Mitenkähän tähän nyt pitäisi reagoida, käyn kavereiden kanssa pari kertaa kuussa "ulkona", eli otetaan vähän kaljaa ja puhutaan paskaa yms. joskus sitten eksytään baariin.
Mutta aina tulee tyttöystävältä samat lorut, jo ennen ulos lähtöä "sie aina käyt jossain, ja mie joudun sinuu oottamaan" ja tuon lopuksi hän sanoo että "siun pitäis tietää millasta on odottaa, ja että miten pahalta se tuntuu" ja kyllähän mie sen tiedän koska olen itsekkin joskus odotellut, mutta harvemmin kylläkin..
Viimeksi kävi niin että sain kuunnella tuota manausta jo ennen lähtöä, sitten illalla tuli itkuisia puheluita, äh. en tajua. Olen kyllä sanonut että ymmärrän että hän ei tahdo odotella mutta kyllä mie silti aina kavereiden kanssa jossain tahdon käydä... En osaa enää menetellä tuon kanssa kun menee hermot... Antakaa jotain vihjettä että miten teen.
Kyllä mie siitä tytöstä tykkään.
Mutta aina tulee tyttöystävältä samat lorut, jo ennen ulos lähtöä "sie aina käyt jossain, ja mie joudun sinuu oottamaan" ja tuon lopuksi hän sanoo että "siun pitäis tietää millasta on odottaa, ja että miten pahalta se tuntuu" ja kyllähän mie sen tiedän koska olen itsekkin joskus odotellut, mutta harvemmin kylläkin..
Viimeksi kävi niin että sain kuunnella tuota manausta jo ennen lähtöä, sitten illalla tuli itkuisia puheluita, äh. en tajua. Olen kyllä sanonut että ymmärrän että hän ei tahdo odotella mutta kyllä mie silti aina kavereiden kanssa jossain tahdon käydä... En osaa enää menetellä tuon kanssa kun menee hermot... Antakaa jotain vihjettä että miten teen.
Kyllä mie siitä tytöstä tykkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onko tyttöystäväsi alle 20-vuotias? Silloin moista vielä ehkä just ja just ymmärtäisi, muuten ei kyllä ollenkaan.
Eikö hänellä ole mitään omaa elämää, omia ystäviä joiden kanssa voisi mennä ulos silloin kun sinäkin olet kavereiden kanssa viihteellä? Tai edes jotain harrastuksia?
Kuulostaa todella sairaalta että istutaan kotona itkemässä ja soitellaan nyyhkypuheluja.
Ei olisi meidänkään yli 10 vuoden liitosta tullut mitään jos tuollaista käytöstä olisi ollut!
Ikää on hänellä 21v, mutta hän on vähän epäihmispersoona. Olen kyllä pyytänyt monesti mukaan omille "retkilleni" mutta ei ole koskaan lähtenyt, helpottais tilanne jos hän pääsis "kostamaan" ja lähtemään itsekkin ulos. Itse olisin lähinnä tyytyväinen siihen että hänelläkin on kivaa.
Pitäisi keksiä joku keino miten noista riidoista voidaan päästä yli, olen kyllä ehdottanut että hän vois itekkin lähteä jonnekkin, mutta kun ei kuulemma ole mitään minne mennä(huoh..?).
ollaan oltu 1,5 vuotta yhdessä, että sen pituinen se.
Mahdatko kenties olla minun poikaystäväni?Ainoa ongelma että me olemme olleet 3 vuotta yhdessä,joten tuskin olet oma mieheni.
Itse kärsin samasta ongelmasta kuin oma naisesi,olen saman ikäinen hänen kanssaan.Minulla on läheisriippuvaisuus ongelma,eikä liiemmin ystäviä joiden kanssa harrastaisin ja kävisin ulkona.Olen siis sidoksissa siihen ainoaan parhaaseen ystävääni eli mieheeni.jos hän on lähdössä ilman minua jonnekin iltaa viettämään,pelkään että hän jää sille tielleen tai hänelle sattuu jotain muuta.Kyseessä on painajaiset nuoruudessa tapahtuneista ongelmista,traumoista.
Mitenkään en itse halua miestäni sitoa ja olen aina itselleni hyvin vihainen kun käyttäydyn lapsellisesti ja omistavasti,vaikka oikeasti haluaisin olla vain onnellinen että hänellä on mukavaa.Olen taistellut pitkään asian kanssa ja vihdoin hieman alkanut saada järkeä omaan touhuuni,jopa olemme niin pitkällä että suhtaudun jo iha positiivisesti siihen että mieheni suunnittelee lähtöä viihteelle ensi viikonloppuna,
Ota selvää onko naisellasi taustalla jokin pelko ja keskustelkaa siitä.Läheisriippuvaisilla on usein pelko hylätyksi tulemisesta tai toisen menetyksestä,koska se oma elämä pyörii vain toisen vuoksi.Omasta kokemuksesta ja kahden vakavan suhteen pilattuani ja nykyisessä onnistuttuani jo melkein,voin sanoa että älkää hylätkö ja väsykö liian pian tätä ikävää "tautia"sairastaviin kumppaneihin.Eniten minua ainakin auttoi mieheni ymmärrys ja tuki,monet riidat ja itkut on käyty läpi ja eroa on mietitty.Päätin kuitenkin että onnistun ja parannan itseni.
Itselläni myös lapsuudessa koettu pelko eri tilanteissa peilautuu vastaaviin tilanteisiin vielä nytkin. Itse olen 30 vuotias nainen. Auttaa jos parisuhde on oikeasti vakaalla pohjalla ja riittää halua ja tahtoa keskustella näitä asioita ja tilanteita läpi.
Tärkeää on, että kumpikin on luottavainen toiseen, ettei vähättele toista ja toisen tuntemuksia. Se on pahinta mitä voi tehdä, että oma kumppani ajattelee "se tahallaan liioittelee, ei se oikeasti niin pahalta voi tuntua, kunhan vain yrittää sitoa minut pysymään kotona". -Kun ei se niin mene. Siitä ei ole kysymys, vaan luultavasti alkukantaisesta pelon tunteesta, jonka herättää vastaavanlainen tilanne nykyhetkessä.
Puhuminen auttaa, läheisyys ja tuki. Parisuhde vaatii paljon, mutta on se sen arvoista !