuttaa sukupuoltasi ja saada isäsi hyväksyntää. Sinun on aika hellittää ja hyväksyä itsesi ilman mitään suorituksia.
Moi,
Tiedän kyllä polttavani itseni loppuun. En vain tahdo sitä myöntää itselleni, vaikka sen tiedänkin.
Kävin tässä ensimmäistä kertaa psykologilla puhumassa 1,5 tunita putkeen. Mutta hän ei kertonut yhtään sellaista asiaa jota en itsestäni tiennyt tai tiedistnut. Tunnen itseni kuitenkin´. Olen liiankin pohdiskeleva luonne.
Kiitos että vastasit. Tuli kyyneleet silmään, tuntuu että ymmärrät mitä kirjoitin.
Minun ei pitäisi valittaa, olen kuitenkin osannut ja pystynyt valitsemaan ja tekemään asiat itselleni parhaimmalla mahdollisella tavalla. Monella ihmisellä on asiat paljon pahemmalla tolalla kuin´minulla.
Kiitos että vastasit. Merkitsi paljon!
En olisi uskonut että kukaan jaksaa lukea vuodatustani kokonaan.
Tiedän myös, mistä puhut. Tutulta kuulosti. Minulla on myös vaativa isä, mikään ei riitä. Mistä asiasta voi sanoa, niin se sanotaan. Heikkoudet paljastetaan, enkä yhtään saa tukea häneltä, ainakin näin olen kokenut. Minulla on ollut tosi vaikeita aikoja elämässäni ja jouduin venymään tosi paljon,mutta ihmeesti sitä vaan kestää. Sitä menee vain päivä kerrallaan kuin jossakin sumussa, sitten kun vähän hengähtää, tajuaakin kuinka väsyksissä onkaan ja asettaa itsensä lasten edelle. Nyt olen oppinut sanomaan myös ei ja yrittänyt vahvistaa itsetuntoani. Vain minä olen vastuussa elämästäni, en voi syyttää ketään. Isäni on oman sukupolven kasvatti, hän katselee maailmaa eri näkökulmasta ja kyllä hän pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää, vaikkei aina siltä tunnukkaan. Voin tehdä parhaani ja rakastaa sekä kannustaa omia lapsia hyväksymällä heidät omana itsenään. Jaksamisia sinulle ja muista, ettei työt tekemällä tästä maailmasta lopu. Olet arvokas ja anna itsellesi lupa nauttia tästä hetkestä,sen olet ansainnut. Aurinkoisia kesäpäiviä !!
Ei psykologin tehtävä ole niitä vastauksia sulle antaakaan, niiden pitää tulla sinusta itsestäsi. Kaipaat systemaattista psykoterapiaa, ei yksi psykologilla käynti ole vielä mitään. Se on vasta tilanteeseesi tutustumista ja toisekseen onko tämä psykologi myös psykoterapeutti?? Siinä on vissi ero.
Minulla myös isäongelma, huono itsetunto ja pohdiskeleva luonne. Urallani en ole edennyt mitenkään rakettina, puurran kunnalla. Vanhempani ovat eronneet, minä olen aina ollut "vahva" ja reipas, pärjäävä. Koen samoin itseni vaativaksi ja eniten vaadin itseltäni.
Voin vain sanoa, että niin olen paskamainen äitinä, kuin itsellesi ennustit. Masentunut toisaalta. Lapset saavat kuulla kunniansa tuon tuosta ja kotona räiskähtelee huono ihminen. Työssä pystyn pitämään itseni ihmismäisempänä. Jos olisin tajunnut, kuinka keskeneräinen olen, olisin voinut miettiä lapsentekoa toisen kerran. Nyt on myöhäistä. Rakastan heitä eniten koko maailmassa, mutta samalla pelkään pilaavani heidän tulevaisuutensa samanlaiseksi onnettomaksi, kuin itselläni. Huono äiti, huono tytär, huono vaimo, huono kokki, huono rakastajatar.
JA kaiken huipuksi, isäni sotkeutuu vieläkin asioihini ja arvostelee lasten kasvatusta ja tapoja. Ei tosin ole yhtään auttanut millään tavalla, ellei rahaa lasketa. Onneksi mieheni on hyvä ja kunnollinen. Vaikka minua ei jonain päivänä olisi, tiedän, että hän pärjää lasten kanssa.
Minunkin neuvoni sinulle on, hae keskusteluapua. Itse koin saavani hieman tolkkua psykologilta. Vielä tarvittaisi lisäkertoja. En vaan millään meinaa jaksaa uskoa, että asiani olisi tärkeä. Kuka jaksaa kuunnella keski-ikäisen ämmän jorinoita onnettomasta elämästä, kun kaikki on päälle niin hyvin...
asiasi olisi tärkeä? Olet ilman muuta yksilönä arvokas ja tärkeä ihminen, mutta jos itsesi takia sinun on vaikea nähdä itseäsi keskusteluavun arvoisena, niin näe edes lastesi takia. Kuten itsekin sanoit: et halua siirtää omia käsityksiäsi heille. Jos siirrät omat käsityksesi lapsillesi ja he taas omilleen, on paha olo siirtynyt taas aika monta sukupolvea eteenpäin. Sinä voit kuitenkin estää tämän ketjun syntymisen.
miten määrittelet huonon ihmisen? Miksi olet niin varma siitä, että olet huono ihminen? Mikä on huonoutta ja mikä toimissasi on sitä? Olet kuitenkin saanut ihanan miehen itsellesi, joka rakastaa sinua ja pitää sinua hyvänä ihmisenä, pidätkö miehesi arviointikykyä huonona? Sitä paitsi pystyt näkemään miehesi ihanuuden, jos olisit läpeensä huono, pystyisitkö näkemään sen tai arvostamaan sitä? Sillä arvostusta miestäsi kohtaan nimenomaan osoitit kirjoituksessasi. Sanoit kirjoituksessasi olevasi aivan liian vaativa läheisillesi. Liika vaativuus on toki huono piirre, mutta tekeekö se sinusta huonon ihmisen? Se on siis yksi, ehkä korostunut, vähemmän hyvä puoli sinussa, mutta ei tarkoita samaa kuin sinä persoonallisuutena. Kirjoituksestasi välittyi, että olet vaativuuden lisäksi myös rakastava, välittävä ja ajatteleva ihminen. Jos minä pystyn näkemään ne tänne asti, ei ole mikään ihme, että miehesi näkee ne.
Katso ympärillesi: näetkä ympärilläsi jakauman hyvä ihminen/huono ihminen vai huomaatko, että maailma on monisävyisempi. Useimmat meistä toimivat toisissa tilanteissa huonosti ja toisissa hyvin. Entä jos ei olekaan olemassa huonoja tai hyviä ihmisiä vaan erilaisia elämänmyötä syntyneitä tapoja nähdä asioita ja toimia niiden mukaan?
Toisaalta se, että määrittelee itsensä huonoksi ihmiseksi, on myös vastuun välttämistä. Et ole vastuussa sanoistasi tai teoistasi, koska olethan aina sanonut, että olet huono ihminen eli toisten ei siis pidäkään odottaa sinulta mitään sen parempaa. Mitä jos lopettaisit yksinkertaisten selitysten tarjoamisen ja ottaisit vastuun toiminnastasi? Elämän myötä opittuja ajattelu- ja toimintatapoja ei muuteta yhdessä yössä, mutta ne ovat muutettavissa. Niiden muuttaminen vain vaatii pitkäjänteistä työtä. Ehkäpä et ole valmis näkemään vaivaa niiden muuttamisen eteen ja siksi mieluummin turvaudut huono ihminen hokemaan. Ja tuovathan vanhat ajattelutavat usein kaikessa toimimattomuudessaan myös turvallisuutta: kun ajattelee itseään mustavalkoisesti, ei tarvitse ahdistua asioiden monimuotoisuudesta. Tällöin myös itsensä määrittely helpottuu.
Se, että näet itsesi huonona, on epäilemättä vastannut lapsuuden todellisuuttasi ja tästä syystä kyseinen käsitys on hyvin ymmärrettävästi pinttynyt sinuun. On myös ollut hyvin loogista, että olet vastannut tähän huonouden kokemiseen pyrkimyksellä vaatia täydellisyyttä sekä itseltäsi että muilta. Suoriutuminen oli sinulle lapsuudessa keino selviytyä, mutta sen ei tarvitse olla sitä enää. Itsensä kokeminen huonoksi oli siis hyvin loogista lapsuuden ympäristössäsi, mutta huomaatko, että ympäristösi on muuttunut? Ehkeipä käsitys olekaan enää looginen? Tukeeko sitä enää loppujen lopuksi mikään muu kuin omat lapsuudenaikaiset muistosi ja näistä muistoista kumpuavat toimintatavat?
Mitä ajattelet hyötyväsi siitä, että haukut itseäsi itsellesi? Teet sitä varmasti päivittäin. Lopeta itsesi haukkuminen, koska se, mitä toistamme, siihen alamme myös uskoa ja niin kuin uskomme, niin myös toimimme. Lopeta itsesi haukkuminen ja päätä, että määrittelet itsesi tekojesi, etkä menneisyytesi perusteella. Et ole hyvä tai paha sen perusteella mitä olet tehnyt tai kokenut, vaan sen perusteella, miten jatkat toimintaasi tästä eteenpäin.
Suosittelisin sinulle kyllä lämpimästi myös ammattiapua. En siksi, että olisit hullu tai huono, sillä et selvästikään ole, vaan siksi, että se on yksi parhaimpia tapoja rakentaa itselleen uusi toimivampi tapa ajatella itsestään. Ja toimivampaa ajattelutapaa sinä selvästikin tarvitset. Jos et itsesi takia ole valmis ammattiapua hakemaan, hae sitä miehesi takia, sillä kaikessa ihanuudessaan hän ansaitsee, että edes yrität työstää heikkoa itsetuntoasi ja niitä lapsuuden aikaisia toimintamalleja, jotka eivät välttämättä enää vastaa todellisuutta. Ennen kuin tyrmäät ehdotukseni, kysy itseltäsi rehellisesti, mitä hävittävää sinulla olisi, jos ammattiapua kokeilisit avoimin mielin?
Voi miten hyvä kommentti. Meinasin vastata jotain samansuuntaista, mutta en varmaan olisi noin hyvin osannut ilmaista itseäni.
Juuri tuollaisen huonon ja "mustan" minäkuvan moni varmasti saa lapsuudessaan kantaakseen. Vanhemmat ovat ehkä nähneet lapsessa omat huonot puolensa, lasta on katsottu syyttävin, vihaisin, pahoin silmin. On jäänyt näkemättä sinne lapsen sisälle, kaikki se herkkyys ja kaikki ne orastavat luonteenpiirteet, koko kirjo. Sitten lapsi näistä "pahoista" silmistä, äänenpainoista ym tekee omat tulkintansa: olen paha.
Vanhemmat, jotka pystyvät näkemään lapsen kokonaisena, ihmisenä jossa on hyvää ja pahaa, mustaa valkoista ja harmaata, auttavat lasta kasvamaan kokonaiseksi persoonaksi. Ikävä kyllä monet (narsistiset) vanhemmat eivät tavoita lapsen sisintä, eivät pysty eläytymään, eivät näkemään lapsestä lähtöisin olevia tarpeita vaan purkavat lapseen omat pahat olonsa, turhautumansa, ja muut mitä nyt voi heikompaansa purkaa. Sinne lapseen ne voi säilöä ikuisiksi ajoiksi, ja lapsi alkaa kantaa vanhemman negatiivisia puolia ja tunteita, vihaa, katkeruutta, pelkoa, itseinhoa...jne. Näkemättä koko kokonaisuutta, joka kaiken sen taustalla on!!
Ja ehkä siinä sitten käy niin, että ainoat hetket jolloin lapsi saa kiitosta vanhemmiltaan, on se kun saa sen kympin kokeesta...kun saa sen ekan kesätyöpaikan... hankkii koulutusta... vihdoin viimein vanhemmat katsovat vähän hyväksyvämmin, ja sanovat kannustavia sanoja. Niin sitä sitten pyrkii tuomaan lisää kymppejä, hankkimaan lisää tutkintoja, rakentamaan vielä hienomman talon, ajamaan itsensä loppuun tässä loputtomassa hyväksynnän saamisen tarpeessa, joka ei KOSKAAN tule täyttymään, koska se koskee vain ULKOISIA seikkoja eikä niitä sisäisiä, joita jokainen (lapsi, aikuinenkin) janoaa tulla kohdatuksi.
Vuosia prosessoituani, ja lopulta terapian kautta pääsemässä eroon vastaavasta taakasta kuin alkuperäisellä kirjoittajalla. En olekaan paha. On oikeastaan sairas ajatus, että voisin olla paha. Pahimmassa pedofiilissakin voi olla joku hyvä piirre. Rosvotkaan eivät ole läpeensä pahoja. Isäni ja äitinikin ovat muuttuneet silmissäni monipuolisemmiksi, ongelmaisiksi, mutta tarkoitusperiltään hyviksi. Miten ihmeessä minä voisin olla kokonaan paha? Jos olisin kokonaan paha, miksi kukaan olisi koskaan halunnut solmia kanssani ihmissuhdetta? Miksi minulla olisi pitkäaikaisia, hyviä ystäviä? Miksi olisin näin hyvä työssäni? Miksi minulla olisi niin ihana lapsi? Kaikki nämä sulkevat pois sen mahdollisuuden, että olisin kokonaan paha.
En varmaan suosittelisi lasten hankkimista tuollaisen henkisen kriisin aikana. Mutta suosittelen tosiaan avun hakemista, eikä vain ja ainoastaan muutama psykologilla käynti vaan ihan oikea pitkäkestoinen terapia. Itse kustannan omaa terapiaani itse, sillä en saanut siihen kelan rahoitusta. Mutta olen tähän elämänvaiheeseen päästyäni sitä mieltä, että olen sen arvoinen. Niin olet sinäkin, alkuperäinen kirjoittaja. Menneisyyden taakasta on mahdollisuus päästä eroon.
Ensinnäkin kiitän sinua kirjoituksestasi. Se oli vaikuttava analyyttisyydessään, elävyydessään ja vilpittömyydessään ja kaikenlisäksi taitavasti kirjoitettu! Ja kuten näet, monet ovat vastanneet siihen, potien samankaltaisia tuntoja kuin sinä.
Minun isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen, kun olin aivan pieni lapsi. Kasvoin 3-4 vuotiaasta asti puolustamaan pienempiä sisaruksiani, uhrautumaan ja takaamaan äitini onnellisuuden. Opin, ettei minulla, eikä minun ruumiillani, eikä minun pelollani, ollut mitään väliä. Opin myös, että turvallisuus on vain väliaikainen illuusio ja että elämän perusasetelma on se, että pitää pelätä. Mikään ei ikinä ole sitä, miltä näyttää, eikä kenenkään voi luottaa. Minulla ei ole sellaista käsitettä, kuin luottamus - yllättäen siksi olen helposti höynäytettävä ja naivi. Varon kaikkea, enkä varo mitään.
Tunnen olevani läpikotaisin huono, tein mitä tahansa. Mikään ei riitä, sillä se pahuus, jolta edelleen yritän läheisiäni puolustaa, on aina ollut isompi, kuin minä. Isäni on tuomionsa kärsinyt, mutta minun taisteluni jatkuu.
Kaikessa pyrin turvaamaan itseni ja toiset. Tahdon tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, tahdon olla paras, tahdon olla voimakkain. Pienenä opin olemaan julma itselleni, että olisin jaksanut, nyt vanhempana minulla ei ole mitään muuta tapaa toimia. En tunne nälkää, kaltoinkohtelen itseäni, olen sairastanut anoreksiaa. Toivon, että osaisin antaa periksi, edes joskus, mutta minussa ei todellakaan ole edes sellaista vaihdetta. Jokin osa minusta jatkaa vaikka maailmanloppuun asti, vaikka loput minusta jo anoisi armoa. Minulla on sellainen tunne, että olen vain tässä kyydissä.
Paloin aivan totaalisesti loppuun opiskeluissani pari vuotta sitten. Menin oikein pamahtamalla hermoromahduksen kautta, sekoamalla. Se oli elämäni pelottavimpia kokemuksia, totaalinen turvattomuuden hetki, kuolemanpelkoa täynnä. Nyt tämä kyyti on pelottavaa, suurimman osan aikaa pidän silmät kiinni ja uikutan. Heti, kun pääsin tolpilleni, jatkoin pään seinään lyömistä ja itseni piiskaamista. Nyt viimeisimmän vuoden olen ollut suurimman osan aikaa sairaslomalla, enkä pysähdy silti. Minuun ei ole asennettu STOP -nappulaa, minä pysähdyn vain silloin, kun menen epäkuntoon.
Tahdon kertoa sinulle tämän, koska minulla on tunne, etten ikinä enää palaa entiselleni romahdukseni jälkeen. Pelko siitä kokemuksesta ei unohdu. Tunnen, että jotain minussa meni oikeasti rikki ja että olen hauraampi, heikompi. Uskon, että ihminen menee rikki vähä vähältä, kuin portaita laskeutuen ja jokainen romahdus on yksi porras. Pelkään, että lopulta minusta tulee hullu.
Se ei ole pohjaton kaivo, josta me voimaa ammennamme. Voimaa on rajallinen määrä, joku päivä se loppuu ja se loppuu yllättäen. Kun vähän aikaa on väsynyt, sitten hetkeksi kirkastuu - sitten tulee seinä vastaan, ihan äkkiä. Sinun psyykkinen ja fyysinen rakenteesi ei kestä sitä, miten elät. Tee siis toisin, kuin minä tein ja jarruta ajoissa. Mene mielenterveystoimistoon ja ala anomaan pitkäaikaista terapiaa, että saat solmut purettua, ennenkuin vauhti loppuu. Nyt sinä ajattelet, että mitäpä väliä minulla ja että kuka minua jaksaisi kuunnella, mitä minuun nyt yhteiskunnan varoja tuhlattaisiin, mutta kun vauhti loppuu, sinä pelkäät niin kovin, henkesi puolesta, että olet valmis tekemään ihan mitä tahansa sen eteen, että vain selviäisit. Se on niin hirvittävä hetki.
Mene siis nyt jo, kun vielä kerkiät.
Ihan oikeasti. Tämä on totinen juttu. Älä riko itsestäsi sellaista, mitä ei voi korjata enää.
Tsemppiä ja hali!
työnteko on sinulle keino selviytyä elämästäsi, siksi teet sitä niin paljon. ehkä se on ollut keino isällesikin, paeta oikeita tunteita ja sitä sisintä pientä lasta, jota pitäisi myös kuunnella, sillä se sinun sisälläsi voi huonosti.
sanoit että olet pohdiskeleva luonne, ja käyt psykologilla puhumassa 1,5 h putkeen muttei hän osaa sanoa mitään mitä et jo tietäisi. eihän psykologin tarkoitus olekaan sanoa sinulle sinusta, vaan avata sinun silmäsi ajan myötä kohtaamaan oma sisimpäsi ja heikkoutesi turvallisesti. ymmärrän sen oikein hyvin, että tajuat mitä olet ja pohdit asioita ja sen huomaakin kirjoituksestasi että tajuat vähän liikaakin. ja liikaa siksi, että niitten asioitten eläminen sitten jääkin vähemmälle. tajuat ja järkeistät asioita, mutta et elä niitä läpi.
jos vaikka tiedostat että sinulla on huono itsetunto, ja tiedostat että olet jotenkin "sairas" tai ainakin kaipaat tukea jostain että pääset eteenpäin, niin se on vasta alku. loppu on se kun olet käynyt elämässäsi läpi sen uupumuksen, itkut, hellittämisen ja antanut virran vaan viedä, surrut, pettynyt, vihannut, laantunut ja toipunut.
ei mistään noin traumaattisesta selviä järkeilemällä vaan elämällä läpi kaikki pohjamutia myöten. voi olla, että sinun kohdallasi ainoa mahdollisuus saada elämäsi takaisin raiteilleen on loppuunpalaminen ja sen kautta uudestaan syntyminen. ehkä sitä haetkin sisimmässäsi, koska uuvutat itsesi työhön etkä muista sisäistä lastasi ollenkaan? ehkä elämä vie sinua eteenpäin pahimman kautta, ja sitten nostaa ylös.
jos olisin sinä, hankkiutusin terapiaan. sen tarkoituksena ei ole se, että terapeutti sanoo sinulle mitä olet, vaan tarkoituksena on se että saat turvallisen ja luottavaisen maaperän olla sitä mitä oikeasti olet ihmisenä, ja elää vaikeatkin tunteet sen saman ihmisen kanssa, johon syntyy luottamus. vaikkakin rahan välityksellä. ehkä se raha pointti onkin siinä juuri hyvä, koska silloin sinun ei tarvitse kuunnella hänen tarinoitaan, se aika on vain ja ainoastaan SINULLE.
minulle se ainakin toimi.
toivon sinulle voimaa kohdata myös tunteesi eikä vain järkeistämään asioita. ymmärrän kyllä sen, että on mahdollista ettei tunteitten läpieläminen ole helppoa, kun on kasvanut ympäristössä jossa isä hitleröi ja elämä on työkeskeistä.
työnarkomania on pahempi sairaus kuin alkoholismi, koska siihen ei haeta apua. se on tässä yhteiskunnassa niin kiitetty asia, ettei sen huomata edes olevan sairaus. siksi se on pahempi, ettei työnarkomaanit halua saada / eivät edes hae hoitoa. ainoa ulospääsytie on loppuunpalaminen tai ennenaikainen kuolema.
sinä pystyt ihan varmasti katkaisemaan perheenne "kirouksen" siitä että jälkeläisiä kohdellaan kaltoin ja suru hukutetaan työhön. sinä pystyt siihen takuulla. ainoa kysymys on että haluatko.
jos joku asia ei toimi niin on tehtävä täyskäännös. opettele elämään toisella tavalla uudelleen. yhdestä päivästä voi pian tulla kuukausi ja muutamasta kuukaudesta vuosi. elä kaikkia särmiäsi hio pois, ole sitä mitä olet, mutta poista epäterveet tavat elää. addiktit lopettavat ensimmäisenä aineen käytön. sinulla se on työ. vähennä sitä, aloita vaikka siitä.
joka tapauksessa hyvää elämää sinulle. ja on sinun luonteellasi ainakin yksi hyvä asia: vedät puoleesi hyvän miehen, joka varmasti pitää lapsestanne hyvää huolta, vaikka sinä välillä suistuisitkin jollekin muulle tielle isäsi oppien mukaan ;) vastakohdat täydentävät toisiaan ;)
ei olisi helppoa olla sinun vastakohta nainen ja vetää puoleensä idiootti miehiä. näin se vaan menee.
elä siis kadota kaikkea itsestäsi vaan koita vaan tervehtyä.
Jos sä haluat, voit valita onnen. Nyt olet valinnut toisin. Mieti mikä sua estää olemasta onnellinen ja löydät tekosyyn sille miksi et halua muuttua. Pelkätkö onnea?
Etkö huomaa että olet jo ohittanut yhden tärkeän virstanpylvään?? Olet tiedostanut ongelmasi, ja olet myös pystynyt analysoimaan tilannetta niin paljon, että tiedät mikä siihen on johtanut. Onnittelut! Se on paljon enemän kuin mihin suurin osa porukasta koskaan pystyy.
Koska nyt tiedät mistä on kysymys, seuraava askel on lähteä tietoisesti tekemään toisia valintoja. Tiedän, se ON vaikeaa. Mutta ajattele. Joka kerta kun tunnet huonoa omaatuntoa jostakin "tekemättömästä", sano itsellesi, että se on ylikontrolloiva isäsi, joka puhuu mielesi sopukoissa. Omatuntohan on vanhempien/kasvuympäristön lapsen mieleen istuttama sisäänrakennettu "orjapiiskuri". Hyötyähän siitä on silloin, kun se varoittaa esim. empatian puutteesta, mutta laiskuuden ym. kuolemansynnit voit suosiolla unohtaa.
Niinhän se on, että ihminen osaa rakastaa itseään juurin niin paljon, kuin hän on aiemmassa elämässään saanut rakkautta osakseen. Nyt miehesi kuitenkin rakastaa sinua, hän näkee suorittamisesi lävitse ja kertoo sinulle, kuinka lämmin ja huomioonottavainen olet. Usko häntä! Anna hänen rakkautensa kannatella ja kasvattaa. Miksi antaisit isäsi pilata loppuelämäsi, onhan sinulla oikeus onneen, normaaliin perheeseen, lomiin, nautintoihin... Rankaiset itseäsi edelleen kieltämällä sen, minkä tavalliset ihmiset katsovat luonnostaan elämäänsä kuuluvan. Sinun täytyy nyt vain siirtyä uudelle tasolle ajattelussasi, hylätä vanha suorituskeskeinen minäkuva ja huonommuuden tunteesi ja alkaa rakentaa uutta. (Ja kierosti ajatellen, samalla rankaiset myös isääsi hylkäämällä hänen opetuksensa...) Ajattele, mitä kaikkea olet elämässäsi jo saanut aikaan!! Olet upea, usko se!
SE on vaikeaa, voi olla ettet selviä siitä itse. Olet kuitenkin vahva ihminen, et muuten olisi selvinnyt tuollaisesta pyörityksestä. Ja apua on satavilla. En usko että rikkoudut, mutta oravanpyörästä pitää päästä pois. Olet varmaan masentunut/loppunpalanut, ja elimistösi huutaa apua. Nyt on tuhannen taalan paikka hypätä pois, olet jo mielessäsikin tämän myöntänyt.
Mene vaikka aluksi omalääkärillesi/työpaikkalääkärille ja kerro uupumuksestasi. Ota vastaa sairasloma, jonka hän tarjoaa. Älä välitä omatuntosi kolkutuksesta. Pyydä lähete vaikka paikkakuntasi mielenterveystoimistoon, jossa saa purkaa pahaa oloasi ulkopuolisen, objektiivisen auttajan kanssa.
Moi kaikille,
Pakko sanoa että odotin ihan toisenlaisia vastauksia. Vähän sen tyylistä herjaa, mitä heitän aina omassa päässä itsestänii.
Täällä itkeä tihrutan, ja kiitän kaikkia todella viisaista, kauniista, kannustavista sanoista ja ajatuksista.
Printtaan kaikki tekstit itselleni talteen, jotta voin sitten "pahana" hetkenä ne lukea itselleni ja vaikka kovaa ääneen!!!!
Olen jotenkin pitänyt omia ongelmiani mitättöminä ja täysin turhina, eli pidän itseäni turhasta valittajana. Vieläpä kun monella ihmisellä on todellisiakin ongelmia. Siis ihan oikeita onglemia.
Ja minulla EI OIKEESTI PITÄIS OLLA mitään valittamista, kun kaikki kuitenkin on hyvin. (mies, talo, työpaikat jne jne).
Olen edelleen tosi vihainen itselleni, kun en ole osannut olla tästä kaikesta onnellinen. Mutta sitten menee taas ristiin mielessä se että minä en ansaitse olla onnellinen, mutta olen vihainen itselleni etten ole onnellinen siitä kaikesta mitä minulla on. UUUAAAHH!!! Ehkä tahallani teenkin mahdottomia yhtälöitä itselleni.
Olen pitkään tiennyt että minun pitäisi ajatella itseäni vähän armollisemmin. Mutta en ole vielä ratkaissut miten se käytännössä toimii?
Tuntuu vaan että kuitenkin ajan kuluessa armottomuus, vihamielisyys itseään kohtaan vain kasvaa. En ole ulkopuolista maailmaa kohtaan vihamielinen. (paitsi että joskus miehelleni kiukuttelen).
Jos elämässä tulee jotain ikävää vastoinkäymistä, ajattelen että olen ansainnut sen. Jos jotain hyvää olis tarjolla, ajattelen että minä en ole sitä ansainnut. Eikä tee pahaakaan jos luovun jostain hauskasta asiasta mitä joskus eteen tulee (esim ystävät kutsuu illan viettoon, pistän miehen pitämään hauskaa ja painun itse töihin). Eli olen jo aika tottunut siihen että en anna itselleni mitään kivaa.
Ja jos näkisitte minut livenä, teistä kukaan ei uskoisi päälle päin että minulla on tällaisia ongelmia. Että hyvin minä onnistun tämän kaiken peittämään.
Sitähän tuo miehenikin minulle usein sanoo että hänestä on ihan kamala katsoa miten minä itseäni kohtelen ja mitä itsestäni ajattelen ja millä tavalla itsestäni puhun. Ja se kuulemma satuttaa häntä todella paljon. Jonkin verran riitaakin tosta asiasta on ollut.
En vain ymmärrä miten olen onnistunutkin muovaamaan itsestäni tällaisen. *huokaus*. Kyllä tää tästä!
Huomaan myös että monella muullakin on samankaltaisia ongelmia.
Te joilla on jotain tällaista mitä itse läpi käyn. Miten te olette tilanteita ratkaiseet, ja oletteko saaneet luotua itsestänne uudenlaisen ajattelumallin?
Oikein isot halit kaikille! Kiitos vielä kerran vastauksista. Ne tekivät minut onnelliseksi.
muutama itselläni toiminut neuvo, jotka ovat opettaneet arvostamaan itseäni:
a) Lopeta itsesi mollaaminen ja haukkuminen täysin. Joka kerta, kun huomaat tekeväsi sitä, pakota ajatuksesi muualle
b) jos toimit omasta mielestäsi huonosti (esim. vaadit joltain muulta liikaa tai kuulostat muuten isältäsi)tiedosta mahdollisimman nopeasti, mitä teet ja lopeta se. Ensin huomaat varmasti useimmiten vasta sitten, kun tilanne on jo mennyt ohi. Muista, että on parempi tiedostaa myöhään kuin ei milloinkaan. Samalla kun huomaat toimineesi ikävästi, muistuta itseäsi myös siitä, että sinulla on hyvät ja loogiset syyt sille miksi näin toimit eli tiedosta asia ja yritä jatkossa toimia paremmin, mutta älä rankaise itseäsi mollaamisella ja sättimisellä, mikäli huomaat toimineesi väärin. Ota esiin enemmänkin sellainen painonvartijoiden ideologia: Eli vältä repsahduksia, mutta jos niihin sorrut niin ole lempeä itsellesi ja muista, että aina tulee seuraava kerta, jolloin voit toimia paremmin.
c) Itselläni auttoi myös se, että miehellä meni usein hermot minuun, jos aloin itseni sättimisen. Muista, että kukaan ihminen ei ole parantanut maailmaa vihaamalla itseään vaan itselleen kuuluu olla oikeamielinen, mutta armollinen.
d) pitkäkestoinen terapia auttoi ainakin itseäni. Älä lannistu yhdestä käynnistä psykologilla. Usein psykologit käyttävät 3-5 kertaa pelkästään tilanteen arvioimiseen. Psykologi ei myöskään ole sama asia kuin psykoterapeutti. Lisäksi psykologeja ja psykoterapeutteja on monenlaisia niin tasoltaan kuin henkilökemioiltaan, joten valitse sinulle parhaiten sopiva. Mieti myös oletitko mahdollisesti liikaa yhdeltä käynniltä. Jos mietit, että tietyt toimintatavat ovat syntyneet sinulle siinä parin-kolmenkymmenen vuoden kuluessa, et voi olettaa, että ne muuttuisivat yhdellä kerralla.
Tsemppiä sinulle muutoksen alkuun!! Muista, että sinussa on taatusti se ihminen, joka ansaitsee saada rakkautta ja lempeyttä myös itseltään. Haluan omien kokemusteni kautta lähettää sinulle viestin, että muutos on hidas, mutta mahdollinen. Kaikkein tärkeintä on kärsivällisyys ja että muistat yrittää rakastaa itseäsi myös silloin kun toimit täysin päinvastoin kuin toivoisit toimivasi.
Tuosta ongelman "pienuudesta" on vielä pakko sanoa, kun itsekin olen omista vastaavista ongelmista niin joskus ajatellut, että mikä sitten on iso ongelma? Alkoholismiko? Läheisen vakava sairaus? Jos itse kärsit tilanteesta, se on jo aivan riittävä syy hakea apua. Jos uhraat elämästi kallisarvoisia minuutteja itsesi piiskaamiseen ja sättimiseen, pitää sinun ehdottomasti hakea apua. Elämä yksinkertaisesti on liian lyhyt sellaiseen käytettäväksi. Sitä paitsi hakemalla itsellesi apua, voit tehdä monet ihmiset onnellisiksi (esim. itsesi ja miehesi) ja katkaista sukupolvien ketjun, jossa tietyt käsitykset ja ajatukset periytyvät.
älä tosiaan vähättele itseäsi tai ongelmiasi. Elämä on elämisen arvoinen, eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa!
Tuli tekstejäsi lukiessa mieleen se, että oletkohan antanut itsesi vihata isääsi ja antaa sitten hänelle anteeksi? Nimittäin tuntui vähän siltä, että olet kääntänyt isällesi tarkoittamasi vihan itseesi. Mutta todellinen vapaus tulee siitä, että uskallat olla vihainen isäsi tekemille vääryyksille itseäsi ja läheisiäsi kohtaan. Myönnä ne itsellesi vaikkapa ääneen ja sen jälkeen kun olet aikasi kiukunnut ja surrut (esim. joitain viikkoja), anna hänelle anteeksi. Anteeksianto nimittäin voisi uskoakseni auttaa sinua vapauteen. Samoin anna itsellesi anteeksi se, miten olet antanut lapsuutesi traumojen vaikuttaa sinuun ja miten olet itse siksi itseäsi kohdellut. Anna anteeksi ja ala elää. Se on mahdollista! :)
Joku kun vielä puhuu anteeksiannosta, minulta palaa käämit.
Siihen, että on rauhassa menneisyytensä kanssa, ei tarvitse anteeksiantoa pahantekijää kohtaan. Riittää, että tiedostaa tapahtuneen.
Jotkut pahat teot ovat niin pahoja ja niiden vaikutukset pitkäkantoisia, että anteeksiantaminen olisi vain itsensä pettämistä ja paranemisprosessin dumppaamista. Tulisihan siitä hieno ja kristillinen olo, joo - ja vatsahaava puolessa vuodessa. Niin, ja ympäristö tykkäisi: ihminen pysyy nöyränä ja pahoinvoivana, ei karista ketään hartioltaan seistä nököttämästä, eikä uhkaa kenenkään egon ylivoimaisuutta. Se sopii, että surkeat pysyvät surkeina, ei tämä maailma muuten pyöri. Mistäs ongelmat sitten johtuisivat, jos eivät tuosta pirun masentuneesta avopuolisosta - pitäisiköhän sitä ihan katsoa peiliin?
Viha loppuu vihaamalla, ei parissa viikossa hymistelemällä. Välillä vihaa on vähemmän, välillä enemmän, välillä ei yhtään. Pahat teot kuoriutuvat esiin jokaisen ikäkauden kohdalla uusine vaikutuksineen ja silloin on oikeus vihata. Ei siitä muuten pääse.
Päkistämällä päkistetty "anteeksianto" olisi siinä tilanteessa vain hengittämätön laastari märkivän haavan päälle - näyttää vain paremmalta, kukkahattutätien mielestä. Tarpeeksi on, että myöntää, että näin on näreet, minua on kohdeltu näin, tällaiset on eväät, näillä pitää pärjätä. Ei sitä tarvitse sympatiseerata perkeleitä, eikö se riitä, että me kovalla höngällä viimeistellään heidän työnsä: tuhotaan itsemme, kohdellaan itseämme julmasti?
Tarkoitushan olisi tässä puolustaa ITSEÄÄN, eikä sitä pahantekijää, eikö?
Pahantekijöillä kun on niitä puolustajia jo tässä maailmassa tarpeeksi.
Älkää antako anteeksi. Menkää vaikka tulen ja kiven lävitse sinne alakertaan itsekunnioituksenne ja itsemäärämisoikeutenne kanssa ja haistattakaa paskat näille pastellivärejä vaativille silottelijoille! Silloin teillä on edes yksi ihminen, joka puolustaa teitä, antaa turpiin teitä lyöneille ja rakastaa teitä - te itse.
Moi kuulostaa tosi surulliselta.Tää on varmaan turha neuvo mut voisit aloittaa asian korjaamisen pieninä palasina.Esim.muutamasta minuutista päivässä itsesi hemmotteluun ja lepoon,kävelyä luonnossa siitä mistä itse pidät ja rupeet haistelee ja maistelee elämää. sulla on paljon menetettävää ja sulla on hyvä mies. Toivotan hyvää jatkoa ja avaa silmäsi.
Pääpiirteissään tarina muistuttaa omaani. Lapsuus oli monessa mielessä koettelemus, opetti pärjäämään ja yrittämään, pakkasen puolelta piti ponnistaa henkisesti ja taloudellisesti. Sitä kautta tuli toiselta vanhemmalta opetus: Et ole mitään, sinusta ei tule koskaan mitään... en viitsi edes niitä karmeimpia juttuja tähän kirjoittaa. Toinen vanhempi kamppaili siinä sivussa omien haasteidensa kanssa. Minusta tuli yliyritteliäs ja miellyttämishaluinen. Etenin töissä, hankin omaisuutta ja pinta katsoen näyttää siltä, että olen saanut kaiken helposti. Lisääntymistäkin emmin, eihän tällainen ihminen saa hankkia lapsia ja aiheuttaa lisäkärsimystä ympärilleen saati siirtää sitä eteenpäin.
Samat pulmat vaivaavat myös toista sisarusteni, kolmannella oireilu näkyy toisin. Mutta yhteinen tekijä se heikko itsetunto ja itsensä halveksiminen. Vaikka tekisit mitä ja saisit mitä palkintoja parhaana jne. mikään ei muuta sitä käsitystä, että olen epäonnistunut enkä tehnyt tarpeeksi. Piti koko ajan tehdä, mikään kiitos tai valmiit työt ei tyydyttäneet. Mieheni sanoi, että rentouduin vain nukkuessani. Akku kävi koko ajan. En ollut saanut entistäkään asiaa vielä ihan loppuun kun suunnitelin seuraavaa, lomaa en pystynyt pitämään, sekin oli loputonta suorittamista.
Paloin loppuun. Pääsin kuitenkin pinnalle takaisin juuri työn avulla, muutama ammattiauttajan keskustelukin tarvittiin. Tein elämässä muutoksia. Ja opettelen edelleen päivittäin. En olisi itse osannut pysähtyä, ellei kroppani olisi viheltänyt peliä poikki. Nyt opettelen arvostamaan itseäni, olemaan terveen itsekäs, antamaan piutpaut ihmisille, joista en oikeasti välitä. Ja sitten tietysti koen syyllisyyttä siinä ohessa...
Vaikeaa se on, ajatukset ja tavat on syvällä.
tämän kirjoittaminen on minulle vaikeaa koska tiedän asian aiheuttavan suunnatomasti negatiivisia reaktioita, mutta onneksi täällä ollaan nimettömänä.
Älä tee nyt lapsia, ettei sinulle käy niinkuin minulle. Olen huonon itsetuntoni ja umpihullun äitini järkyttävä tunnevammainen tuoteyhdistelmä, joka teki sen virheen että meni naimisiin ja teki lapsia. Lapsillani on kyllä täysi oikeus olla tässä maailmassa mutta toivon sydämmestäni että heidät olisi tehnyt joku muu ja he olisivat saaneet hyvän äidin eivätkä minua.
Olin äitinä aivan paska. En juonut tms, mutta olin aivan paska. Huusin ja riehuin, ja kerran kävin toiseen poikaan käsiksi. Silloin olin jo niin jeesuksen-jojoksi-vaan-tilassa, että menin vieraisiin purkaakseni edes osan pahasta olosta ja älysin jäädä kiinni ja tuli armahtava avioero. Lapset jäivät isälleen, en ole kuullut heistä vuosiin koska isä ei anna olla heidän missään tekemisissä kanssani. Juu ja tiedän kyllä Suomen lait ja tapaamisoikeudet mutta en ala tapella niistä koska lapseni ovat jo saaneet kärsiä takiani tarpeeksi. He pelkäsivät minua!
Käyn normaalisti töissä, elän tavallista elämää tosin erakkona. Miessuhteeni ovat edelleen täysiä katastrofeja, muuten pärjään itseni kanssa paremmin. Lapsiani käy sääliksi. He olisivat todellakin ansainneet parempaa.
Valehtelen imisille että olen lapseton ja valheessa eläminen on aika rasittavaa mutta koska ihmisten reaktiot asiaan on nähty monta kertaa on pitänyt oppia varovaiseksi. Miehille jotka olen tavannut olen asian tuonut esiin heti kun huomaan miehen kiinnostuvan minusta, ehtiipä pötkiä ajoissa pakoon.
Nyt kun olen henkisesti tasapainoisempi näen hyvin miten olen käyttäytynyt ja mitä siitä on seurannut. Koen olevani täysin eri ihminen kuin silloin, ja säälin kovasti silloista itseäni. Tiedän myös että olin sekoamisen partaalla. Olen käynyt psykologilla joka totesi minut täyspäiseksi, mutta näytti että minulla on vakavia lapsuudesta johtuvia tunne-elämän häiriöitä, jotka aiheuttavat tietyissä elämäoloissa- ja tilanteissa ylireagointia. Olen aina ollut älykäs mutta en ole käyttänyt älyäni mihinkään. Psykologin mielestä se johtuu siitä että kaikki energia on mennyt siihen että ylipäätään on pysynyt täysjärkisenä. Moni minun lapsuuteni kaltaisen kokenut lienee mielisairaalassa.
Siksipä:älä tee lapsia nyt kun olet noin huonossa tilassa. Et mitenkään voi tietää miten tulet heidän kanssaan käyttäytymään. Lapset osaavat rassata hermoja niin että normaalikin ihminen on ratkeamispisteessä, miten luulet kestäväsi sen kun olet noin loppu? Minä en toivo pahimmalle vihamiehellekkään sitä että joutuu elämään samanlaisen helvetin läpi.
Onneksi lapset ovat (kuulemma) terveitä ja normaaleja. Heillä on ihan hyvä isä ja tosi huolehtivat isovanhemmat.
joskus rakastamaan itseäsi.
Keino siihen on psykoterapia. Tämä ei ollut vitsi, enkä pidä sinua mitenkään kummallisena. Olet varmasti mukava ihminen ja ansaitsisit parempaa, mutta silloin sinun on tehtävä itsellesi jotakin.
Käännä jääräpäisyydestä itsellesi hyöty, ota niskasta kiinni ja mene selvittämään ne nuoruutesi luurangot kaapista ennen kuin olet tosiaan yksin kiikkustuolissa. Ei sinun tarvitse sitä hyväksyä vain siksi, että pidät itseäsi "v....maisena". Se on pitkä tie, mutta usko tai älä, se kannattaa!
Lapsi voisi tehdä hyvää,opit rauhoittumaan.Kun oppii iän myötä elämää... ei vedä liikaa stressiä.Elämä on elämistä varten,pysähdy hetkeksi ,meni jonnekkin istumaan,kaunis kesäpäivä ,istu rauhassa suje silmät ja nauti luonnon rauhasta. Elämä opettaa.Älä ole liian ankara itsellesi.