Tapasin ihanan naisen pari vuotta sitten. Rakastuimme nopeasti, olemmehan samanhenkisiä, samanlaiset arvot ja tulevaisuuden toiveet. Eikä kipinääkään ole puuttunut.
Tiesimme jo alussa että joudumme asumaan kolmisen vuotta eri paikkakunnilla ennen kuin pystymme muuttamaan yhteen. Siitä sovittiin.
Me viihdytään yhdessä hyvin, kaikin puolin.
Mutta tää alkuvuosi on ollu vaikeata, ei pystytty näkemään niin usein kuin ennen. Se aiheutti kireyttä ja riitoja, ja vaikea selvitellä niitä puhelimessa ja tekstareilla....
Sanoin pahasti, tosi pahasti aikanaan kun säikähdin. Hän käänsi selkänsä täysin. Olen aiemmin sanonut että kun mua sattuu sanon pahasti mutta EN tarkoita.
Kuitenkin, nyt kun näimme kuukausien tauon jälkeen oli toiveenani selvittää asiat. Mutta toinen katsoi suoraan silmiin ja ilmoitti ettei tunne mitään minua kohtaan enää eikä aio antaa koskaan enää kenenkään satuttaa itseään, vaan on loppuikänsä yksin.
Tiedän että hänellä on menneisyydessä traumoja ja vaikka kuinka vakuutin että olen sitoutunut enkä ole niin kuin ne muut, ei mitään vaikutusta.
Ihan oikeasti olen sitoutunut loppuiäkseni häneen, rakkaus on ollut niin syvää ja aitoa, toistemme kunnioitus myös. Uskollisuus selvä juttu.
En usko että hänen tunteensa ovat kuolleet, vaan hän on selvästi mennyt suojamuurin taa, eikä siinä muurissa ole pienintäkään rakoa. Yritin puhua kaksi päivää, olisin mennyt hänen ehdoillaan, mutta ei.
On todella sääli heittää todella lupaava suhde menemään moisen typerän riidan takia!!
Mutta toinen on vetäytynyt eikä häneen saa mitään yhteyttä. Katsoo kuin robotti.
Kavereita kuulemma olemme. No pidetään satunnaisesti yhteyttä, kavereina.
Rakastan ja odotan mutta en toivo mitään.
Mikä ihme tuollainen muuri on? Mureneeko se koskaan?
Jos asia olisi isompi, mutta tuntuu tuhlaukselta lopettaa tällainen suhde.... tosin hänelle asia on näköjään iso. Vertaa mua edellisiin, mutta en ole samanlainen.
En kai voi sitten tehdä enää mitään... :(
Tiesimme jo alussa että joudumme asumaan kolmisen vuotta eri paikkakunnilla ennen kuin pystymme muuttamaan yhteen. Siitä sovittiin.
Me viihdytään yhdessä hyvin, kaikin puolin.
Mutta tää alkuvuosi on ollu vaikeata, ei pystytty näkemään niin usein kuin ennen. Se aiheutti kireyttä ja riitoja, ja vaikea selvitellä niitä puhelimessa ja tekstareilla....
Sanoin pahasti, tosi pahasti aikanaan kun säikähdin. Hän käänsi selkänsä täysin. Olen aiemmin sanonut että kun mua sattuu sanon pahasti mutta EN tarkoita.
Kuitenkin, nyt kun näimme kuukausien tauon jälkeen oli toiveenani selvittää asiat. Mutta toinen katsoi suoraan silmiin ja ilmoitti ettei tunne mitään minua kohtaan enää eikä aio antaa koskaan enää kenenkään satuttaa itseään, vaan on loppuikänsä yksin.
Tiedän että hänellä on menneisyydessä traumoja ja vaikka kuinka vakuutin että olen sitoutunut enkä ole niin kuin ne muut, ei mitään vaikutusta.
Ihan oikeasti olen sitoutunut loppuiäkseni häneen, rakkaus on ollut niin syvää ja aitoa, toistemme kunnioitus myös. Uskollisuus selvä juttu.
En usko että hänen tunteensa ovat kuolleet, vaan hän on selvästi mennyt suojamuurin taa, eikä siinä muurissa ole pienintäkään rakoa. Yritin puhua kaksi päivää, olisin mennyt hänen ehdoillaan, mutta ei.
On todella sääli heittää todella lupaava suhde menemään moisen typerän riidan takia!!
Mutta toinen on vetäytynyt eikä häneen saa mitään yhteyttä. Katsoo kuin robotti.
Kavereita kuulemma olemme. No pidetään satunnaisesti yhteyttä, kavereina.
Rakastan ja odotan mutta en toivo mitään.
Mikä ihme tuollainen muuri on? Mureneeko se koskaan?
Jos asia olisi isompi, mutta tuntuu tuhlaukselta lopettaa tällainen suhde.... tosin hänelle asia on näköjään iso. Vertaa mua edellisiin, mutta en ole samanlainen.
En kai voi sitten tehdä enää mitään... :(
Vastaukset 8
Vanhimmat
tietää suurin piirtein, että mitä pahaa tulit sanoneeksi kun siitä kerran sinulle selkänsä käänsi..? Tuo sinun tekstisi oli tavallaan mielenkiintoinen, mutta hyvin sinä -keskeisestä vinkkelistä. Kerrohan nyt millä lailla naistasi loukkasit, ei tässä ennen sitä tietoa voi mitään kommentoida?
No siinä sanottiin kaikenlaista puolin ja toisin... minä enimmäkseen.
Omaa epävarmuutta minun puolelta, ja ikävä oli ihan mieletön. Kun hänen helmikuuksi sovittu tulonsa luokseni siirtyi ja siirtyi, ja sitten sovittu viisi päivä kutistui kolmeen, sanoin että kannattaako sun tulla sitten ollenkaan...
En tosiaan tarkoittanut, lapsellinen kommentti. Tiedetään.
Mutta jumankekka kun tämä nainen on uinut syvälle sieluun niin ikävä on jatkuva, tähän saakka molemmin puolin ollut.
Sanoin muutakin kurjaa, en edes muista, kun meille tuli riita. Pelkäsin älyttömästi että hän jättää mut ja kiirehdin itse edelle... se kaikki oli tosi tarpeetonta ja typerää, ja selitin kaiken ja pyysin anteeksi.
Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään viikkokausiin, ei vastannut mihinkään.
Sitten otti kuitenkin yhteyttä ja kuulosti melkein entiseltä. Lupasi tulla juttelemaan.
Odotin että saadaan tosi lupaavasti alkanut suhde raiteilleen ja ollaan opittu virheistä. Mutta ei tosiaan. Hän ei kuulemma enää KOSKAAN päästä ketään lähelleen.
Olisin ollut valmis antamaan aikaa, mitä vain, mutta ei. Ei kuulemma tunne enää MITÄÄN.
Ja se rakkauden määrä mitä hän mulle antoi, on ollut uskomatonta.
On tässä ollut suhteita molemmilla, ja tiedän että tässä olisi ollut nyt se juttu. Hän oli samaa mieltä vielä viime kuukausiin saakka.
Hänelle on tehty kamalia asioita menneisyydessä, ja tajuan pelkonsa. Mutta en tätä että kokonaan suhteen lopetti.
Mutta en tietenkään voi väkisin kanssaan olla, joten kavereina nyt sitten.
Oli kauheaa nähdä lämmin ja rakastava ihminen ihan vieraana... katse ja olemus kylmä, tunteeton.
loukkasit noilla sanoillasi. Varsinkin ihminen, joka jo ennestään on arka antautumaan emotionaalisesti, vetäytyy taatusti kuoreensa entistä syvemmälle. Itse voisin kuvauksesi perusteella olla tuo naisesi. Hänen puolestaan en uskalla mennä sanomaan mitään, mutta itse olen kuolettanut väkisin tunteeni sellaista ihmistä kohtaan, jota olen suuresti rakastanut, mutta joka on loukannut minua vähän vastaavasti. Voin kertoa, että kun se kuoren alle vetäytymisen pakko tulee, niin sitä ei enää muuksi muuteta. Ehkä joku toinen ihminen onnistuu siinä haarniskan riisumisessa vielä joskus, mutta tunteet sitä loukkaajaa kohtaan kuolivat absoluuttisesti. Hän tiesi menneisyyteni ja silti sivalsi julmin sanoin...Vedin johtopäätökset, että hän haluaa ehdottomasti minusta eroon. Jälkikäteen selittelyt olivat täysin turhia. Vaikka olisin ehkä itsekin halunnut tunteiden vielä heräävän häntä kohtaan, niin se ei vaan enää onnistunut. Ei vaikka tyyppi olisi seisonut varmaan päällään hyvittääkseen sanansa.
Kyllä tiedän.
En usko että hän mua enää haluaa.
Mutta en tajua sitä että kyllä ihmiset tekee virheitä ja sanoo asioita joita ei tarkoita. Kyllä sillä mun mielestä pitäisi olla väliä tarkoittaako vai ei!
Ja jos on toisiinsa sitoutuneet niin kyllä sen pitäisi kriisit kestää. Onko riidatonta suhdetta? Olin valmis ymmärtämään häntä, mutta hän ei minua.
Sanoin tyhmästi, mutta että koko suhde lopettaa sen takia?
Mun maailmassa sitoutuminen on sitten ihan toista tasoa, vaikka en mitenkään hänen loukkaantumistaan vähättele enkä omia sanojani.
Arvostan rakkautta korkealle, mutta ei varmaan kannattaisi.
Jos vain virheettömät ja aina harkiten sanansa asettavat saavat suhteet onnistumaan niin minä en sitten jatkossakaan.
Ja miten helvetin typerää on sulkea itsensä jonnekin muurin taa ja alkaa robotiksi? Ei elämää voi elää niin.... tottakai joskus pelottaa mutta se on pakko kestää.
kasvaisit vielä vähän, ja koittaisit sitten parisuhdettaa uudelleen? Kovin on itsekeskeistä tuo sinun vuodatuksesi. Jos olet toista tietentahtoen loukannut, niin sinun tulee ymmärtää, että sanoilla ja teoilla on aina seurauksensa. Toki parisuhteessa riidellään, mutta kannattaa vähän miettiä mitä suustaan päästelee...
Ei muuta kuin lisäoppia elämänkoulussa, niin kyllä se siitä.
no se on kuules löytänyt toisen äijän..
Jokainen tekee virheitä, ja joskus vaan käy niin että toinen ei niitä enää voi ottaa. Pidemmän päälle jos ajattelee niin parisuhde perustuu tahtoon ja siihen että yhdessä koitetaan löytää ratkaisua ja tahdotaan antaa anteeksi. Rakkaudesta voidaan antaa anteeksi suurempiakin asioita. Täydellistä ei olekaan. Kumppanisi ei tahdo tarpeeksi eikä tahdo antaa anteeksi. Häntä ei voi muuttaa ja hän on ratkaisunsa tehnyt. Hänen on helpompi sulkea kipeä asia tieltään kuin että lähtisi sun kanssa kehittymään. Ehkäpä taustalla on jotain mitä et tiedä. Tangoon tarvitaan kaksi.
Jäin miettimään miksi ette nähneet alkuvuonna useammin?
Nyt vaan huolehdit omasta elämästäsi äläkä syyllisty liikaa.
Meillekin meni samalla tavalla. Toinen pelkäsi liikaa sitoutumista ja riitoja joten lopetti suhteen. Minä taas aiheutin riidat. Pelkäsin menettäväni hänet kun hän sulki minut ulkopuolelle ja valehteli pienistä mitättömistä asioista. Myöhemmässä vaiheessa kävi ilmi että ehkä siinä oli ollut kaikenlaista muutakin, mutta sitä hän ei koskaan sanonut suhteen aikana. Eli suhde oli hänen mielestään ollut huono, eikä hän loppujen lopuksi edes rakastanutkaan minua. Hän oli pettynyt minuun kun en ollutkaan hänen kaipaamansa ideaalia, en ollutkaan täydellinen, en sopinut hänen rakentamansa pilvilinnaan. Minä taas halusin tavallista arkielämää ja elin siinä uskossa että hän piti minusta kuten olin. Olin väärässä. Suhde oli täysin yksipuolinen. Toinen pystyi antamaan mutta ei ottamaan vastaan. Opin tärkeän läksyn ja niin varmaan sinäkin. Tangoon tarvitaan kaksi. Ja suhteeseen tarvitaan tahtoa ja rakkautta. Olet oikeassa, jokainen meistä tekee virheitä, aina ei anneta siitä anteeksi, aina ei pidäkään anna anteeksi. Mutta jos nyt annetaan niin silloin on löytänyt jotain ainutlaatuista. Sitä kutsutaan rakkaudeksi. Kaikki eivät osa rakastaa, kaikki eivät halua rakastaa, jotkut pelkäävät rakastamista.