Olenko väärässä

monikaan ei nykyään enää välitä toisesta ja sen tarpeista.aina pitäisi ajatella muitakin kuin itseään.kyllä niitä vilpittömiäkin ihmisiä löytyy mutta mistä sen tietää kuka on se vilpitön?sitä ei nää kun ajan kans.et siis ole yhtään väärässä!

Täytyy hyväksyä karu tosiasia. Ihminen on aina itsekäs, ajattelee omaa etuaan, omaa hyötyään, omaa nautintoaa, ja usein hyvin lyhytnäköisesti, niin että menettää paljon jatkuvasti, kun haluaa vain heti kaiken. Sellaisia me olemme, mutta niin ovat villit eläimetkin. Eivät ne ajattele lajitoveriensa parasta. Oma suu lähinnä ja oma tarve ensimmäisenä ja oma rauha sulatella sitten kun nautinnosta on täysi.

Itse voisin sanoa olevani ihana ja aito ihminen, joka oikeasti välittää muidenkin tunteista. Olen aina toiminut näin, että ajattelen muiden etua ensisijaan.

Mitä siitä saa? No, tulen hyväksikäytetyksi melko helposti. Ikävintä oli vielä se, että eräs henkilö väitti minun olevan ITSEKÄS ihminen, jota taasen en voinut käsittää, sillä me näimme aina kun hänelle sopi ja minä tein paljon asioita hänen vuokseen.

Olen oppinut olemaan älyttömän kylmä tässä maailmassa.. Muuten jään jalkoihin!! Tästä lähtien olen MINÄ enkä anna kenenkään enää pompotella minua.

Eräiden psykologian teorioiden mukaan ihmisen kaikkien tekojen ja ajatusten (sekä tiedostettujen että tiedostamattomien) tavoitteena on mahdollisimman eheä minuus. Kuulostaa aika loogiselta, eikö? Täydellistä eheyttä ei tavoiteta koskaan, mutta siihen pyritään yksilön kaikella toiminnalla.

Tämä johtaa siihen, että kaikki mitä teemme ja/tai ajattelemme, on itsekästä. Yleensä epäitsekkäinä pidetyt teot, hyväntekeväisyys, ystävän lohduttaminen tai muu vastaava, ovat nekin vain välineitä, joiden avulla ihminen voi nähdä itsensä hyvänä. Nekin siis tapahtuvat ihmisen oman psyykkisen hyvinvoinnin ja tasapainon hyväksi.

Se, milloin hyvää oloa saadaan yleisesti itsekkäinä pidetyistä teoista ja milloin taas epäitsekkäinä pidetyistä teoista, riippuu arvoista. Jollekin oma napa on tärkein, joillekin taas auttaminen tuottaa suurta tyydytystä. Pohjimmiltaan olemme siis yhtä itsekkäitä kakkiaisia, sen ilmeneminen vaan riippuu siitä mitä arvoja ja ajatusmalleja hyvästä ja pahasta meihin on ammennettu.

Joten kuten psykologiassa aina; se on äidin tai yhteiskunnan syy =)

Mielestäni olet ja et ole oikeassa.
Minä tunnen paljon fiksuja ja toiset huomioon ottavia ihmisiä.
Joskus ihmettelenkin lukeeko minun otsassa "tänne vaan kaikki epätasapainoset miehet". Koska juuri näitä omaan napaansa tuijottajia sattuu minun eteen.
Silti jaksan vielä luottaa siihen että vielä se paistaa aurinko risukasaankin ja minä löydän sen ihanan miehen itselleni jostakin. Tiedän kun tämän miehen löydän niin häneltä ei tule rakkautta puuttumaan.

Sama tunne täälläkin.
Viimeeksi viikko sitten huomasin jälleen tämän saman tosiasian!!

Olen itse huomannu saman "ilmiön".Tuntuu että nykyään ajatellaan vaan itseä ja muista viis veisataan!Surullista mutta totta.

yöllä aivan samaa.. syntyjä syviä.
Kuka voi rehellisesti myöntää, että voi olla vilpittömästi iloinen toisen menestyksestä, onnistumisesta, ilman katetutta, panettelua ja selkään puukottamista.
Tän päivän ihmiset helvetin itsekkäitä, epäempaattisia, oma lehmä ojassa joka asiassa.
Itse otan oppia omista virheistä ja olen tai ainakin pyrin olemaan avoin uusille asioille ja katson sivusta miten ne ihmiset toimivat, jotka saavat muutkin ihmiset ympärillä voimaan hyvin.

Itse olen äärimmäisen turhautunut omaan aviomieheen, joka arvostelee kaikkia ja kaikkea ympärillä. Kateellinen toisten rahoille, miettii menneitä, murehtii tuleivaisuutta.
Yritän menestyä työssäni, jossa olen hyvä nytkin, mutta paljon opittavaa. Konkarit ympärillä on motivoivia, kannustavia ja saavat minutkin pyrkimään parempiin suorituksiin. Se vaan on niin yksinkertaista: TEE asioille jotain. Mitä vittua ruikuttaa ja valittaa kun asiat ei suju! Siinä työssä mitä minä teen on hallittava sekä asiakaspalvelu, juridiikkaa, ajan hallintaa (muuten duunissa 24/7), puhetaidot jne.. liikun paljon, pitkiä päiviä, eikä ole kahta samanlaista päivää.. Mies sitten valittaa jos ei tule tarpeeksi rahaa, tai sitten kun tulee niin valittaa että teen pitkiä päiviä...
Vittuilee erittäin rankasti ja arvostelee.
Sitten kun tulen kotiin, odottaa tiskit, pyykit, ruoan laitto, se ja tuo tämä... Ja mitä hän on tehnyt, nukkunut, valittaa narisee, vittuilee, kuorsaa (korisee) kun kuoleva, koska kärsii keskivartalon ylipainosta. Nyt olen kolme vuotta yrittänyt kannustaa liikkumaan.. Yritin saada hänet sauvakävelmään kanssani, ei voinut, koska ei hänellä sauvoja ollut. Kävin ostamassa ne, niin sitten ei jaksa.. tekosyitä löytyy aina..
Ja sitten kun en jaksa kannustaa, olen vittumainen ämmä..
Ja sitten kun yritän taas vähän tsempata, niin minä vittuilen ja nalkutan.. Ihan sama miten päin, aina väärin päin.

Tämä pätee myös kavereihin, ystäviä ei tunnu enää olevankaan.
Tuntuu ettei mitään uskalla kertoa joka liittyy itseeni, joko paukuttaa henkseleitä tai muuta vastaavaa.. Itse olen aidosti iloinen jos joku menestyy enkä yritä hyötyä toisista. Itse olen aina auttamassa jos joku tarttee sitten hääapua, renkaidenvaihto apua, remonttiapua jne. Miksi???
Koska en voi luonnolleni mitään... Sitten kun joskus tarttis ihan vaan jotain pikku jeesii ni johan on mummot kuollut seittemättä kertaa, ripulitauti iskeny tai bensa loppu...

Vai olenko vain sitten onnistunut valitsemaan ympärilleni aivan väärän typpisiä ihmisiä.
Vai olenko itse joku urpomagneetti???

Ei toisen onni voi olla itseltä pois, jokainen tekee omat valintansa, eikös!!
Kadehtivilla ja katkerilla ihmisillä kun jää se elämä elämättä ja paha saa palkkansa, joku päivä!

itse pitää itseäsi sellaisena. olet oma todisteesi. ;)