Hei,
Kertokaa kokemuksia sitoutumiskammosta.Miten se ilmenee?Tiedättekö mistä se on saanut alkunsa?
Itse olen alkanut epäillä kärsiväni siitä...Olen ollut sinkkuna kolme vuotta ja haluaisin hirveästi löytää oman rakkaan.Kuitenkin kun olisi treffit tiedossa niin alan panikoida ja miettiä omaa elämääni.Tulee ahdistunut olo ja tuntuu etten halua päästää ketään sotkemaan kuvioitani.Haaveilen kuitenkin päivittäin omasta perheestä..Tämä alkaa käydä tuskalliseksi!
Kertokaa kokemuksia sitoutumiskammosta.Miten se ilmenee?Tiedättekö mistä se on saanut alkunsa?
Itse olen alkanut epäillä kärsiväni siitä...Olen ollut sinkkuna kolme vuotta ja haluaisin hirveästi löytää oman rakkaan.Kuitenkin kun olisi treffit tiedossa niin alan panikoida ja miettiä omaa elämääni.Tulee ahdistunut olo ja tuntuu etten halua päästää ketään sotkemaan kuvioitani.Haaveilen kuitenkin päivittäin omasta perheestä..Tämä alkaa käydä tuskalliseksi!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Naisten keksimä termi. Aina ei natsaa, eikä parisuhde ole ainoa asia elämässä.
Hei..
Itse poden pahemman laatuista sitoutumis/läheisyyskammoa. Ilmenee myös samoin kuin sinulla, mutta harvemmin vielä ensitreffeillä :D
Treffeillä käyn mielelläni, mutta jos niitä tulee enemmän, ja tyyppiin pitäisi alkaa tutustumaan kunnolla ja päästää hänet ´lähelle´, mieluummin katoan. Usein vaikka miehestä pitäisin paljonkin. En vaan voi päästää ketään elämääni. Tuntuu että vaivalla kasaan saatu elämäni on liian arvokas miehen sotkettavaksi. (joo takana on huono parisuhde, tosin siitä on jo aikaa enkä haluaisi ajatella sen vaikuttavan..)
Aika ahdistavaa sinänsä, että toivoisin kuitenkin sopivan miehen joskus löytäväni. Elämän kuitenkin pitäisi olla elämistä varten. Säästöliekillähän tässä eletään, kun ei uskalleta ottaa mitään riskejä..
Ehkäpä kammot on vaan osa itsesuojelua, ja kun se herra oikea saapuu, kammot katoaa..
Toivon että näin on, muuten olen tuomittu yksinäisyyteen.
Minulla on ihan sama juttu. Menneisyydessä ollut pitkä parisuhde, joka päättyi hmmm... arveluttavasti, on saanut todella todella varovaiseksi.
Miehestä ei tarvitse löytyä, kuin yksi "vika" ja jo alkaa suojamuuri nousta. Kun sitten ilmenee toinen vika, suojamuuri vain tukevoituu. Kolmannesta asiasta, muurista tulee mahdoton läpäistä ja sitten alkaa se kuuluisa ahdistus. Homma on sitten siinä.
Läheisyyttä kaipaan, mutta en kai ole vieläkään valmis suhteeseen, vaikka edellisen päättymisestä on jo kaksi vuotta.
N35
Mulla kanssa on ollut tommosta. Välillä on tuntunut, että mieluummin oon lopun elämääni yksin kun päästän ketään elämääni. Treffeillä on tullut käytyä jonkin verran, yleensä kun en edes suostu lähtemään. Nuokin vähät kerrat sitten päätyy siihen kun mulle iskee ahistus ja pakko päästä siitä tyypistä eroon.
Mutta joku aika sitten baarissa yksi mies tuli mulle juttelee ja alkuun olin siitäkin että mene pois. Sitkee kun oli eikä luovuttanut niin mun suojamuurit laski sen verran, että ollaan tässä parisen viikkoa hengailtu yhessä ja mukavaa on ollut. Eikä mulla oo mitään ahistusta tai halua päästä tästä ihmisestä eroon. Mutta jutussa sit on vähän muuta mikä vaikeuttaa tätä...
Kuitenkin mun pointti tässä on, että en tiedä onko mitään sitoutumiskammoa edes olemassa, vai onko kyse vaan siitä, että vastaan on tullut vääränlaisia ihmisiä. Kun sitten kun semmonen mukava ihminen tulee niin ei siitä eroon tahdo.
Mä uskoisin, että sitoutumiskammo on yksinkertaisesti epäsuora vastine sille, että ei vain ole valmis aloittamaan uutta suhdetta.
Eihän se ahdistus tarkoita sitä, että ei kävisi treffeillä tai että baarissa ei juttelisi kelleen.
Ahdistus tulee yleensä kahden-viiden kuukauden kuluttua tapailun aloittamisesta. Se tulee juuri siinä risteyskohdassa, kun pitäisi miettiä, että edetäkö vakavampaan seurusteluun vai ei.
Alkuviikothan menee aina pinkit lasit päässä toisen läheisyydestä nauttien ei silloin yleensä ketään ahdista. Jollei nyt ihan jonkun urpon matkaan ole eksynyt.
Ihanku mä olisin itse kirjoittanut tuon viestin!
Kaksi vuotta sitten exäni löysi mulle täysin yllättäen "sielunkumppaninsa".
Aika kauan meni et pääsin oikeasti yli aivan tajuttomasta vitutuksesta. Nyt menee jo ihan ok...
Oon tän parin vuoden aikana muutamia kertoja yrittänyt aloitella uutta ihmissuhdetta, mutta jostain syystä noin kahden viikon tapailun jälkeen alkaa aivan älytön ahdistus ja homma on pakko lopettaa!
Silloin aina tulee vannotua, etten enää ikinä sekoa yhteenkään mieheen... Yksin on ihanan selkeää, eikä taatusti ole mitään ongelmia näköpiirissä.
Nyt on taas meneillään tuo kausi... ainaki vähän aikaa... :)
N34
helppous vie kaiken viehätyksen uudesta ja tuntemattomasta ?
Luulempa ettei sitoutumiskammoa ole. On vaan NIIN paljon helpompaa elää pumpulissa ja säälitellä itseään miten ei ole kykenevä minkäänlaisiin suhteisiin toisten ihmisten kanssa, mutta luulen suurimman esteen olevan vain oma mieli. Tuudittautuminen omaan surkeuteensa antaa näille ihmisille suuremman tyydytyksen kuin oman elämänsä eläminen.
Olen itsekin "sitoutumiskammoinen", mutta olenkin nyt päättänyt(kyllä vaan, päätin niin) etten enää pakene tai anna pelolle valtaa. Sitoutumiskammoiseksi itseään nimittävän henkilön kannattaisia panostaa itsenä `kasvattamiseen`. Ehkä se parisuhdekin sitten luonnistuisi(tai muu, jollei parisuhdetta halua). :)
Lauseessasi on pahemman luokan sisällöllinen virhe!
"On vaan NIIN paljon helpompaa elää pumpulissa ja säälitellä itseään miten ei ole kykenevä minkäänlaisiin suhteisiin toisten ihmisten kanssa"
En esimerkiksi minä todellakaan elä pumpulissa ja etenkään EN säälittele itseäni, päinvastoin! Ja monenlaisia suhteita on ihmisiin, varmaan enemmän kuin jos olisin nyhväämässä jossain parisuhteessa.
Mikä ihme siinä on, että joillekin onnellisuuden (ja varmaan ihmisyydenkin) ehto on parisuhde???
Ihan oikeasti on meitä, paljonkin, jotka onnittelevat itseään joka aamu ja ilta siitä, että ei elä symbioosissa kenenkään toisen persoonan kanssa.
Sen verran olen ystävieni erityyppisiä, noin kymmenen vuotta kestäneitä avioliittoja ja avoliittoja seurannut, että EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ!
Sitoutumiskammo ei sitä paitsi tarkoita sitä, että ihminen olisi jotenkin epäkypsä ja tarvitsisi erityisesti itsensä "kasvattamista". Myönnän kyllä, että niitäkin löytyy, jotka ovat oikeasti hukassa itsensä kanssa ja tarvitsevat kasvamista, mutta se ei ole todellakaan koko totuus!
-ainahan sitä voi väittää, että muut ovat väärässä.
Tässä tapauksessa väitän että ihminen-sekä mies, että nainen- VOI kärsiä sitoutumiskammosta.
Kuten jo itse aiemmin keskustelussa (*ehkäpä*) kerroin, en pysty sitoutumaan miehiin. Voin kyllä käydä treffeillä ja seurustellakin hetken, mutta jos mies alkaa pitää minua "omanaan", ja vaatii/odottaa jonkinlaista selontekoa menemisistäni, suhde loppuu aika pian. En myöskään usko avioliittoon. Ainakaan sen nykyisessä muodossaan.
Toki toivoisin rakastuvani ja löytäväni miehen, joka nämä kammot poistaisi. Koska se tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta, toivoisin löytäväni miehen, joka pystyy sitoutumaan naiseen ilman mitään yhteisasumisia ja liittoja. Kai sitä voi rakastaa toista, vaikkei yhteen liimaudukkaan!
En myöskään allekirjoita nykyisen elämäni helppoutta. Olisi paljon helpompaa, jos joku muukin osallistuisi jokapäiväisiin askereihini :D
Taisit tajuta viestini hieman erilailla, mitä sillä tarkoitin. En missään nimessä sanonut, että ainoa arvostettava ihminen on ihminen, joka elää parisuhteessa. Yritin vain rohkaista sitoutumiskammoisia, ja kohduttaa, että kyllä he ovat kykeneviä suhteeseen, jos sitä haluavat. Mielemme nyt kumminkin tekee tepposia. Kun ajattelee ettei ole kykynevä suhteeseen, miten voisikaan siihen pyrkiessä onnistua, jos ajattelee jo etukäteen, että tulee epäonnistumaan.
Itsensä kasvattamisesta pitäisi mielestäni puhua enemmän. Itse ainakin haluan kasvaa ihmisenä koko elämäni ajan. Pysähtyminen omiin kuvitelmiinsa ja tapoihinsa on yhtäkuin kuollut ihminen.
Ja voin ihan hyvällä omallatunnolla kertoa, että en ole pienen ikäni aikana onnistunut suhteissa(miesten kanssa), mutta minullakin on niitä muista ihmissuhteita sitä enemmän. :)
Eiköhän se siitä-- ohjelmoikaa kovalevynne uudestaan siskot!
En halua seurustella enkä koskaan ole haaveillut perheestä. En halua lapsia (ihan oikeasti). Olen nähnyt niin monen ystäväni persoonallisuuden muuttuvat seurustelun/avioliiton myötä ja nähnyt miten kaverini hankkivat lapsia alle 20-vuotiaina. Kaverini itkevät kännissä, pettävät kumppaneitaan melko usein ja tappelevat kaikesta pienestä. Itselläni on harvoin riitaa kenenkään kanssa, itkeä en ole tainnut kuin jonkin leffan yhteydessä ja siideriä juotuani tanssin ja pidän hauskaa. Miksi pilaisin itselleni toimivan elämäntapani? Asia on tietysti eri, jos oikeasti kaipaat suhdetta, läheisyyttä ja et ole tyytyväinen tämän hetkiseen elämään. Tuolloin sitoutumiskammosta on paljon haittaa.
..menettämisen pelkoa! Mutta, sitä pelkoa ei enään tunne, kun hän tulee!!