Jos keksii joka päivä uusia syitä, miksi kannattaa erota ja empii niitä syitä miksi olla yhdessä, kummat voittaa? kuuluko suhdetta epäillä voimakkaasti...
Vien miestäni ravintolaan, kylpylöihin ja matkoille rentoutuaksamme arjesta ja keskittyäksemme toisiimme. Hän ei osaa itse järjestää mitään vaikka kuinka vihjailisi. Ei näemmä edes halua yrittää.Odotin jo yhden vuoden, kun hän lupasi järjestää jotain romanttista illallista ja kun kyselin että milloin hän aikoo järjestää jotain- ei osannut vastata. Eli parempi että teen kaikki itse.
Olen aina ensimmäinen joka pyrkii läheisyyteen (halailut, pusut, hellyyttelyt,seksi yms). Kerran päätin kokeilumielessä olla lähestymättä miestäni millään lailla, hän ei huomannut tilanteessa mitään erilaista KUUKAUTEEN!!! Saati sitten että hän itse olisi lähestynyt sinä aikana.
Ja sitten ne painavemmat syyt:
Kun meni hyvin, puhuttiin lapsista ja häistä. Hän ei ollut kummastakaan yhtään kiinnostunut. Minua rupesi masentamaan, kun tuntui että vain yksi halusi tulevaisuutta.Halveksi kun ostelin hää-lehtiä tai suunnittelin tulevaa. Monesti jo sovittiin hääpäivä, mutta aina mies keksii jonkun syyn, miksi ei mennä naimisiin. Haluaisi enemmin laittaa rahat uudempaan autoon. Syynä ei ollut minkäänlainen pelko isoista häistä, koska kerroin että se olisi meidän päivä ja voisin vaikka karata hänen kanssaan naimisiin. Leikkii vain tunteilla. Aina väistyy kun tulee tositilanne..
Joka viikonloppu pitäisi päästää kavereidensa kanssa ryyppää. Pitää kauhean metelin ja haukkuu minut jos sanon että siirretäänkö ajankohtaa. Käyttäytyy kuin 5-vuotias lapsi karkkikaupassa. Ei siis ota huomioon mitä minä haluan. Tai ei ainakaan osaa arvostaa. Ollaan menty joka viikonloppu sinne minne on halunnut, silti sanoo ettei koskaan mennä.
Mä en oikeasti jaksa tätä selkärangattomuutta. Suorastaan vituttaa. Tässä oli nämä tunne-ongelmat. Mistään arkiongelmista en edes viitsi alkaa kirjoittaa koska niitä ongelmia on aivan liikaa mainittavaksi. Itse kuitenkin pidän tunteita suuremmassa arvossa kuin että onko muistanut laittaa maidon kaappiin. Niitä on joka suhteessa. Mutta entäpä jos ei osaa näyttää tunteita tai ei haluakaan. En halua erota. Mutta mies väläyttää melkein jokaisessa riidassa että pitäisköhän meidän sitten erota. Ja pahalta tuntuu, kun ei saa tarpeeksi kunnioitusta osakseen. Puhuu aina enimmäkseen itsestään, harvemmin käyttää sanaa me. Miksi olen näin typerä enkä tajua edes pitää vähän väliaikaa...Ehkäpä itse olen selkärangaton.
Onko ratkaisua?
Vien miestäni ravintolaan, kylpylöihin ja matkoille rentoutuaksamme arjesta ja keskittyäksemme toisiimme. Hän ei osaa itse järjestää mitään vaikka kuinka vihjailisi. Ei näemmä edes halua yrittää.Odotin jo yhden vuoden, kun hän lupasi järjestää jotain romanttista illallista ja kun kyselin että milloin hän aikoo järjestää jotain- ei osannut vastata. Eli parempi että teen kaikki itse.
Olen aina ensimmäinen joka pyrkii läheisyyteen (halailut, pusut, hellyyttelyt,seksi yms). Kerran päätin kokeilumielessä olla lähestymättä miestäni millään lailla, hän ei huomannut tilanteessa mitään erilaista KUUKAUTEEN!!! Saati sitten että hän itse olisi lähestynyt sinä aikana.
Ja sitten ne painavemmat syyt:
Kun meni hyvin, puhuttiin lapsista ja häistä. Hän ei ollut kummastakaan yhtään kiinnostunut. Minua rupesi masentamaan, kun tuntui että vain yksi halusi tulevaisuutta.Halveksi kun ostelin hää-lehtiä tai suunnittelin tulevaa. Monesti jo sovittiin hääpäivä, mutta aina mies keksii jonkun syyn, miksi ei mennä naimisiin. Haluaisi enemmin laittaa rahat uudempaan autoon. Syynä ei ollut minkäänlainen pelko isoista häistä, koska kerroin että se olisi meidän päivä ja voisin vaikka karata hänen kanssaan naimisiin. Leikkii vain tunteilla. Aina väistyy kun tulee tositilanne..
Joka viikonloppu pitäisi päästää kavereidensa kanssa ryyppää. Pitää kauhean metelin ja haukkuu minut jos sanon että siirretäänkö ajankohtaa. Käyttäytyy kuin 5-vuotias lapsi karkkikaupassa. Ei siis ota huomioon mitä minä haluan. Tai ei ainakaan osaa arvostaa. Ollaan menty joka viikonloppu sinne minne on halunnut, silti sanoo ettei koskaan mennä.
Mä en oikeasti jaksa tätä selkärangattomuutta. Suorastaan vituttaa. Tässä oli nämä tunne-ongelmat. Mistään arkiongelmista en edes viitsi alkaa kirjoittaa koska niitä ongelmia on aivan liikaa mainittavaksi. Itse kuitenkin pidän tunteita suuremmassa arvossa kuin että onko muistanut laittaa maidon kaappiin. Niitä on joka suhteessa. Mutta entäpä jos ei osaa näyttää tunteita tai ei haluakaan. En halua erota. Mutta mies väläyttää melkein jokaisessa riidassa että pitäisköhän meidän sitten erota. Ja pahalta tuntuu, kun ei saa tarpeeksi kunnioitusta osakseen. Puhuu aina enimmäkseen itsestään, harvemmin käyttää sanaa me. Miksi olen näin typerä enkä tajua edes pitää vähän väliaikaa...Ehkäpä itse olen selkärangaton.
Onko ratkaisua?
Vastaukset 15
Vanhimmat
on ero. Ja tulet olemaan piirun verran, mutta vain piirun verran, onnellisempi eronneena.
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut jutun! Tosin meillä oli tarkoitus mennä naimisiin, mutta onneksi ei ehditty...
Pohdin monesti itsekseni eroamista, mutta kun oltiin pitkään oltu yhdessä niin aina päädyin siihen ratkaisuun että jatketaan nyt sitten. Koko ajan odotin että ehkä tämä vielä muuttuu paremmaksi...Niinkuin sinäkin, yritin järjestellä juttuja että olisimme yhdessä enemmän, rentoutuaksemme ja sellaista irtiottoa arjesta. Mies ei ollut juurikaan innostunut mistään...
Tein myös samanlaisen testin tuossa läheisyysjutussa, kun oli tunne että minä teen AINA aloitteen kaikessa mikä liittyy läheisyyteen...no siihen loppui kaikki!! Aika uskomatonta...siinä vaiheessa mielessäni alkoi tosissaan pyöriä ajatus erosta...meillä meni niin että minä aloin käydä ulkona juhlimassa, kun en jaksanut kotonakaan olla, kun tuntui ettei olemassaoloani edes huomata tv:n katsomiselta...
Mies sanoi rakastavansa ja minäkin rakastin. MUTTA...ei yhdessä voi olla jos ollaan kuin kämppiksiä. Joten tässä sitä ollaan nyt...sinkkuna. Herkkua tämä ei ole (ainakaan vielä), mutta loppujen lopuksi varmasti paras ratkaisu tilanteeseen. Toivon sen itsekkin joskus vielä tajuavani...
Tsemppiä sinulle pohdintoihisi!! Toivottavasti tästä olisi jotain apua ja saat tehtyä oikean ratkaisun tilanteeseesi! =)
Oletko ajatellut että miehelläsi olisi huono itsetunto, eli hän ei ehkä usko olevansa välittämisen arvoinen ihminen (mistä sitten juontaa juurensa?). Tällöin on hyvin vaikea sitoutua kehenkään, kun uskoo että kohta se kuitenkin loppuu. Naimisiin meno voi olla todella pelottava ajatus.
Helposti sitten peitelläkseen näitä tunteita ihminen kehittää itselleen suojamekanismeja, joihin turvautua. Esimerkiksi juuri illat kavereiden kanssa, itsekkyys... (koska jokainenhan huolehtii vain itsestään. Toisen vierelläpysymiseen ei voi luottaa)...
Toimintaan voi kuulua myös vieraat naiset, koska uusista suhdevirityksistä saa varmuutta siihen, että yksin ei jää, vaikka sinä jättäisit. (tämä syy toiminnalle voi olla hyvinkin tiedostamaton).
Riitatilanteissa mies voi ehdottaa heti eroa, koska pelkää että nyt kun te riitelitte, niin sinä et enää halua häntä. Huonoitsetuntoinen ihminen saattaa ottaa normaaliriidat PALJON raskaammin kuin muut. Ja pelkää todella (alitajuisesti kenties) eroa, hylkäämistä, ja päättää itse sitten ottaa asian esille. Parempi jättää kuin tulla jätetyksi?
Monet sitoutumiskammoiset myös etsivät jakuvasti vikoja omasta puolisosta jotta saisi "syyn" etsiä jonkun toisen tai lähteä suhteesta. Eli heille on niin iskostunut päähän ajatus, etten minä kelpaa sille kuitenkaan, mikään ei ole kestävää, lopulta minut kuitenkin jätetään... että he toistavat sitä itse omassa päässään ilman todellista syytäkään. Ja sen takia varautuvat lähtemään pienimmästäkin "vinkistä" ettei hylkäämistä tarvitsisi kohdata.
Kun taas hyväitsetuntoinen ajattelee, että tämä nyt oli vain yksi riita, tai yksi kerta kun en saanut huomiota, ja kyllä se tästä paremmaksi muuttuu, yhdessä tästä selvitään.
Ajatusmaailmat ja käytösmallit menevät ristiin. Suuri osa tuosta vahingollisesta käytöksestä johtuu siis luullakseni pelosta ja sen torjumiseksi kehitellyistä malleista. Välttelystä, jottei vaikeaa tilannetta tarvitsisi kohdata. Mutta näiden maailmojen yhteensovittaminen on aikalailla mahdotonta.
Itselläni on myös kokemusta vastavankaltaisesta tilanteesta, ja välillä todella tuntuu kuin seurustelisi viisivuotiaan lapsen kanssa. Myös kosto-ajattelu on puolisollani voimakasta. Kaiken neuvomisen hän ottaa kritiikkinä. Ja todellista kritiikkiä saadessaan ei pysty ymmärtämään ettei se ole (minun mielestäni) koko totuus hänestä, vaan joku yksittäinen asia mättää. Eli jos esimerkiksi sanon että hän teki mielestäni epäoikeudenmukaisesti jossain asiassa, hän ottaa sen itseensä niin, että taas hän ei kelpaa minulle.
Ehkä hän jopa odottaa jotain äiti-lapsi symbioosia, jossa hänet hyväksyttäisiin ilman minkäänlaista kritiikkiä teki hän sitten mitä tahansa. Symbioosia, jossa lisäksi hänen ajatukset ymmärrettäisiin ilman sanoja.
Kun jokin pienikin asia vaivaa, ei hän sano sitä ääneen vaan on vain omituinen ja mököttää hiljaa. Kysyttäessä sanoo, ettei mikään vaivaa, ja ilmeisesti loukkaantuu kun en sanattomasti ymmärrä hänen tunteitaan ja toiveitaan. Mahtaakohan ymmärtää itsekään?
Ehkä saa taas listaansa yhden kohdan lisää, miksi meidän suhde ei tule kestämään. Sepä se, itse kun ajattelee yleisesti ristiriidoista ja muista että nämähän kuuluu jokaiseen suhteeseen ja niistä tietenkin on mahdollista selvitä kun molemmat tulevat hieman toisiaan vastaan.
Toinen ajattelee ensimmäisenkin ristiriidan tullessa, että tässä on merkki siitä, ettei tämäkään ollut minulle Se Oikea... Ja rupeaa etääntymään henkisesti suojellakseen itseään.
Että etpä ole ainoa joka näitä asioita miettii. Selkärankaa sinulla on, älä sitä mieti. Itse koen tällä hetkellä että liian helpolla en halua luovuttaa, mutta jotenkin puolisoni pitäisi päästä esim. terapiaan käsittelemään noita ajatusmalleja ja muokata uskoa elämään hieman vahvemmaksi.
Jos ihminen on tottunut siihen, ettei hänelle mitään hyvää mistään koidu, hänen tarpeistaan ei olla välitetty, lupaukset on aina rikottu, kukaan ei auta kun olisi tarve... onhan se aika ymmärrettävää, että kynnys yhtäkkiä luottaa parisuhteen pysyvyyteen on aika korkea. Ehkä ei halua enää koskaan tuntea sitä epäonnistumisen tuskaa, jos luottaakin sitten väärään henkilöön,joten mieluummin pakoilee mahdollisuuttakin.
Ei tuohon auta, vaikka puoliso olisi kuinka ymmärtäväinen ja vakuuttaisi että yhdessä ollaan vaikka välillä olisi "laimeampia" kausia. Kyse on toisen päänsisäisestä jutusta, johon varmasti kyllä apua löytyy, mutta miten saada toinen se ymmärtämään ja apua haluamaan?
Etenkin kun heikkoitsetuntoiselle henkilölle kaikken karmein asia olisi myöntää olevansa heikko tai tarvitsevansa apua... Siinäpä pähkinää purtavaksi. Mutta jos sen selvitää, niin mitään estettä tyydyttävälle parisuhteelle en näe.
Tsemppiä kovasti!
Itsetunto on hyvin olennainen asia parisuhteessa.
Minä seurustelin aikoinaan miehen kanssa, jolla oli huono itsetunto, tai ehkä pikemminkin alemmuudentunto. Se aiheutti ihan samanlaisia tilanteita. Ristiriitoja tämä mies ei kestänyt ollenkaan, ja käyttäytyi niiden tullessa kuin maailmanloppu olisi käsillä.
Hän petasi suhdettamme loppuun olemalla hyvin negatiivinen ja myös ilkeä; se oli pelkoa, pelkoa jätetyksi tulemisesta, jota hyvin kuvaat.
Terapia olisi ollut paras tapa hoitaa asiaa, mutta mies ei sinnekään lopulta halunnut mennä, vaika myönsi, että se tekisi hyvää. Kai sitten moni mies elättelee toiveita siitä, että nainen aina lopulta "heltyy" ja hoivaa miehen kuntoon, tavalla tai toisella. Suhteissa on niin paljon tällaista negatiivista riippuvuutta.
Omassa tilanteessani oli samaa - mutta päinvastaisella tavalla, ja tilanne ei ollut yhtään helpompi:
Mieheni suunnitteli jatkuvasti kaikenlaista suurta meidän tulevaisuudelle. Hän halusi naimisiin, hienot häät, matkoja... ties mitä, mutta aina kun piti toteutta jokin pienempi yhteistä tulevaisuutta koskeva asia, niin mies joutui paniikkiin, ja perui kaiken viime hetkellä.
Hän ei ottanut näistä takinkäännöistään mitään vastuuta, vaan oli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Opin siis näkemään tämän mieheni suunnittelun jonkinlaiseksi fantasioinniksi, johon oli suhtauduttava suurella varauksella.
Minulla ei ollut tarvetta kiirehtiä suhteessamme, mies näitä suunnitelmia omassa päässään kehitteli. Lopulta tämä hänen taydellinen päättämättömyytensä ja alahtelunsa johti suhteemme päättymiseen; hän siis osoittautui lopulta epäluotettavaksi ihmiseksi, jonka kanssa olisi ollut mahdotonta elää normaalissa parisuhteessa.
Koska olimme henkisesti samalla aaltopituudella, ja meillä oli aina loistavat keskustelut, niin tämä hämäsi minuakin. Pelkkä henkinen yhteys ei riitä, jos aikoo elää tulevaisuuttakin yhdessä. Parisuhde vaatii sitä, että toiseen voi luottaa ja yhteisistä tavoitteista puidetään kiinni.
Miehesi negatiivinen suhtautuminen yhteisiin tulevaisuuden suunnitelmiin ei tunnu kovin hyvältä näin ulkopuolisen silmin. Se ei lupaa hyvää tulevaisuutta ajatellen, koska ihminen harvoin muuttuu, ja hankala tilanne yleensä pahenee ajan myötä.
Ajattele, että sinulla on oikeus sellaiseen kumppaniin, jonka kanssa voit jakaa tulevaisuutesi positiivisessa hengessä. Tällainen kumppani myös tukee sinua henkisesti vaikeissa tilanteissa. Jos miehesi on näin negatiivinen jo nyt, et voi odottaa häneltä edes tukea tulevaisuudessa. Mieti sitä. Ajattele, että onnellisuus on tärkeä, tavoittelemisen arvoinen asia. Voitko olla tulevaisuudessa onnellinen tämän miehen kanssa?
Muuten hyvää tekstiä mutta haluan huomauttaa että ihmiset kyllä muuttuvat kokoajan. Tiesivät tätä tai eivät. Valitettavasti toista ei voi muuttaa. Ainakaan pysyvästi. Joten toisen ihmisen muutokset ovat herran haltuun :D välillä tulee ominaisuuksia jotka miellyttää.....välillä taas ei.
Ihmiset kyllä muuttuvat jonkin verran - tästä olen samaa mieltä. Hienon hienoa muutosta voi tapahtua.
Olen silti sitä mieltä, että harva muuttuu niin, että sillä olisi oman elämän kannlata ratkaisevaa merkitystä. Jos katselet ihmisiä, jotka olet tuntenut nuoresta saakka, ja katsot nyt heidän elämäänsä - iso osa "rypee" siinä samassa vanhassa. Samat jutut, samat valituksen aiheet.
Mitä sanoa tällaiselle ihmiselle? Ei mitään. Jokainen on oman onnensa seppä, ja jokaisen pitäisi ymmärtää oman elämänsä kulku, olisi se sitten millainen tahansa.
Usein ihmiset pysyttelevät vanhassa, turvallisuuden vuoksi. Turvallisuus on niin merkittävä tekijä ihmisen elämässä, että se käytännössä määrää koko ihmisen elämän kulun.
Meillä on samat ongelmat. Ei puhuta mistään, ei tehdä mitään... kun mennään nukkumaan otan kädestä kiinni, toinen vetää kätensä pois. Siis ei tippaakaan hellyyttä. Ei halailla, eikä muutakaan. Sitten kun yrittää jutella niin ei siitä mitään tule!!! Toinen on hiljaa vaan!!
Nyt kun puhuin erosta niin ei ymmärtänyt miksi erota kun kaikki on hyvin!
Mulla on rakkaus hiipunut vuosien saatossa...
Tää kaikki on kaveriasteella.
Ero ilmeisesti järkevin vaihtoehto... miksi raastamaan enää itseään jos ei ole onnellinen...
voimia teille kaikille saman kokeneille!!!!
Mikä saa miehen käyttäytymään näin???? En voi muutakun ihmetellä??? Pitkä suhde vaatii toimiakseen työtä!!! Seksiäkin on harrastettava välillä vaikka ei tekisi niin mielikään...(loppujen lopuksi se kuitenkin on aina mukavaa!) Rakkautta on mutta sitä ei viitsitä näyttää mitenkään...on hyvä olla yhdessä mutta kaikki parisuhteeseen liittyvät jutut unohdetaan...outoa...
...otsikon "oletko ajatellut" kirjoitus; siinä on minusta hyvin analysoitu, mistä tällaisessa käytöksessä todennäköisesti on kysymys.
Vastauksia oli juu...enpä huomannut lukea..ei kuitenkaan vastausta ihan kaikkeen! Mieheni oli valmis sitoutumaan ja menemään naimisiin...muita osapuolia ja pettämistä ei ollut! Itsetuntokin oli miehellä kohdallaan. No ehkä ei ollut saanut läheisyyttä, kosketusta, eikä oppinut keskustelemaan lapsuudenkodissaan...enpä tiedä? No mietinpä vaan että mistähän löytää jonkun joka jaksaa häntä lopunelämää...
Mutta eniten huolettaa että MISTÄ LÖYTÄÄ MIEHEN JOKA OSAA PUHUA ONGELMISTA KUN NIITÄ TULEE??? Se puhuminen kun on vaan ainoa keino selvitä vastoinkäymisistä...
Minäkin olen vasta päättänyt suhteen mieheen, joka myös vaikutti kaikin puolin "kunnolliselta", eli halusi sitoutua, ei ollut itsetunto-ongelmaa, henkisesti synkkasi... mutta ei sittenkään.
Mies ei oikeasti kyennyt sitoutumaan, hän vain puhui asiasta. Ja kun ajattelen hänen aikaisempia suhteitaan, niin ei hänellä yhtään pitempää suhdetta olekaan historiassaan. Hän ilmeisesti siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti tehdä konkreettinen päätös sitoutumisesta, pakenee jotakin. Hän haketuu koko ajan suhteisiin, mutta ei kykene jäämään niihin.
Ja minä mietin ihan samaa kuin sinä: mistä hän löytää naisen, joka häntä kestää juuri tällaisena. Nimittäin ymmärsin häntä aika hyvin - ilmeisesti liiankin hyvin.
Mista ihmeesta sina olet loytanyt tuollaisen otuksen?!
Kenties tuo mis esiintyykin vain mielikuvituksissasi (sinulla on hiukan sairas mielikuvitus) tai sitten kertomasi on provo -oli miten oli- ...sairasta.
Jos taas tuo mies todellakin elaa ja hengittaa, sina olet todellakin henkisesti takapajulla viihtyessasi tuonlaisen ihmisen seurassa.
lukijan (ainakin taman) on todella vaikea ymmartaa valintaasi seuralaisesta.
AAAH, mutta kun se mies tatyy olla elamassa. Oli se sitten millainen tahaansa. Mita typerampi, sita parempi.
ylipäänsä vaikea ymmärtää todellisuutta. Todellisuus on sinulle vain se, mitä omassa päässäsi on.
Omasta paasta lahtee oikeus valita seura.
Omasta paasta lahtee oikeus valita hyvan ja huonon valilla.
Omasta paasta tulee tietoisuus miten kayttaa omaa, Luojan lahjaksi antamia elonpaivia, luovalla, itsea ja yhteiskuntaa hyodyttavalla tavalla.
Omasta paasta syntyy ajatus etta maailma on kaunis ja siita kuuluu nauttia.