Hei.
Eli minulla on tällainen tilanne, että äitini kertoo minulle hänen ja isäni välisistä ongelmista ja "yhteenotoista". Tämä satuttaa minua ja itken melkein joka kerta kun olen kuunnellut mitä isä on taas tehnyt. Olen useasti kehottanut häntä ottamaan eron, sillä tämä repii sekä häntä että koko perhettämme. En haluaisi enää käydä kotona koska isä on siellä, ja hän juo melkein aina. Hän ei ole "näkyvästi" kännissä, vaan käy salaa juomassa ja kuvittelee ettei kukaan huomaa. Haisee viinalta ja joskus jopa sammuu ja kaatuilee. Aamuisin sitten herään siihen että hän haastaa krapulassa riitaa ja huutaa äidilleni. Lapsuudessani sain katsoa pahoinpitelyä, ja olenkin alkanut tahtomattani muistaa kaikkea mitä en haluaisi, kun äiti kertoo nykytilanteesta.
Äitiäni ei nyt hakata, ainakaan tietääkseni, kyse on enemmänkin henkisestä väkivallasta.
Minua revitään kahteen suuntaan, toisessa, haluaisin olla äitini tukena, ja kuunnella hänen murheitaan, auttaa. Mutta toisessa itsekkäämpi puoleni haluaisi puolustautua, miksi minun pitäisi kuunnella tätä, se satuttaa minua? Jos hän ei ole valmis tekemään tilanteelle mitään, vaan vuosi vuoden jälkeen jatkaa avioliittoa väkivallan alla, ja kertoo minulle henkilökohtaisista asioista, ja mitä se isä Taas teki, niin miksi minun pitäisi kuunnella ja myötäkärsiä.
Sanoin äidilleni äskettäin, että en voi enää jatkaa kuuntelua, jos hän ei tee asialle mitään, en voi muuta kuin jättäytyä tilanteesta, sillä sairastun jos jatkan hänen kuuntelemistaan.
Toisaalta isäni on silti isäni, eikä vain paskapää joka haastaa riitaa ja uhkailee, joten tuntuu pahalta kuunnella toisen vanhempansa haukkuvan tätä. Toisaalta vihaan isää, ja toivon että hän kuolisi, kaikilla olisi silloin helpompaa.
Toisaalta haluaisin jatkaa sitä suojelemista mitä tein lapsenakin, yritin joskus keskeyttää riitoja ja puolustaa äitiä, heikoin tuloksin.
Toisaalta tuntuu todella pahalta, teenkö nyt väärin kun kieltäydyn terapeuttina olosta? Toisaalta tunnen, että voisiko tämä olla jotenkin "vääristynyt" suhde äitini osalta, siis minuun päin? Minä olen se joka kuuntelee häntä, kuten hänkin minua. Missä menee se raja, mitä vanhempi voi kertoa "lapselleen" ja mitä ei? Minusta se menee tässä, hän ei saisi kertoa minulle tällaisista asioista jos ei kuitenkaan tee mitään niille, vaan jatkaa asumista isän kanssa joka juo päivittäin ja kärsii siitä, kertoo sitten minulle kuinka hän kärsii?
Olen jo ehdottanut äidille muuttoa "salaa" toiseen kaupunkiin, eroa tai turvakotia. Jostain syystä hän vain haluaa asua helvetissä, koska "mihin minä täältäkään lähtisin". Näen että hän olisi oikeasti onnellinen jos asuisi yksinään, ja hän toivoo asuvansa yksinään, muttei mikään mitä sanon auta tai saa häntä oikeasti lähtemään.
Mitä mieltä olette, teenkö väärin kun sanoin äidilleni etten voi kuunnella häntä enää. Tuen häntä jos hän haluaa erota tai korjata tilannetta muuten, mutta jos hän jatkaa elämistä suhteessa joka on hänelle myrkkyä, en voi jatkaa kuuntelemista ja lohduttaa häntä. Jotenkin tuntuu, että oma elämäni menee siihen jos alan kuunnella tarkemmin miten kotona menee. Muistan pahoja asioita ja itken, tuntuu että masennun kohta jos en olisi sanonut ei. :(
Olisin kiitollinen vastauksista, joten kertokaa oma mielipiteenne tästä kiitos. On helpompi arvioida tilanteita ulkopuolisen silmin.
Eli minulla on tällainen tilanne, että äitini kertoo minulle hänen ja isäni välisistä ongelmista ja "yhteenotoista". Tämä satuttaa minua ja itken melkein joka kerta kun olen kuunnellut mitä isä on taas tehnyt. Olen useasti kehottanut häntä ottamaan eron, sillä tämä repii sekä häntä että koko perhettämme. En haluaisi enää käydä kotona koska isä on siellä, ja hän juo melkein aina. Hän ei ole "näkyvästi" kännissä, vaan käy salaa juomassa ja kuvittelee ettei kukaan huomaa. Haisee viinalta ja joskus jopa sammuu ja kaatuilee. Aamuisin sitten herään siihen että hän haastaa krapulassa riitaa ja huutaa äidilleni. Lapsuudessani sain katsoa pahoinpitelyä, ja olenkin alkanut tahtomattani muistaa kaikkea mitä en haluaisi, kun äiti kertoo nykytilanteesta.
Äitiäni ei nyt hakata, ainakaan tietääkseni, kyse on enemmänkin henkisestä väkivallasta.
Minua revitään kahteen suuntaan, toisessa, haluaisin olla äitini tukena, ja kuunnella hänen murheitaan, auttaa. Mutta toisessa itsekkäämpi puoleni haluaisi puolustautua, miksi minun pitäisi kuunnella tätä, se satuttaa minua? Jos hän ei ole valmis tekemään tilanteelle mitään, vaan vuosi vuoden jälkeen jatkaa avioliittoa väkivallan alla, ja kertoo minulle henkilökohtaisista asioista, ja mitä se isä Taas teki, niin miksi minun pitäisi kuunnella ja myötäkärsiä.
Sanoin äidilleni äskettäin, että en voi enää jatkaa kuuntelua, jos hän ei tee asialle mitään, en voi muuta kuin jättäytyä tilanteesta, sillä sairastun jos jatkan hänen kuuntelemistaan.
Toisaalta isäni on silti isäni, eikä vain paskapää joka haastaa riitaa ja uhkailee, joten tuntuu pahalta kuunnella toisen vanhempansa haukkuvan tätä. Toisaalta vihaan isää, ja toivon että hän kuolisi, kaikilla olisi silloin helpompaa.
Toisaalta haluaisin jatkaa sitä suojelemista mitä tein lapsenakin, yritin joskus keskeyttää riitoja ja puolustaa äitiä, heikoin tuloksin.
Toisaalta tuntuu todella pahalta, teenkö nyt väärin kun kieltäydyn terapeuttina olosta? Toisaalta tunnen, että voisiko tämä olla jotenkin "vääristynyt" suhde äitini osalta, siis minuun päin? Minä olen se joka kuuntelee häntä, kuten hänkin minua. Missä menee se raja, mitä vanhempi voi kertoa "lapselleen" ja mitä ei? Minusta se menee tässä, hän ei saisi kertoa minulle tällaisista asioista jos ei kuitenkaan tee mitään niille, vaan jatkaa asumista isän kanssa joka juo päivittäin ja kärsii siitä, kertoo sitten minulle kuinka hän kärsii?
Olen jo ehdottanut äidille muuttoa "salaa" toiseen kaupunkiin, eroa tai turvakotia. Jostain syystä hän vain haluaa asua helvetissä, koska "mihin minä täältäkään lähtisin". Näen että hän olisi oikeasti onnellinen jos asuisi yksinään, ja hän toivoo asuvansa yksinään, muttei mikään mitä sanon auta tai saa häntä oikeasti lähtemään.
Mitä mieltä olette, teenkö väärin kun sanoin äidilleni etten voi kuunnella häntä enää. Tuen häntä jos hän haluaa erota tai korjata tilannetta muuten, mutta jos hän jatkaa elämistä suhteessa joka on hänelle myrkkyä, en voi jatkaa kuuntelemista ja lohduttaa häntä. Jotenkin tuntuu, että oma elämäni menee siihen jos alan kuunnella tarkemmin miten kotona menee. Muistan pahoja asioita ja itken, tuntuu että masennun kohta jos en olisi sanonut ei. :(
Olisin kiitollinen vastauksista, joten kertokaa oma mielipiteenne tästä kiitos. On helpompi arvioida tilanteita ulkopuolisen silmin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
pysyä erossa ristiriitatilanteista ja elää omaa elämää. Yritä löytää kavereiksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat "täysjärkisiä", osaavat käyttäytyä, eivätkä tappele koko ajan.
Kävin kolme vuotta terapiaa. Terapeutti sanoi, että ole mahdollisimman vähän sukulaisten kanssa tekemisissä ja pidä tietty etäisyys. Sitä olen tehnyt ja välit paranivat kummasti.
Olen avioerolapsi. Isäni löi äitiä, kun olin pieni. Vanhempani erosivat, kun olin 13-vuotias. Isä alkoi ryyppäämään, äiti henkisesti väsynyt. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin muuttaa kotoa pois 15-vuotiaana. Olin hunningolla. Hurja nuoruus siis. Ihmeen kaupalla kahlasin lukion läpi. Ammattikorkeassa rauhoituin. Koko elämän minua on vaivannut ikuinen ristiriita. Alan itkemään, jos sisaruksilla menee huonosti. Avioerolapsista kasvaa ahdistusherkkiä.
Älä kuuntele toisten murheita, mutta älä mene hunningolle kuten minä tein joskus. (en jaksanut välittää itsestäni, kun ei kukaan muukaan jaksanut välittää mistään mitään) Mene ajoissa terapiaan hakemaan apua, jos tuntuu siltä, ettet jaksa.
Tuo tilanne riippuu hieman iästäsikin. Jos olet vielä alaikäinen, niin silloin äitisi ei pitäisi jutella tuollain ongelmistaan sinulle. Alaikäiset eivät pysty vielä käsittelemään tuollaista.
Mielestäni näyttää kuitenkin siltä, että olet tehnyt olosuhteisiin nähden parhaan ratkaisun.