Ei tämä asia elämäni keskipiste ole mutta sattuneesta syystä mietin, kuinka olisi paras jatkossa edetä.
Minulla itselläni on iäkkäät ja sairaat vanhemmat. Oman päivätyöni ohessa omat pienet lapset ja vanhempien auttelu arjessa päivittäin pitää kiireisenä. Vanhempani ovat hiljaisia ja hyvin tavallisia ihmisiä. Heillä on mielipiteensä mutta eivät tuo niitä julki. Eivät sekaannu eivätkä arvostele. Ovat helppoja ihmisiä. Sanovat, että jokainen tekee ja oppii omista virheistään, he eivät käy opettamaan ja antavat neuvoja vain jos niitä pyydetään.
Olemme pieni suku, joten vanhemmista huolehtimista ei pysty sen kummemmin jakamaan esim. sisarusten kanssa. Onhan tämä oma ratkaisuni, miten aikani käytän ja olen ratkaisuuni tyytyväinen. Tässä tilanteessa en pidä laitoshoitoa vielä edes vaihtoehtona.
Olemme tyytyväisiä elämäämme. Takana on henkisesti rankkoja vuosia vaikean sairauden kanssa, josta selvisimme hengissä. Päällimmäisenä on kiitollisuus elämästä ja tervehtymisestä ja lapsistamme. Koskaan ei tiedä, milloin sairaus uusiutuu, joten on elettävä tätä päivää täysillä. Olen kiitollinen puolisostani, hieno ihminen.
Asumme kaukana puolison lapsuudenkodista. Välit ovat aika nihkeät ja syy siihen löytynee minusta. Kultaista keskitietä en löytänyt anopin kanssa näiden vuosikymmenten aikana ja olen niin väsynyt koko ihmiseen. Ja usein mietin, onko välttämätöntä edes enää yrittää. Olen hyväuskoisesti ajatellut monta kertaa, että ihmiset vain on erilaisia ja kun tarpeeksi yritän ja joustan, niin asiat alkavat sujua. Vaikka iällä en ole pilattu minäkään (anoppi myös nuori ja terve ihminen vielä), niin tuntuu, että sukulaisuussuhteesta huolimatta on oikeus pysyä etäämmällä, koska kanssakäyminen tuottaa vain pahaa mieltä ja vie vain turhaa energiaa.
Tietysti vanhempaa ihmistä pitäisi kunnioittaa mutta mietin, että eikö ihmisen pitäisi omalla käytöksellään ja persoonallaan myös se kunnioitus ensin lunastaa? Koen yritykset tulla toimeen jo ajantuhlauksena kyseisen henkilön kanssa, koska hän ei suostu asioista edes keskustelemaan, raivostuu vain.
Anoppi on puhelias kaupunkilaiskotirouva, joka tietää kaiken ja tauotta myös neuvonsa ja mielipiteensä ääneen lausuu. Hän kertoo osaavansa lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa ja hän arvostelee jatkuvasti ihmisiä selän takana ja edessäkin kritisoiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Itsestä tuntuu lähinnä siltä, että monesti anopin puheiden takana on pelkkä kateus. Pitää ihmisistä, jotka muistavat anoppia kehua. Inhoaa ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä ja ovat elämään tyytyväisiä. Kaikkihan me juoruilemme tavalla tai toisella mutta tuntuu, että anopin polttoaine on juoruilu ja juttujen värittäminen omilla kuvitelmilla. Jos hän ei tiedä, niin kertoo oman tulkintansa faktana. Jutuissa hän on marttyyri. Varomme kertomasta asioista, sen verran opittu että jutut muuttuu ja leviää kummasti anopin kautta. Ei hän tunnu edes lauseita loppuun asti kuuntelevan. Anoppi on asunut lähiössä samojen naapureiden kanssa 45 vuotta, ei ole puheväleissä heidän kanssaan.
Anoppi tekee perheessään päätökset, appi myötäilee ja olisiko näiden parinkymmenen vuoden aikana appi pari sanaa sanonut minunkin kuulteni. Anoppi tekee myös päätökset lastensa, näiden puolisojen ja lastenlasten suhteen. Tai ainakin yrittää. Olemme pistäneet vastaan, yrittäneet sanoa kiltisi ja sitten vaienneet ja tehneet asian omalla tavallamme. Ei sellaista asiaa ole, josta anopilla ei olisi mielipidettä. Ja hän pitää luonnollisena, että hän päättää asiat (kihlajaispäivä, -paikka, -sormus, hääpäivä, -asu, kukkavalinta, kirkko, raskaus, lasten lukumäärä, minun pukeutumiseni, lasten pukeutuminen, sisustus, kesälomakohteemme, mihin aikaan lähdemme esim. sukujuhlista, millainen ruokapöydän liinan on oltava jne.). Minua suoraan sanottuna ärsyttää suunnattomasti, että tulee vielä tänäkin päivänä ehdottelemaan, että vaihda ammattia ja lähtisin opiskelemaan. Olen ihan hyvissä töissä ja pidän työstäni, miksi siis? Aikanaan parikymppisenä kun olisi taas pitänyt keskeyttää opinnot ja mennä naimisiin ja tehdä hänelle ensimmäinen lapsenlapsi. Anoppi ottaa nokkiinsa todella helposti eli eripuraa on tullut mm. siitä, että vanhempani tulivat lapsen kastajaisiin ja kastajaiset pidettiin meillä mieheni ja minun kodissani. Olisi pitänyt pitää anoppilassa toisella puolella maata.
Välillä tuntuu, ettei anopin sanomisia kannata ottaa todesta. HÄn puhuu niin paljon eikä tunnu itsekään tietävän, mitä suusta tulee. Anoppi haluaa olla keskipiste ja hän on hyvin mustasukkainen siitä, jos vietämme aikaa vanhempieni seurassa. Viimeksi tavatessamme anoppi laukoi, että minun sukuni on juonittelijoita ja me puhumme vain pahaa hänestä selän takana. En oikein tajunnut, mistä se tuli, pistäydyin vain pari tuntia tapaamassa äitiäni - olin sen ajan poissa anopin seurasta. Eripuraa on tullut myös siitä, että anopin mielestä minun pitäisi hylätä kaikki kotoani saamat perinteet (jouluvalmistelut, pääsiäinen yms) ja tehdä asiat niinkuin anoppi itse tekee. Tuttavuutemme aikana anoppi on haukkunut vanhempani, sukuni ja minutkin. Olen saanut analyysin siitä, mitä minussa on vikana. Alussa se oli mm. se, etten osaa puhua (olen hiljaisempi ja eri murrealueelta kotoisin). Sain neuvon, että minun pitää opetella puhumaan kuin ihmiset. No muualla asuessa murteeni jäi, siinä vaiheessa anoppi sitten totesi, että minulla on itsetunto-ongelmia kun en enää puhu 20 vuoden takaisen asuinpaikkani murteella. Värjäsin hiukset, josta anoppi totesi, että tuo väri tarkoittaa sitä, että minulla on ongelmia äitisuhteessa ....jne. Äitini ei myöskään ole ollut hyvä äiti jne. On tullut myös suoraan kommenttia, että minä en kuulu heidän perheeseensä ja tulen aina olemaan perheessä vieras. Ja sen jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Anoppi kertoilee noita kommenttejaan kun olemme kahdestaan, joten olen viimeiseen saakka opetellut varomaan tilanteita ja muistuttanut lukemattomia kertoja miehelleni, että älä jätä minua anopin kanssa koskaan kahden.
Viime vuosina noita kommentteja on alkanut tulla myös mieheni ollessa vierellä ja mieheni sanoessa äidilleen vastaan, anoppi on alkanut huutamaan, että manipuloin hänen poikaansa ja totta kai pojan on pakko myötäillä minua kun naimisissa olemme. Ensimmäisen kerran sitten lopulta sisuunnuin ja sanoin suoraan, missä rajat kotoni kulkee. Sanoin, että tervetuloa jos osaa ajatella ennenkuin puhuu ja ilmoittaa tullessaan, miten pitkäksi aikaa tulee. Anoppi menetti malttinsa täysin ja alkoi huutamaan, että eikä hän muka ole poikansa äiti, kiellänkö olemasta häntä äiti? En ymmärrä, miten se tuohon edes liittyi? Oma malttini pelasi kuten myös miehenkin ja annoimme hänen huutaa yksinään menemättä siihen mukaan. Sen jälkeen anoppi on ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totesi, että olen herkkähipiäinen ja en tule ihmisten kanssa toimeen muutenkaan enkä ymmärrä huumoria...?Tosin jutut alkavat taas olla entisellään eli haukkumista tulee. En ole tuon jälkeen anoppilaan enää vuosikausiin mennyt.
Anoppini on päällisin puolin ihana ja lämmin ihminen. Hän kuvailee itseään herkäksi ja hyväksi käytetyksi ihmiseksi, joka nauttii toisten auttamisesta. Hänen tarinoissaan fakta ja fiktio sekoittuu suloisesti ja hän kertoo koko ajan, että tietää kaiken elämänkokemuksensa takia. Ristiriitaista on juuri se, että hän itse tunkee asioihin mukaan ja jälkikäteen valittaa, kuinka hän joutui tekemään kaiken yksin ja taas häntä hyväksikäytettiin. Appi vierellä eläytyy anopin tarinaan täysillä ja katson ihmeissäni, olen ihan pihalla tämän nuorekkaan pariskunnan jutuista. Kuunnellessani anoppia tempaudun itsekin mukaan ja minusta alkaa tuntua, että mikäs tässä, höppänähän se ihminen on eikä muuksi muutu. Alkaa säälittämään kunnes sieltä taas tulee jotain korkealentoista ja ala-arvoista kommenttia.
Minulla itselläni on iäkkäät ja sairaat vanhemmat. Oman päivätyöni ohessa omat pienet lapset ja vanhempien auttelu arjessa päivittäin pitää kiireisenä. Vanhempani ovat hiljaisia ja hyvin tavallisia ihmisiä. Heillä on mielipiteensä mutta eivät tuo niitä julki. Eivät sekaannu eivätkä arvostele. Ovat helppoja ihmisiä. Sanovat, että jokainen tekee ja oppii omista virheistään, he eivät käy opettamaan ja antavat neuvoja vain jos niitä pyydetään.
Olemme pieni suku, joten vanhemmista huolehtimista ei pysty sen kummemmin jakamaan esim. sisarusten kanssa. Onhan tämä oma ratkaisuni, miten aikani käytän ja olen ratkaisuuni tyytyväinen. Tässä tilanteessa en pidä laitoshoitoa vielä edes vaihtoehtona.
Olemme tyytyväisiä elämäämme. Takana on henkisesti rankkoja vuosia vaikean sairauden kanssa, josta selvisimme hengissä. Päällimmäisenä on kiitollisuus elämästä ja tervehtymisestä ja lapsistamme. Koskaan ei tiedä, milloin sairaus uusiutuu, joten on elettävä tätä päivää täysillä. Olen kiitollinen puolisostani, hieno ihminen.
Asumme kaukana puolison lapsuudenkodista. Välit ovat aika nihkeät ja syy siihen löytynee minusta. Kultaista keskitietä en löytänyt anopin kanssa näiden vuosikymmenten aikana ja olen niin väsynyt koko ihmiseen. Ja usein mietin, onko välttämätöntä edes enää yrittää. Olen hyväuskoisesti ajatellut monta kertaa, että ihmiset vain on erilaisia ja kun tarpeeksi yritän ja joustan, niin asiat alkavat sujua. Vaikka iällä en ole pilattu minäkään (anoppi myös nuori ja terve ihminen vielä), niin tuntuu, että sukulaisuussuhteesta huolimatta on oikeus pysyä etäämmällä, koska kanssakäyminen tuottaa vain pahaa mieltä ja vie vain turhaa energiaa.
Tietysti vanhempaa ihmistä pitäisi kunnioittaa mutta mietin, että eikö ihmisen pitäisi omalla käytöksellään ja persoonallaan myös se kunnioitus ensin lunastaa? Koen yritykset tulla toimeen jo ajantuhlauksena kyseisen henkilön kanssa, koska hän ei suostu asioista edes keskustelemaan, raivostuu vain.
Anoppi on puhelias kaupunkilaiskotirouva, joka tietää kaiken ja tauotta myös neuvonsa ja mielipiteensä ääneen lausuu. Hän kertoo osaavansa lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa ja hän arvostelee jatkuvasti ihmisiä selän takana ja edessäkin kritisoiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Itsestä tuntuu lähinnä siltä, että monesti anopin puheiden takana on pelkkä kateus. Pitää ihmisistä, jotka muistavat anoppia kehua. Inhoaa ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä ja ovat elämään tyytyväisiä. Kaikkihan me juoruilemme tavalla tai toisella mutta tuntuu, että anopin polttoaine on juoruilu ja juttujen värittäminen omilla kuvitelmilla. Jos hän ei tiedä, niin kertoo oman tulkintansa faktana. Jutuissa hän on marttyyri. Varomme kertomasta asioista, sen verran opittu että jutut muuttuu ja leviää kummasti anopin kautta. Ei hän tunnu edes lauseita loppuun asti kuuntelevan. Anoppi on asunut lähiössä samojen naapureiden kanssa 45 vuotta, ei ole puheväleissä heidän kanssaan.
Anoppi tekee perheessään päätökset, appi myötäilee ja olisiko näiden parinkymmenen vuoden aikana appi pari sanaa sanonut minunkin kuulteni. Anoppi tekee myös päätökset lastensa, näiden puolisojen ja lastenlasten suhteen. Tai ainakin yrittää. Olemme pistäneet vastaan, yrittäneet sanoa kiltisi ja sitten vaienneet ja tehneet asian omalla tavallamme. Ei sellaista asiaa ole, josta anopilla ei olisi mielipidettä. Ja hän pitää luonnollisena, että hän päättää asiat (kihlajaispäivä, -paikka, -sormus, hääpäivä, -asu, kukkavalinta, kirkko, raskaus, lasten lukumäärä, minun pukeutumiseni, lasten pukeutuminen, sisustus, kesälomakohteemme, mihin aikaan lähdemme esim. sukujuhlista, millainen ruokapöydän liinan on oltava jne.). Minua suoraan sanottuna ärsyttää suunnattomasti, että tulee vielä tänäkin päivänä ehdottelemaan, että vaihda ammattia ja lähtisin opiskelemaan. Olen ihan hyvissä töissä ja pidän työstäni, miksi siis? Aikanaan parikymppisenä kun olisi taas pitänyt keskeyttää opinnot ja mennä naimisiin ja tehdä hänelle ensimmäinen lapsenlapsi. Anoppi ottaa nokkiinsa todella helposti eli eripuraa on tullut mm. siitä, että vanhempani tulivat lapsen kastajaisiin ja kastajaiset pidettiin meillä mieheni ja minun kodissani. Olisi pitänyt pitää anoppilassa toisella puolella maata.
Välillä tuntuu, ettei anopin sanomisia kannata ottaa todesta. HÄn puhuu niin paljon eikä tunnu itsekään tietävän, mitä suusta tulee. Anoppi haluaa olla keskipiste ja hän on hyvin mustasukkainen siitä, jos vietämme aikaa vanhempieni seurassa. Viimeksi tavatessamme anoppi laukoi, että minun sukuni on juonittelijoita ja me puhumme vain pahaa hänestä selän takana. En oikein tajunnut, mistä se tuli, pistäydyin vain pari tuntia tapaamassa äitiäni - olin sen ajan poissa anopin seurasta. Eripuraa on tullut myös siitä, että anopin mielestä minun pitäisi hylätä kaikki kotoani saamat perinteet (jouluvalmistelut, pääsiäinen yms) ja tehdä asiat niinkuin anoppi itse tekee. Tuttavuutemme aikana anoppi on haukkunut vanhempani, sukuni ja minutkin. Olen saanut analyysin siitä, mitä minussa on vikana. Alussa se oli mm. se, etten osaa puhua (olen hiljaisempi ja eri murrealueelta kotoisin). Sain neuvon, että minun pitää opetella puhumaan kuin ihmiset. No muualla asuessa murteeni jäi, siinä vaiheessa anoppi sitten totesi, että minulla on itsetunto-ongelmia kun en enää puhu 20 vuoden takaisen asuinpaikkani murteella. Värjäsin hiukset, josta anoppi totesi, että tuo väri tarkoittaa sitä, että minulla on ongelmia äitisuhteessa ....jne. Äitini ei myöskään ole ollut hyvä äiti jne. On tullut myös suoraan kommenttia, että minä en kuulu heidän perheeseensä ja tulen aina olemaan perheessä vieras. Ja sen jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Anoppi kertoilee noita kommenttejaan kun olemme kahdestaan, joten olen viimeiseen saakka opetellut varomaan tilanteita ja muistuttanut lukemattomia kertoja miehelleni, että älä jätä minua anopin kanssa koskaan kahden.
Viime vuosina noita kommentteja on alkanut tulla myös mieheni ollessa vierellä ja mieheni sanoessa äidilleen vastaan, anoppi on alkanut huutamaan, että manipuloin hänen poikaansa ja totta kai pojan on pakko myötäillä minua kun naimisissa olemme. Ensimmäisen kerran sitten lopulta sisuunnuin ja sanoin suoraan, missä rajat kotoni kulkee. Sanoin, että tervetuloa jos osaa ajatella ennenkuin puhuu ja ilmoittaa tullessaan, miten pitkäksi aikaa tulee. Anoppi menetti malttinsa täysin ja alkoi huutamaan, että eikä hän muka ole poikansa äiti, kiellänkö olemasta häntä äiti? En ymmärrä, miten se tuohon edes liittyi? Oma malttini pelasi kuten myös miehenkin ja annoimme hänen huutaa yksinään menemättä siihen mukaan. Sen jälkeen anoppi on ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totesi, että olen herkkähipiäinen ja en tule ihmisten kanssa toimeen muutenkaan enkä ymmärrä huumoria...?Tosin jutut alkavat taas olla entisellään eli haukkumista tulee. En ole tuon jälkeen anoppilaan enää vuosikausiin mennyt.
Anoppini on päällisin puolin ihana ja lämmin ihminen. Hän kuvailee itseään herkäksi ja hyväksi käytetyksi ihmiseksi, joka nauttii toisten auttamisesta. Hänen tarinoissaan fakta ja fiktio sekoittuu suloisesti ja hän kertoo koko ajan, että tietää kaiken elämänkokemuksensa takia. Ristiriitaista on juuri se, että hän itse tunkee asioihin mukaan ja jälkikäteen valittaa, kuinka hän joutui tekemään kaiken yksin ja taas häntä hyväksikäytettiin. Appi vierellä eläytyy anopin tarinaan täysillä ja katson ihmeissäni, olen ihan pihalla tämän nuorekkaan pariskunnan jutuista. Kuunnellessani anoppia tempaudun itsekin mukaan ja minusta alkaa tuntua, että mikäs tässä, höppänähän se ihminen on eikä muuksi muutu. Alkaa säälittämään kunnes sieltä taas tulee jotain korkealentoista ja ala-arvoista kommenttia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Anopillasi on selvästi jokin trauma. Hän haluaa olla keskipiste ja tekemässä kaikkea, mutta sitten väittää, että häntä on käytetty hyväksi ja hän ei kelpaa minnekkään. Hän siis haluaa vain ja ainostaan huomiota ja kehuja tai lohdutusta. Luultavasti hän on jäänyt hyvin vähälle huomiolle lapsuudessaan, josta on jäänyt huono itsetunto, jota pitää kaikin keinoin pönkitää. Juoruilu on yksi tapa tuntea ylemmyyttä. Samoin muiden neuvominen ja määräily. Terapia olisi hyväksi hänelle. Toki voi olla vaikea häntä sinne saada, jos ei itse halua. Jotenkin hänen kuplansa olisi silti hyvä puhkaista. Voi olla, että hän elää osittain ihan omissa maailmoissaan, vainoharhaisuus on tästä yksi merkki. Onko muuten suvussa alzheimeria, joskus ihmiset (nuorehkotkin) menevät aina vaan enemmän sekaisin, kun aivot rappeutuu.
Kuka uskaltaisi hänelle edes vihjata kautta rantain, että sellaista keskusteluapua on olemassa?
Sinulla on oikeus hoitaa omaa mielenterveyttäsi ja oikeus omaan elämäntapaan, JOTA MUITTEN KUULUU KUNNIOITTAA!