kohta eroammemiehen kanssa. yhteisiä vuosia takana 16 ja lapset 4 kpl, 7-15v. olemme mieheni kanssa sopineet että lapset asuvat hänen kanssaan, sillä kärsin vakavista mielenterveysongelmista mm. vaikea masennus. ero ei tullut yllätyksenä. kaikki kuollutta meidän väliltämme 3v sitten. ajatus lopullisesta erosta lähti minulta, sillä kuolin päivittäin sisältä yhä enemmän ja enemmän. kaipasin hellyyttä ja keskustelua. mieheni ei mielenterveysongelmiani ole osannut käsitellä eikä näin ollen ole osannut minua tukea. paennut töihin ja harrastuksiin. usein on niin ahdistunut ja paha olla, että toimintakyky laskee nollaan. silloin murkkuikäinen on hoitanut nuorinta, kun mies töissä.
en haluaisi erota lapsistani sillä he ovat minulle kaikkein rakkaimmat tässä maailmassa. mutta en pystyisi huolehtimaan heistä, hyvä kun itsestäni. onko paikalla muita etä äitejä? voisitteko kertoa miten ikävän kanssa tulee toimeen ja helpottaako se ikinä. en halua tuntea itseäni huonoksi äidiksi ja ihmiseksi.
en haluaisi erota lapsistani sillä he ovat minulle kaikkein rakkaimmat tässä maailmassa. mutta en pystyisi huolehtimaan heistä, hyvä kun itsestäni. onko paikalla muita etä äitejä? voisitteko kertoa miten ikävän kanssa tulee toimeen ja helpottaako se ikinä. en halua tuntea itseäni huonoksi äidiksi ja ihmiseksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla oli juuri käräjät lapsen huoltajuudesta, koska olin jonkin aikaa täysin masentunut enkä ajatellut tulevaisuutta järkevästi..
Minulla on pari pahoinpitelyä ja abortti takana jotka aiheuttivat minulle tämän..
Lapsen isä piti lasta hieman pidempään kuin normaalisti, sen takia että saan itseni kuntoon..
Mutta hän päättikin yrittää kokonaan huoltajuutta itselleen ja murruin vielä pahemmin, koska luottamusta siihen ei ole että lapseni saisin pidettyä vaikka nykyään minulla siihen on mahdollisuus..
Tuntuu todella pahalta, eikä kukaan kai koskaan osaa sitä ymmärtää niin että voisi tukea siinä että tuntee itsensä huonoksi äidiksi ja luuseriksi kaikin puolin..
on, mutta he ~tai me~ olemme niin parjattu kansanosa, ettei paljon tule asiaa esille nostettua. Nyt kun lapsein on jo aikuinen, alan olla sinut sen kanssa, että jätin hänet erossa isällensä.
Kova pala se on ollut, mutta siitä selviää, jotenkin. Keinot on vapaasti valittavissa. Itse en vaipunut masennukseen, en ryyppäämään, mutta olin joskus vuosia sitten puun ja kuoren välissä. Olin mennä junan alle, miettiessäni millaiseen elämään ensinnäkin olin lapsen halunnut, ja miten raskasta hänen (lapsuutensa) oli sitä kulkea, mutta vielä viimeisessäkin hädässä sisältä kaikui ammoisina aikoina opittu lause: yksikään joka minuun uskoo, ei huku.. tuohon oljenkorteen tartuin, ja se on kantanut.
Jotain toista voi kantaa marttakerho tai lähiöpubi,mielisairaala tms. minua kantaa usko Kristuksen sovitustyöhön; se oli vielä suurempi kuin se virhe, että lapseni jätin. Ei olisi ollut pakko, olin hyvin jaloillani erovaiheessa, mutta kun kuvaan astui muuta muka tärkeämpää. Viimein kun havahduin tekemäni virheen suuruuteen, en pystynyt syyllisyyttä omin neuvoin kantamaan.
Ehkä, jos olisin ollut vastaavassa tilanteessa kuin sinä, lapsien antaminen isälleen olisi ollut helpompi kantaa; rakkauden teko sekin, ettei ota vastuulleen sellaista mistä ei kunnolla jaksa huolehtia. Rankkaa tulee olemaan, mutta vielä rankempaa olisi, jos vielä oman riekaleisuutesi lisäksi huomaisit riekaloittavan lapsiasikin.
kiitos teille vastauksista. tiedän etten ole yksin. sairauksieni laatu on tosiaan sitä luokkaa, että on harhoja ja vielä maanis-depressiivisyys ja vaikea masennus. vahvija lääkkeitä joudun syömään jotta jonkinlainen toimintakyky säilyisi.
ajattelen, että teen rakkauden teon lapsilleni. toivon heidän joskus ymmärtävän ratkaisun ja eron ainoaksi mahdollisuudeksi.
eron tuska rakkaimmistani on kova, sydämmeen koskee ja sielu ja sisin riekaleina.
mä olen ollut 6v avoliitossa ja meillä on 3v lapsi.
Isä on aina osallistunut arkeen, hakee lasta hoidosta, viettä aikaa hänenkanssa.
Minä olen aina hoitanut kaikki käytännön asiat, hoitopaikan, vaatteet, lääkärit jne.
Nyt olen aivan hukassa, mitä tehdä lapsen asumisen suhteen kun erotaan.
Itse muutan viereiselle paikkakunnalle, noin 20km päähän, työni on siellä.
En saanut asuntoa niin pian vanhalta paikkakunnalta kuin olisi tarve.
Tietysti haluaisin lapsen kanssani asumaan, mutta hänellä vaihtuisi ympäristö ja hoitopaikka.
Minusta olisi hyvä että hän saisi jäädä vanhaan hoitopaikkaan.
En tiedä, pystymmekö sopimaan kahdestaan lapsen huoltajuudesta, etenkin kun en itse tiedä mikä olisi hyvä ratkaisu.
Mitä jos jätän lapsen isälle, koska hän on hyvä isä! Enkä usko että veisi lasta minulta kokonaan.
Tunne vaan niin suurta syyllisyyttä pelkästä ajatuksesta, eihän äiti voi hylätä lastaan :/
lapsi on niin kiinni meissä kummassakin.
mutta minä en vaan enää jaksa miestä, olen yrittäny ja yrittänyt.
mutta kun häneltä ei hellyttä, juttuseuraa yms normaalia parisuhteeseen kuuluvaa asiaa ole, ainut yheinen asia, lapsi.
mä kaipaan niin paljon lähellä oloa, hellyyttä!
mutta jos sitä nykyään joku halaamalla osoittaa, pakenen. tähän on tultu.
mutta eiköhän tää tästä!