Heips!
Olen eronnut lapseni isästä neljä kuukautta sitten enkä todellakaan hae uutta kumppania vielä sillä eroomme liittyi niin paljon dramatiikkaa ja luottamukseni kaikkiin kaksilahkeisiin meni pitkäksi aikaa mutta silti olen melkoisella kauhulla lueskellut ihmisten kommentteja tästä uudesta "Sinkkuäidille sulhanen" ohjelmasta.Pidetäänkö meitä yksinhuoltajia todellakin ihan toisen luokan kansalaisina jotka eivät ansaitse toista mahdollisuutta rakkaudessa?!
Vaikka en juuri nyt haekkaan ketään uutta ihmistä rinnalleni niin onko minun todellakin luovuttava toivosta jatkossakin? Onko minut todellakin nyt tuomittu elämään loppuikäni yksin?Onhan minulla tietysti rakas pojuni joka on tärkeintä elämässäni mutta tottakai minäkin jossain vaiheessa kaipaan taas turvallista syliä johon käpertyä iltaisin ja ihmistä jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut.
Olen saanut käsityksen että joko meitä yksinhuoltajia pidetään ihan helppoina nakkeina(jota minä en todellakaan ainakaan ole!En ole ikinä harrastanut yhden yön juttuja enkä taatusti tule harrastamaan!!!) tai sitten meidät on todellakin tuomittu elämään loppuelämämme yksin.
Pitääkö tämä käsitykseni todellakin paikkansa vai voinko minäkin löytää todellisen onnen vielä jostakin,jonakin päivänä?!
Olen eronnut lapseni isästä neljä kuukautta sitten enkä todellakaan hae uutta kumppania vielä sillä eroomme liittyi niin paljon dramatiikkaa ja luottamukseni kaikkiin kaksilahkeisiin meni pitkäksi aikaa mutta silti olen melkoisella kauhulla lueskellut ihmisten kommentteja tästä uudesta "Sinkkuäidille sulhanen" ohjelmasta.Pidetäänkö meitä yksinhuoltajia todellakin ihan toisen luokan kansalaisina jotka eivät ansaitse toista mahdollisuutta rakkaudessa?!
Vaikka en juuri nyt haekkaan ketään uutta ihmistä rinnalleni niin onko minun todellakin luovuttava toivosta jatkossakin? Onko minut todellakin nyt tuomittu elämään loppuikäni yksin?Onhan minulla tietysti rakas pojuni joka on tärkeintä elämässäni mutta tottakai minäkin jossain vaiheessa kaipaan taas turvallista syliä johon käpertyä iltaisin ja ihmistä jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut.
Olen saanut käsityksen että joko meitä yksinhuoltajia pidetään ihan helppoina nakkeina(jota minä en todellakaan ainakaan ole!En ole ikinä harrastanut yhden yön juttuja enkä taatusti tule harrastamaan!!!) tai sitten meidät on todellakin tuomittu elämään loppuelämämme yksin.
Pitääkö tämä käsitykseni todellakin paikkansa vai voinko minäkin löytää todellisen onnen vielä jostakin,jonakin päivänä?!
Vastaukset 20
Vanhimmat
sinäkin löydät uuden onnen ja olet sen ansainnut. Toisten kommenteista ei kannata välittää. Se, että on eronnut ei tarkoita sitä, että joutuisit elämään yksin loppuelämän. Itse olen eronnut ja nyt olen kihloissa ja häät odottavat. En anna siihen vaikuttaa kenenkään. Onnea tulevaisuuteen!
>Pidetäänkö meitä yksinhuoltajia todellakin ihan
>toisen luokan kansalaisina jotka eivät ansaitse
>toista mahdollisuutta rakkaudessa?!
TOTTA KAI!
Ja eronneet miehet jätetään rauhaan kun ne ei valita yksinelämisestä.
Eronnut ei ole sinkku, joten et voi olla sinkkuäiti. Sinun
siviilisäätysi on eronnut.
Hyvä keijo korjaaja, olet nyt sekoittanut käsitteet naimaton ja eronnut eli siviilisäädyn.
Oli nainen/mies naimaton tai eronnut hän voi olla sinkku, silloin kun hän elää ilman parisuhdetta.
Et kai tosissasi luo todellisuuttasi jonkun b- luokan reality-telkkariohjelman pohjalta. Haloo, ja hyvää päivää!
Tekstisi kuullostaa niin naivilta, että luulen sen olevan provo anyway.
Eihän aloittaja ollut luonut käsitystään sen ohjelman perusteella, vaan ihmisten siitä kirjoittamien kommenttien perusteella, eikä oikeastaan edes niistä, koska kyseenalaisti onko asia niin. (Mihin aloittajalle vinkkinä se, että järki ja huumori mukaan kun täällä juttuja lukee, hyvin pieni otanta ihmisistä noita juttuja kirjoittelee!)
Sori pitkät lauseet, toivottovasti osasit lukea tämän loppuun asti (jota epäilen).
Älä välitä kateellisten kommenteista! Ole onnellinen että et ole löytänyt mitään lapsia vihaavaa miestä! Sinkkumiehet jotka eivät hyväksy yksinhuoltajien lapsia ovat yleensä henkisesti ihan kypysymättömiä. Eivät ymmärrä että naisilla on ollut elämää ennen heitä ja myös tulee olemaan heidän jälkeenkin! Lapsi ei ole mikään riesa vaan rikkaus! Jos miehet eivät sitä suostu hyväksymään että on lapsia aikaisimmasta suhteista niin se on heidän menetyksensä ja vain merkki suvatsemattomuudesta! Enää ei (onneksi!) eletä 1900-luvun alkua vaan 2000-lukua!
1900-luvun alkua? Jos yhdellä promillella kansasta olikin jotain "neitsyysvaatimuksia" tms. niin kyllä uusioperheet oli silloin vähintään yhtä yleisiä kuin nyt. Syyt tässä:
Kuolema tuli useammalle aikaisemmin.
Lapsia oli enemmän elätettävänä.
Jos perheen isä kuoli, oli äidin pakko ottaa uusi mies, jotta perhe pysyi leivässä.
Jos perheen äiti kuoli, oli isän pakko ottaa uusi vaimo huolehtimaan kodista (ja maalla karjasta jne.)
Ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää elää sinkkuna. Ei aikuisten miesten eikä naisten. Leskikin sai olla vasta vanhana. Vasta sota-aikana opittiin hyväksymään leskeys, käytännön pakosta. Sitä ennen oli puolipakko etsiä uusi kumppani.
Ei siinä varmaan rakkaudelle paljon sijaa ollut, mutta kyllä tavallisen kansan parissa uusioperheisiin suhteuduttiin paljon myönteisemmin kuin nyt.
Nykyään kun kaikilla on enemmän valinnanvaraa, ollaan niin paljon nirsompia. Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa.
Ennen miehelle riitti, että teki töitä, ei laittanut kaikkea rahaa viinaan eikä joka päivä hakannut vaimoa ja lapsia. Naiselle taas riitti, että hoiti kotia ja teki lapsia ja oli säästäväinen.
Tämän takia jotkut haikailee menneeseen aikaan. Kokee, että olisi pärjännyt parisuhteissa paremmin (esim. kiltit miehet/naiset). Vaan ei se herkkua silloinkaan ollut.
Minä en minkään yh:n lompakoksi ja aisankannattajaksi ala. Sen kyllä tietää, millaisia yh:t ovat. Miten se tekee minusta kypsymättömän, jos en halua että nainen nöyryyttää minua?
Itse en ainakaan voi sanoa vihaavani lapsia. Pidän heistä
ja kenties hankin niitä vielä joskus itsekin. Kummityttöni
on oikein mukava pikku neiti.
Silti täytyy rehellisesti sanoa, että jos olisi "valittavana"
nainen ilman lapsia ja nainen lapsien kanssa, niin valitsisin
ensimmäisen vaihtoehdon. Miksikö? No annan joitakin perusteluja:
Jo tutustumisvaihe on yleensä monimutkaisempi, koska täytyy
koko ajan ottaa lapsetkin huomioon. Mahdollisesti parin
treffin jälkeen lapsetkin alkaisivat olemaan tapaamisessa
mukana, jolloin olisi vaikea keskittyä mihinkään kahdenkeskiseen tutustumiseen.
Kuvioissa pyörii usein jatkuvasti myös lasten isä ja hänen
vanhempansa, eli lapsen isovanhemmat. Jos kyseessä on vielä
katkera tai muuten vittumainen tyyppi, niin ei se ainakaan
elämää helpota.
Jos ja kun siihen arkeen asti päästään, niin se pyörii alusta
asti paljolti lasten ehdoilla. Lasten, jotka eivät kuitenkaan
ole omia lapsia. Kyllä heitäkin varmasti oppii rakastamaan
ajan myötä, mutta kyse ei silti koskana ole samasta asiasta,
kuin että se olisi oma lapsi, jota on syntymästä asti
kasvattanut ja rakastanut.
Naisen lisäksi pitäisi tutustua ja saada hyväksyntää myös
niiltä lapsilta. Jos ei onnistu, joutuisi jatkuvasti kokemaan
itsensä ulkopuoliseksi vieraillessaan naisen luona.
kypsymätöntä leimata mies kypsymättömäksi, jos hän ei parinvalinnassaan suosi naista jolla on jo lapsi jonkun toisen miehen kanssa. Ei se naisellekkaan ole samantekevää onko se hoidettava lapsi oma vai naapurin. Omaa lasta kohtaan tunteet ovat erilaisia. Itse sanoisin, että moni lapsista pitävä mies (itse esim.) toimii kypsemmin tunnustaessaan suoraan, että ei ole valmis kantamaan vastuuta toisen lapsista niin kuin terveessä perhe-elämässä pitäisi. Kypsymättömämpää on naisen (tai miehen) puutteessa teeskennellä, että asialla ei ole väliä, pistää sormet ristiin ja toivoa parasta.
"Sinkkumiehet jotka eivät hyväksy yksinhuoltajien lapsia ovat yleensä henkisesti ihan kypysymättömiä."
Moniko nainen jättäisi omat lapset tekemättä, ja tyytyisi toisen lapsiin ? Saisiko tähän rehellisen vastauksen ?
Ainakin mulle kelpaa vain ydinperhe, jossa on yksi tai useampi lapsi. Siinä on haastetta ihan riittävästi ja sen homman ottaa mieluusti hoitaakseen. Siksi en kaipaa uusioperheen mukanaan tuomia "ylläreitä". Lisäksi omaan perheeseen kiintyy ihan eri tavalla.
Yksinhuoltajanaisen logiikan mukaan miehen pitäisi tyytyä mihin tahansa. Tosiasiassa miehelläkin on vapaus valita, millaiseen suhteeseen haluaa.
sinkkuna pitkän suhteen jälkeen ja kaksi lasta,sanon vain ...itse hoidan lapseni ,vastuun kannan minä ja jos toisella on lapsia ei haittaa lapset on lapsia,enkä huolisi itse miestä joka ei hyväksy toisen lapsia.Tiedänpä vielä sen että moni suhde kaatuu siihen, kun kumppani ei hyväksy toisen lapsia.Jos yhdessä aletaan elää ,eletään suhdetta niillä eväillä mitkä on annettu ,oli lapsia tai ei.
Hyvä kun tunnustaa mihin on itsellä mahdollisuuksia,eli ei kannata alkaa sellaiseen suhteeseen mihin ei ole valmis.
yh äidin eronneella puoliskolla eli miehellä ei välttämättä ole tällaisia paineita ,eli netissä harvemmin kirjoitellaan." En kyllä huolisi yh-miestä".Ja monissa tapauksissa se nainen kantaa vastuun lapsista kun ero tulee, ja se vastuu ei ole pieni,kun saa olla sekä isä että äiti ,ja pitää yksin elämässä pärjätä.minulla ei ainakaan sinni anna periksi, että alkaisin kenenkään elätiksi.
Ja kyllä minulle kelpaisi toisenkin lapset jos itsellä ei omia olisi.Ja ei se kiintyminen rajoitu vain omiin lapsiin jos suhde toimii.
kun jonku narsistin/narkin/rentun äpäriä ala paapomaan.
Oletko nyt ihan varma, ettet haluaisi omia lapsia, jos
niitä ei olisi ja mies sanoisi että hänen lapsensa riittävät?
Kyllä useimmilla naisilla tuntuu olevan halu saada nimenomaan
niitä omia biologisia lapsia. Miksi hankit nykyiset lapsesi?
Siksi kun miehesi halusi?
"Ja ei se kiintyminen rajoitu vain omiin lapsiin, jos suhde toimii." Omia lapsiaan voi rakastaa siksi, koska ne ovat omia riippumatta siitä, että suhde isään/äitiin ei ole hyvä. Sen sijaan uusperheessä lapsiin kiintyy äidin vuoksi. Ts. se tunneside lapsiin ei ole sama kuin omiin vaan tulee mutkan kautta. Muuten... minusta on ylipäätään vaarallista, kun näitä asioita yritetään lakaista maton alle ja elää ikään kuin niillä ei olisi merkitystä. Esimerkiksi lasten hyväksikäytön riski on dramaattisesti (USA:ssa monta kymmentä kertaa) suurempi silloin, kun kasvatti-isänä on joku muu kuin lapsen biologinen isä. On parempi, että sekä nainen, että mies tiedostavat mm. nämä riskit elävät elämäänsä ottaen ne huomioon. Mitä vähemmän näitä riskejä tiedostaa sen varmemmin ne tulevat toteutumaan.
Mitäs sä sit teet kun elämä yllättää ja sun ydinperhees hajoaa. Se kun ei ole kovin harvinaista nykypäivänä. Alkaako sen jälkeen kelpaamaan muukin kuin ydinperhe.
sanoa mielipiteensä suoraan joskus jopa toivoisi että se olisi ehkä jopa velvollisuus.
En pidä miestä kypsymättömänä sen takia jos hän ei halua toisen miehen lapsia "perheeseensä".
Kypsymättömyyttä on sen sijaan se ettei pysty rehellisesti sanomaan ettei halua "kokopakettia", mielestäni meidän yh:n oli mies tai nainen tulisi hyväksyä se mukisematta (en tarkoita että olisimme huonompia kuin muut) ja olla tyytyväisiä siitä että joillain on selkärankaa sanoa se suoraan.
Eipä tarvitse sitten hetken kuluttua huomata että koko juttu olikin pelkkää feikkiä.
Säästyy itse ja lapset monelta surulta :)
olen aivan samaa mieltä.