Vuosi sitten kaikki oli vielä mallillaan.. jotenkin. -06 loppukesästä asiat muuttui. Tytär ei enää keskustele mistään asioista, en tiedä missä ja kenen kanssa hän liikkuu. Kerran tuotu kotiin ympäripäissään. Tupakkaa polttaa, ovat koulusta ilmoittaneet.
Opettajan ja kuraattorin kanssa olen tilanteesta keskustellut, lastensuojeluviranomaisille olen jättänyt soittopyynnön VIIKKO sitten, eikä mitään kuulu vieläkään.
Huhuna kuulin, että tyttären nähty liikkuvan 18-vuotiaan seurassa, autoilemassa. Tämän tytär myönsikin, sanoi ihan kaveri vaan olevan.. niinpä niin..Kerroin, että kyseessä on rikos jos he jotain touhuilevat.
Viime viikot tytär on tullut kotiin yöllä tai ei ollenkaan. En itse asiassa ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Aamulla kun lähden töihin hän on nukkumassa (jos on kotona siis ollutkaan) ja iltapäivällä kun tulen kotiin hän on jo lähtenyt. Kännykkä on kuulemma hävinnyt, en siis tavoita häntä mitenkään.
Olemme yrittäneet aiemmin avoimesti keskustella kotiintuloajoista sekä miksi kotiintulosäännöt ovat olemassa. Joskus tuntui, että keskusteluista oli oikeasti jotain hyötyäkin ja asiat saattaisivat muuttua. Niin ne muuttuivatkin, päiväksi. Ehkä kahdeksi. Kunnes jälleen illalla tyttöä ei kuulunut kotiin.
Tiedän, että tämä ikä on vaikea, mutta tällainen tilanne on todellakin täysin sietämätön. Olen neuvoton. Ja väsynyt. En enää jaksa valvoa öitä miettien milloin tytär kotiutuu vai kotiutuuko ollenkaan. Miettien mitä on voinut tapahtua.
Ehkäpä yritän saada perheneuvolasta tai jostain apua kun ei lastensuojeluviranomaisia tunnu kiinnostavan.
En tiedä onko tämä oikea paikka vuodattaa, mutta olisin hyvin kiitollinen, jos jollakin olisi neuvoja tai omia kokemuksia tarjottavana.
- väsynyt äiti-
Opettajan ja kuraattorin kanssa olen tilanteesta keskustellut, lastensuojeluviranomaisille olen jättänyt soittopyynnön VIIKKO sitten, eikä mitään kuulu vieläkään.
Huhuna kuulin, että tyttären nähty liikkuvan 18-vuotiaan seurassa, autoilemassa. Tämän tytär myönsikin, sanoi ihan kaveri vaan olevan.. niinpä niin..Kerroin, että kyseessä on rikos jos he jotain touhuilevat.
Viime viikot tytär on tullut kotiin yöllä tai ei ollenkaan. En itse asiassa ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Aamulla kun lähden töihin hän on nukkumassa (jos on kotona siis ollutkaan) ja iltapäivällä kun tulen kotiin hän on jo lähtenyt. Kännykkä on kuulemma hävinnyt, en siis tavoita häntä mitenkään.
Olemme yrittäneet aiemmin avoimesti keskustella kotiintuloajoista sekä miksi kotiintulosäännöt ovat olemassa. Joskus tuntui, että keskusteluista oli oikeasti jotain hyötyäkin ja asiat saattaisivat muuttua. Niin ne muuttuivatkin, päiväksi. Ehkä kahdeksi. Kunnes jälleen illalla tyttöä ei kuulunut kotiin.
Tiedän, että tämä ikä on vaikea, mutta tällainen tilanne on todellakin täysin sietämätön. Olen neuvoton. Ja väsynyt. En enää jaksa valvoa öitä miettien milloin tytär kotiutuu vai kotiutuuko ollenkaan. Miettien mitä on voinut tapahtua.
Ehkäpä yritän saada perheneuvolasta tai jostain apua kun ei lastensuojeluviranomaisia tunnu kiinnostavan.
En tiedä onko tämä oikea paikka vuodattaa, mutta olisin hyvin kiitollinen, jos jollakin olisi neuvoja tai omia kokemuksia tarjottavana.
- väsynyt äiti-
Vastaukset 33
Vanhimmat
hei! Tarina oli kuin omasta nuoruudestani. Tupakan polton ja juomisen aloitin heti yläasteen alettua. 14vuotiaana seurustelin 20vuotiaan kanssa... minulla oli aina kuitenkin todella hyvät välit vanhempiini ja he aina tiesivät missä olen,kenen kanssa ja koska tulen.Jos myöhästyisin,soittaisin. Äiti aina valvoi illalla kunnes tulin. Isosti joudun kyllä nostamaan heille hattua luottamuksesta,ja tein kyllä omankin osani etten pettänyt heitä.Nyt ajateltuna se meno oli aivan järjetöntä sen ikäisiksi.Mutta kauheinta mitä voisin ajatella että vanhempani olisivat tehneet olisi ollut se että he olisivat sotkeneet mukaan esim lastensuojeluviranomaisia. Se kokeiluvaihe on lähes kaikilla ja suurinpiirtein juuri siinä 13-v haarukassa. Yritä keskustella tytön kanssa ja sanoa että olet huolissasi mutta haluat ymmärtää (voin kuvitella kuinka vaikeaa se on äidille-itse olen nyt myös äiti).Painota että sinun on helpompi ymmärtää kun tiedät missä mennään ja ettei kenenkään tarvitse odottaa kotona sydän syrjällään. Voimia sinulle äiti :)Yrittäkää selvitä oman perheen voimin.... T:Liina
Kiitokset sinulle kun vastasit! Toivoisinpa, että tyttärelläni olisi järki päässä, kuten sinullakin on ilmeisesti ollut, "villistä" ajasta huolimatta :)
Onko tyttäresi koskaan nähnyt sinun itkevän hänen käytöksensä vuoksi? Nuorena mielestäni kaikkein kamalinta oli kun äiti itki... Jos se auttaisi ymmärtämään kuinka huolissasi olet...
saa muuta apua,kun lapsi huostaanotetaan,ja sijoitetaan toiselle paikkakunnalle.Pahimmassa tapauksessa on huumeporukan kanssa.Teillä olisi vakavan keskustelun paikka,väläytä nuorellesi mahd.huostaanotosta voi pelästyä.Toivottavasti saatte asianne kuntoon.
Tai jos väläyttää huostaanottoa, niin voi mennä lapsen luottamus kokonaan.
lisääntyä, ystäväperheessä kävi juuri niin.
Nuori näki, että vakavissaan vanhemmat on. Välittävät niin, että valmiit hyvinkin radikaaleihin ratkaisuihin lapsensa edun vuoksi.
Enemmmän kadutaan sitä, ettei tehdä mitään, kuin sitä että tehtiin!
Aloittajalle viisautta ja voimaa elämää kantaviin päätöksiin = ).
Silitä vaan päätä ei se meidän tytär...etkö sinäkään aikuisena elämästä mitään tiedä...olen nyt ala-aste ikäisen tytön isä ja lujaa elänyt ja voin sanoa etten tule koskaan antamaan tyttäreni mennä noin vapaasti koska olen sen itse kokenut mitä se on eipä se tuntunut porukkaa haittaavan kun siellä 13-v tytöt pyöri mukana...etkö tiedä mitä kuri on...onhan sulla nytkin netti mistä neuvoa kysyä...kokeiles vaikka laittaa googleen sana kuri niin jos sit heräisit sinäkin...
Tiedän hyvin mitä on kuri. Tiedän mitä on säännöt.
Olen hyvin tiukka kasvattaja, nyt ajatellen olen ehkä ollut liiankin tiukka. Kotiintuloajat ovat aina olleet. Tähän asti niitä on myös hyvin noudatettu. Kuria on on aina pidetty, remmiä tai väkivaltaa ei kuitenkaan koskaan. Niin helppoa on sanoa, että pidä kuria, totetus vaan on hiukan tällä hetkellä auki.. Enhän voi lukita tytärtäni ullakollekaan. Enkä kuljettaa mukanani töissä. Huutaminen tai rähjääminen ei auta, tuskin mikään hyvä vaihtoehto muutenkaan. Aikuisena ihmisenä ja kolmen lapsen äitinä tiedän, että aikuisen tehtävä on asettaa lapselle rajat ja aikuisen tavoin selvittää tilanteet. En koskaan ole käyttänyt ilmaisua "ei meidän tytär". Niin naiivi en ole, ettenkö tietäisi, että juuri se "meidän tytär" saattaa olla vaikka iltapäivälehtien otsikoissa huomenna..
Toivottavasti onnistut kasvattajana ja isänä siten, ettei sinun tarvitse koskaan todeta, että tyttärestäsi on kasvamassa hyvää vauhtia nuori nainen, joka kapinoi isäänsä ja hänen kuriaan vastaan.
-äiti-
Murrosikä ja kapina. Meillä vähän sama tilanne kun neiti oli tuossa iässä. Kaverit vaihtui. Koulusta lintsattiin urakalla, kahvilassa lorvittiin päivät, rööksitä kärähti useamman kerran, karkaili kotoa, meinattiin erottaa koulusta ja istuimme rehtorin puhuttelussa koko perhe. Muistan kuinka raskasta aikaa se oli, monet itkut itkin ja pelkäsin että tytön tulevaisuus on pilalla. Periksi en antanut kertaakaan vaikka väsytti. Opettajien kanssa sovittiin että soittavat HETI jos lintsaa ja tytölle ilmoitettiin että vapaudet ja rahan saanti loppuu jos homma ei muutu. Lähetin tytön myös asumaan isänsä luokse pariksi viikoksi ja sanoin että takaisin saa tulla kun oppii olemaan ihmisiksi. Isänsä luota ei päässyt välimatkan takia iltaisin mihinkään ja autolla vietiin kouluun. Järkeä taottiin päähän. Väsytystaistelua se oli, enkä oikein muista missä kohtaa käänne parempaan tuli. Luultavasti silloin kun lukio alkoi (pakotimme sinne) ja "paras" kaveri muutti toiselle paikkakunnalle ja meni toiseen kouluun. Lohdutukseksi voin kertoa että tämä samainen hirviölapsi kirjoitti juuri M:n paperit lukiosta ja on erittäin mukava ja viehättävä nuori nainen.Työteliäs ja reipas ! Kaverille ei tosin käynyt yhtä hyvin. Istuu Citymarketin kassalla ja seurustelee väkivaltaisen juopon kanssa. Kirsistys, uhkaus ja lahjonta ovat avainasemassa tilanteessasi. Käytä kaikkia surutta ja ilman omantunnon tuskia. Taistele, taistele, taistele !!
Toivon sinulle paljon voimia ja toivon ettet joudu käymään läpi tätä yksin vaan sinulla on tukea isältä ja sukulaisilta.
Isästä ei valitettavasti ole mitään apua tilanteeseen. Kuuden vuoden aikana tytär on ollut isällään 3 kertaa (kaikki tämän kevään aikana). Ennen koulun loppumista soitin (olemme useasti yhteydessä)isälle ja pyysin, että hän ottaisi tyttären luokseen kunnes tilannetta saataisiin hieman rauhoitettua ja tyttöä irti kuvioistaan. Ihmeekseni hän lupautuikin melkein heti. Sovimme, että tytär on hänen luonaan vähintään viikon, mahdollisesti kauemminkin. Hän piti tytärtä 1,5 päivää kunnes passitti hänet takaisin kotiin. Kummankaan mukaan mitään ihmeellistä tämän vierailun aikana ei ollut tapahtunut, isä vaan ei jaksanut katsoa tytärtään..(ei onneksi kyllä sanonut tätä tytölle!)
Ex- anopin ja oman äitini sekä läheismpien ystävieni kanssa olemme asiaa puineet, joskus tuntejakin. Tytön veljet ovat jo aikuisia ja hekin ovat sisarelleen yrittäneet "järkeä takoa". Ilman tulosta.
Poikienikin kanssa oli tuossa iässä (hiukan myöhemmin) vaikeaa, mutta ei mitään tähän verrattavaa.
Aika erikoisen palstan valitsit kysymyksellesi.
Kasvatuspalsta on osoitteessa
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000382&subcat=1017
tämän, niin tutulta tuntui. Samanlaista se meillä oli ja ohi meni aikanaan, löysi samanikäisen kaverin ja alkoi seurustelemaan.. Siihen päättyi se kauhea aika elämästämme jolloin pelkäsin tyttäreni puolesta todella paljon. Luin päiväkirjojaan kun en tiennyt yhtään missä mentiin ja siitä kiukutteli, muutti kanssa isänsä luokse "asumaan". Samana iltana tuli jo takaisin kotiin. Pieniä ressukoita ne lapset tuossa iässä vielä ovat mutta hakevat sitä omaa identiteettiään jossa saisivat itse määrätä tekemisensä. Niille on vaan tehtävä selväksi että ovat alaikäisiä ja vanhemmat ovat vastuussa heistä kunnes täyttävät 18v. Sitten saavat tehdä mitä tykkäävät jos enää haluavat ;)
Kaikki on niin ohimenevää, onneksi. Taistelua, sitä se oli, koko se ikä jolloin tytär oli murrosiässä. Joka hetki piti olla seuraamassa ettei tee mitään jota saisi katua myöhemmin, kuitenkin piti luottaa myöskin jonkin verran. Meilläkään tytär ei koskaan puhunut asioitaan enää siinä iässä vaan muuttui uhmakkaaksi ja umpimieliseksi murkuksi. Joskus ajattelin ettei ole enää sama tytärkään vaan on vaihtunut jossain toiseksi. Luojan kiitos kuitenkin kaikki meni aikanaan ohi ajan kanssa, siihen saakka vaan piti kestää ja olla lujana kalliona kotona.
Tytär on kanssa Ylioppilaaksi lukenut ja elättää tällä hetkellä itsensä itsenäisenä ihmisenä. Olen tällä hetkellä ylpeä tyttärestäni, vaikka se murrosikä oli todella kamalaa aikaa kun sitä ajattelee. Ohjia on vaan pidettävä lujaan siellä kotona, vaikka tytär pyöreisi millaisissa porukoissa ja toivottava parasta, pelättävä pahinta. Voimia vaan kamalasti alkuperäiselle, koita jaksaa. Eikä niistä yhtesikunnan antamista avuista ole todellakaan mihinkään muuhun kuin haitaksi, jos aikoo lapsen kanssa elää ja olla. Kyllä ne vastaukset ajan mittaan löytyy sieltä omasta itsestään vaikka joskus vaikealta tuntuu ja haluaisi heittää hanskat naulaan monenmonituiset kerrat. Sitten kun lapset on kasvaneet voi olla ylpeä itsestään kuitenkin kun kaikki ne taistelut on läpikäynyt ja selvinnyt niistäkin "voittajana"..(kai?).
Varmaahan ei koskaan ole mikään muu kuin epävarma.
Tsemppiä kuitenkin, koita jaksaa.
Minua auttoi se että jaksoin myöskin rukoilla taivaan isän apuja, kyllä niitä aina tuli vaikeina aikoina. Sen huomasi siitä ettei mitään pahaa tapahtunut tyttärelle kun sitä jaksoin jatkuvasti pyytää, suojelusenkelit kulkivat hänen mukanaan. Onneksi, sillä itse en voinut vaikka olisin niin halunnut. Olla kärpäsenä katossa niinsanotusti..
Kyllä se monella murkkuikäisellä menee näin ja tasoittuu joskus itsellään. Toivottavasti tyttärellesi löytyisi KUNNOLLINEN sydänystävä, se auttaisi asiaa todella paljon. Rakkaus tekee tuossakin iässä jo ihmeitä. Omasta tyttärestäni sen huomasi kaikkein parhaiten.
..että tyttöäsi taitaa vaivata jokin, tai sitten hän vain halua elää bad girl-elämää. Uhkaukset siitä 18-vuotiaasta vain provosoivat häntä.
Koita lähestyä häntä kypsästi ja kysellä miksi hän tekee niin.
myös samanlailla saman ikäisenä kuin tyttäresi.
Ihmeissään oli sekä läheiset että ystävät.
Ei auttanut vanhempien itkut eikä hammasten kiristykset.
Viimeisenä keinona oli sitten lastensuojelu ja väkiaikainen huostaanotto.
Pari vuotta sillä tiellä ystäväni oli. Tuli takaisin uutena tyttönä, tai sanoisinko sinä tavallisena murrosikäisenä kuin ennen pakollista reissuaan.
Ystäväni sanoikin meille muille, että olkaa onnellisia kun on kova kuri, hyvää ne vanhemmat vain toivoo lapsilleen.
Ystäväni työskentelee nykyään opettajana samalla ylä-asteella, josta aikoinaan lähti koulukotiin, eli ympyrä on todella sulkeutunut näin ajatellen.
Toisinaan menneitä muistellessa, ystäväni sanoo kiitelleen aitiään siitä, että jaksoi ja välitti, teki rohkean päätöksen lapsensa parhaaksi.
Ajattelin itse myös äitinä x4, lapset 12v-27v, että tahdon rohkaista sinua kertomalla tämän ystävän kokemuksen.
Uskalla ajatella itse, sinä olet toiminut viisaasti, et ole lakaissut maton alle ongelmaa. Olet jo lapsesi kanssa matkalla ongelman ratkaisuun, kun tiedostat ja tunnustat sen.
Ihminen katuu enemmän tekemättä jättämisiään kuin tekojaan, uskon näin sinunkin tekevän, nyt olet jo tehnyt, ja paljon.
Olet saanut jo hyviäkin vinkkejä, mutta älä ala syyllistämään enää itseäsi, äläkä pelkää, usko vain.
Rukoilen puolestasi, sillä matkan varrella on itselläkin ollut haasteellisia aikoja, jolloin ei ole tiennyt ollakko vai ei ja mitä teen tai jätän tekemättä jne. Niin vain on vastauksia tullut ja haasteet ratkenneet, siitä kiitän Jumalan apua ja viisautta.
Psalmi 50:15 on ollut hyvä lupaus johon on voinut tarttua, silloinkin kun seinä on noussut vastaan joka puolelta. Katse on hakeutunut kohti taivasta.
Vielä tuosta lastensuojelun tekemättömyydestä. Ota yhteys sosiaaliasiamieheen, seuraava porras onkin alueesi lääninhallitus.
Jos vielä joku pelottelee, ettei kannata ottaa yhteyttä lastensuojeluun, niin voihan että...
Se on vastuuntuntoisen äidin viimeisiä oljenkorsia, sen tietävät sosiaaliviranomaisetkin, sillä ihmisiä ja äitejä mekin sielää olemme, ammatinvalinta on vain sellainen...
Siis yhteydenotto kertoo sinusta enemmän kuin tuhat sanaa, vastuuntuntoinen, viisas, yhteistyökykyinen, ennenkaikkea lapsensa etua ajava.
Vielä kerran, älä pelkää, usko vain.
Minulla on myös esimerkki 13-vuotiaasta nuoresta naisesta. Ensin "young rebel" yllätettiin tupakinpoltosta, sitten auton kyydistä 18-v kanssa, tämän jälkeen harrastamasta seksiä naapurin pojan kanssa äidin sängyssä, sitten tuli juovuksissa kotiin (äiti soitti poliisit paikalle ja puhallutti komeat lukemat), sitten kuultiin jo, että hän liikkuu aivan väärissä porukoissa joissa otetaan vähän alkoholia vahvempaakin. Isästä ei ollut apua ollenkaan. Kun tytön äiti kuuli, missä piireissä lapsi oli alkanut liikkumaan tuli hän ihan epätoivoiseksi ja otti hädässään yhteyttä KIRKON NUORISOTYÖNTEKIJÄÄN (äiti ei ollenkaan uskonnollinen tyyppi). Tämä lupautui vaimonsa kanssa tytön tukiperheeksi ja sovittiin viikottaiset vierailuajat. Tästä alkoi muutos. Tyttö tajusi äidin aidon hädän (ei äiti muuten olisi toiminut niin kuin toimi) ja nuorisotyöntekijä osasi keskustella asiasta oikealla tavalla tytön kanssa.
Tsemppiä sinulle. Toivottavasti saat apua jostain.
pätemään muuten kuin tavaralla tai koviskäytöksellä.
Ennen ei murrosikää ollut nykyisessä mielessä olemassakaan, ensinnäkin kodeissa oli niin kova kuri ja toisaalta lapset tekivät töitä ja heille sälytettiin vastuuta jo pienestä pitäen.
Tukkimetsässä miehen työn tehnyt 13-vuotias tai perheen karjasta lomat huolehtinut tyttö (alter egoni) tunsi varmasti oikeutettua ylpeyttä että kykeni hommasta suoriutumaan ja häneen luotettiin.
Nykyään nuorten ainoa tehtävä karrikoiden sanottuna on kulutus. Hyvä jos kouluun viitsivät vääntyä ja aina ovat koura ojossa mankumassa rahaa.
Näille vetelehtijöille ei pysty muodostumaan työn ja vastuunkantamisen luomaa jalansijaa aikuisten maailmaan eikä sitä kautta saatua kunnioitusta aikuisilta.
Niinpä he yrittävät olla aikuisia ja omalla tavallaan hankkia "arvostusta" ja "tunnustusta" siitä että eivät ole enää lapsia hyvin nurinkurisin keinoin eli heittymällä holtittomasti ryyppäämään ja paneskelemaan.
Osa on tietysti puhdasta kokeilunhaluakin.
Mutta yleensä lapsi joka on työteliäs ja osallistunut pienestä perheen elatukseen mm. kesätöitä tehden, ei sorru ääliöremellykseen.
Nyt on kuule pohdintas mennyt pahan kerran metsään. Vai että kesätyöt on reitti onneen. Kirjoittajan tytär on 13 vuotias, ja mun mielestä olis aikamoista lapsen hyväksikäyttöä ollut laittaa tämä osallistumaan perheensä elatukseen. Kai siitä nyt joku olis jo ilmottanut poliisillekin jos 12 vuotias paiskis töitä. Sitäpaitsi näkihän siitä mitä sitä tuli niistä lapsista jotka kuuluivat siihen ikäpolveen jotka joutuivat hoitamaan aikuisten työt silloin ennen muinoin. Tunnekylmiä ihmisiä on juuri siinä ikäpolvessa suuri edustus.
Mutta ei se työteliäisyys mitään auta, katsoo nyt vaikka mua. Olin työteliäs, hoidin paljon kotiaskareita jo ala-aste ikäisenä. Kannoin vastuuta. Perheen elatukseen en tosin osallistunut, ei alle 13 vuotias voi tehdä kesätöitä. Olin juuri täyttänyt 13 kun hommat karkasivat mulla lopullisesti käsistä ja musta tuli ongelmanuori. Ja todellakaan kyse ei ollut siitä, että olisin ollut laiska ja rahaa mankuva nuori joka on tottunut saamaan kaiken valmiina. Sen ku tietäis mikä meni vikaan. Mutta se toinen elämäntapa vei mennessään, ja mitä pitempään se jatkui sitä vaikeammalta tuntui paluu normaaliin.
Mutta jossain vaiheessa se onnistui. Minä seurustelin itseäni vanhempien miesten kanssa, mutta se osoittautui myös pelastukseksi. Aloin seurustelemaan sellaisen kanssa, joka halusi minun lopettavan päihteiden käytön kokonaan ja keskittyvän koulunkäyntiin. Tein niin ja elämä palasi normaaliin (paitsi että salassa seurustelin aikuisen miehen kanssa). Loppuihan sekin suhde aikanaan, mutta sitten löytyi uusi tilalle.
Ja sille alkuperäiselle kirjoittajalle haluaisin sanoa, että mun syy tehdä noin oli kai siinä että oli jotenkin tyhjä olo. Vasta lukiossa keksin alkaa harrastamaan jotain (ekaa kertaa elämässäni), ja silloin tuli täytettä siihen oloon. Olin hyvä siinä mitä harrastin ja nautin siitä kovasti. Siellä tapasin myös samanhenkisiä muita nuoria. Se rauhoitti minut lopullisesti. Mites jos tyttös etsisi itselleen jonkun uuden harrastuksen? Ei se ainoana toimenpiteenä ehkä auta, mutta on auttamassa lisätoimena.
Ja mikään työ ei olisi sitä oloa täyttänyt, sanottakoon se nyt tähän. Kesätöitä olen tehnyt (tosin olin silloin jo yläasteikäinen ja lukiolainen, eli ekan sortumisen jälkeen), mutta ne olivat vain kesäisin eikä niistä saanut sellaista tunnetta. Kesätöistä tosin sain rahaa mun toiselle remellyskaudelle, mutta ei silläkään paljon aineita osteltu ku pikkusummiahan ne. Kotitöitä tein jatkuvasti, kerran viikossa siivosin koko asunnon, ruoat ostelin ja ruoaksi laitoin. Pyykit hoidin ja väliin aina leivoin. Ja siltipä sorruin ääriremellykseen. Eli ei syytetä kulutuksen ja laiskuuden yhdistelmää tästä.
Kuria et ole tajunnut pitää. Onkohan sinulla ihan kaikki kotona muutenkaan.
Sano sydämesi pohjasta, kuinka huolissasi olet.
Voithan sanoa näistä lastensuojeluviranomaisistakin, että olet ajatellut pyytää apua, mutta et tiedä, mitä siitä seuraisi.
Oma poikani aikanaan ei käsittänyt, miksi vaahtosin niin kotiintuloajoista, kunnes hän kerran oli yksin kotona ja me muut tungoksessa maantiellä autossa.
Olimme niin ruuhkassa, että tulimme vasta iltamyöhällä kotiin, ja poika oli alkanut olla yhä enemmän hädissään viipymisestämme. Oli alkanut ajatella, että olimme joutuneet kolariin.
Sanoi myöhemmin, että nyt hän ymmärtää miltä tuntuu odottaa muita kotiin tuntikausia.
Hän oppi soittamaan, jos viipyi myöhemmin kuin oli tarkoitus.
Tiedän miten ärsyttävää on kun isä tai äiti tulee itkemään miten huolissaan ne on, sillon tekee vaan mieli lähtee jonneki mahd. kauas kotoa katsomatta taakse. Itse olen kasvanut rauhassa kun ei kukaan oo huolinu niihin rällästäjäporukoihin :D Ei oo tarvinnu kantaa huolta tommosista asioista.
Kommenttisi osoittaa, että me emme osaa enää keskustella, vaan huudamme tai itkemme.
Minä kyllä tarkoitin rauhallista keskustelua, jota ei käydä, kun lapsi tulee liian myöhään ja jo valmiiksi puolustuskannalla ja vihaisena kotiin.
Keskustelu käydään, kun ollaan kotona, eikä mitään konfliktia juuri nyt ole näköpiirissä.
Ei vanhempien todellakaan pidä itkeä lasten nähden, mutta surunsa ja huolensa voi aina osoittaa.
Mutta siinä mielessä olet oikeassa, että jos tähän asti on menty lapsen ehdoilla kuukausikaupalla, niin tilanne on karannut käsistä.
Olisi pitänyt heti alkuun ilmoittaa, että tämä tapa ei vetele. 13-vuotias ei vielä tiedä, millaisiin ongelmiin saattaa joutua. Ikänsä puolesta hän on siinä vaiheessa, että ei saisi juuri apuakaan vierailta, vaikka sitä tarvitsisi.
Uhmakas teini-ikäinen karkoittaa kaikki ympäriltään, jos saa murkkukohtauksen, eikä pysty sitä hillitsemään.
Olisipa joku kertonut minulle sen ikäisenä oikean opiskelutekniikan -eli ei aina liian vakavasti, vaan joskus vähempikin riittää, yritys riittää ja kun palauttaa työn -otin liian vakavasti ja energiaa vievästi kaikki. Ja joku kertonut että lukemalla jää päähän vaikka ei heti vaikuta siltä. Se huolestutti liikaa ja jäin jumiin joka työhön. Eli kevyempi, positiivinen asenne... ja apua kaverilta ja äidiltä voi aina kysellä.
Itsetunto oli huono -perhetausta, ulkonäkö ja vaatteet olivat huonoja. Siihen olisi voinut vanhempi vaikuttaa positiivisella otteella. - Ei vain sanomalla että väliäkö vaatteillas ihan hyvät ne on.
Mikään negaatio (missään) ei ainakaan tuo positiivisia tuloksia. Jollain positiivisella psykologialla miten olet. Luottamus on voinut jo mennä sinuun, jos käytöksesi on ollut tietynlaista.
Minä kaipasin sen ikäisenä rakkautta poikaystävltä ja poikaystävää, ja omaa tilaa -ja se että löytäisi itsensä jollain tapaa. Vanhempi voi olla vanhempi, mutta fiksulla tavalla. Ja jossain välissä voi kertoa haitoista alkon ja tupakan, että miksi vaaraa -siis faktoja. Yhteiskunnassamme markkinoidaan tehokkaasti alkoholia... lapset ottavat vain aikuisista mallia.
Negaatio ja hysteria voi loitontaa vaan ja syytös. Hajottava voima lapselle. Aikuisenhan pitäisi olla aikuinen. Voi selittää eri tavalla asioita ja miten koko homma toimii koulujen suhteen ja mikä on elämän tarkoituksia -en minä tiennyt sen ikäisenä ja osannut mennä tavoitteita kohti. Voi se aikuisena vasta auttaa jos pelkää niin paljon ikäviä ihmisiä ja pakotteita -mikä on hirvittävä tapa kanssa -ja ihmettelen niitä jotka niin tekee. Mutta ei lapsi pahalla ymmärrä jos ei ymmärrä, vaan hyvällä tavalla. Mutta eikö lapsen voi saada positiivisin keinoin ymmärtämään...
Jos lapsi ei mene perheneuvolaan, on laki että lastenkotiin -jossa on kovien aineidenkäyttäjiä (ainakin 90 luvulla on ollut). Ja se riippuu yksilöstä alkaako käyttää... moni käyttää siellä. Toinen on psykiatrinen ja lasta voi ahdistaa suljettu sisätila. (Miksei lapsia voi auttaa vapaammin ja yleensä vanhempien pitäisi osata itse toimia oikein ! , olla mallikin sekä positiivinen mutta ei nossöttäjä hössöttäjä.) Joskus asiat voi pahentua psykiatrisella jos ei edes osaa lapsi kertoa mikä on. Sehän on yleensä aikuisen heiniä että ensin oma käytös kuntoon ja se vaikuttaa positiivisesti ja neuvoja lapselle.
Mielestäni lapsen paikka on koti ja aikuisen pitäisi olla fiksu, tietää mitä tekee, olla positiivinen ja selittää asioita kädestäpitäen... sillä tavalla että lapsesta on oikeasti itsestä kiva kuunnella eikä pakolla... (luottamus pitää voittaa takaisin...) ja että aikuisen puheessa ei ole negatiivisia asioita vaan positiiviset lauseet, asiat ja muodot ... ja kannustava sovitteleva... ja että lapsi saa sanoa ei jos joku ei miellytä ja sit uus ehdotus ja perustelu vaikka ... ja lapsella on oma mielipide ... voi keskustella ... voi kertoa että ja selittää jos jotain toinen ei ymmärä että miksi ehkä olis parempi vaihtoehto joistain noin tai noin
Toivon ettei tullut väärinkäsityksiä mitä sanoin. Mutta koitin vain kertoa että positiivisin jutuin voi vaikuttaaa. Ja positiivinen ajattelu .. olis hyvä lapsenkin tietää että se on olemassa ja vie eteenpäin aina.
Lapsen tieto nippeli asioista voi auttaa (lisää tietoa), jos ei maailmassa tiedä eri seikkoja, niin silloin voi olla ihmeissään. Ei sen ikäinen edes kaikkea usko mitä toinen sanoo, ellei selitä perusteellisemmin tai perustellummin -mutta ei uhkaillen. Ja aikuisen pitää tukea lasta, henkisesti ja positiivisesti. Missä vaan. Väärille asioille voi sanoa ei ja selittää kantansa ja olla esimerkkinä itse.
En tiedä, ehkä se on yksilökohtaista mikä toimii. Jos on ollut jos pienestä pitäen tietynlainen aikuinen ... tiukempi oikealla tavalla ... mutta se että yhtäkkiä lähtisi siihen niin ei ehkä toimi vaan pahentaa... toinen vaan pelästyy että mikä tolle tuli. ?
Tyylin ei tarvitse olla lässyttävä tai paapova... eikä hysteerinen ja negatiivinen (se voisi ahdistaa ja loitontaa). Voi olla ystävällinen ja kiva. Sekä normaali. Tai no paras kun käyttää aina itse maalaisjärkeä. Se että lapsi tuntee että on fiksu, normaali ja turvallinen aikuinen.
Tilanne ei ole välttämättä niin huolestuttava jos poikaystävä on suht normaali, ei mikään huumeveikko siis (luultavasti on normaali). Ja jos alko ei ole koko ajan päivittäin. Haitoista voi puhua aina.
En minä tiedä haluaako suomalaiset kovia otteita että lapsi ymmärtää, ehkä joku ymmärtää niin jo pienestä. Mutta kaikille se ei taas toimi. Että joo ... näin
Luottamus, hyvät suhde ja varma aikuinen on hyvä. Mutta lasta ei voi pakottaa. Aikuisen pitää olla itse hyvä ja houkutella toinenkin pitämään itsestään tai sanomastaan. Teini-iässä jotkut kinataa vastaan ja halutaan tilaa, sekä löytää uutta -mikäli niin on jostain syystä -eli suhteet on näin. Mennään aikuisempaan suuntaan, kasvetaan mukamas vähän.
Luottamuksen jos aikuinen pettää tai tekee väärin, se on kova homma saada takaisin. Ja siihen kannattaa pyrkiä -ettei petä
Kyllä alkoholi ja tupakka varmaan vähentyy tai jää pois ... kun toinen ymmärtää
Kondomit ainakin ... Tuon ikäisen pitäisi tietää jo se että varoa ettei tule raskaaksi. Vaikka olisi ystävä tai mikä vaann jonkun kanssa. Ja että miehiä ei saa lapsi jäämään suhteeseen, koska se ei pelasta suhteita... perustelut. Ainoa tapa korjata on keskustella pojan kanssa jos tuollainen tilanne on tulevaisuudessa. Muu ei toimi.
hienoa että olet lähtenyt hakemaan ulkopuolista apua esim koulukuraattorilta ja sosiaalityöntekijöiltäkin, he osaavat neuvoa miten tulisi menetellä tai jos eivät niin osaavat ainakin ohjata oikeaan paikkaan... jaksamista sulle ja toi ikä on kyllä tosi paha mutta kyllä se siitä.
Samanlainen tilanne muutama vuosi sitten joka vain paheni. Olimme täysin ymmällä, ei voinut tajuta mitä on tapahtumassa.
Selityksiä selitysten perään lapselta myöhäisistä kotiintuloista johon me hyväuskoisina luotimme.
Kunnes sairaalasta soitetiin että lapsemme oli kuolemaisillaan huumeen yliannostukseen.
Selvisimme silläkerralla. Juttelimme, omasta mielestämme, avoimesti. Uskoimme että lapsemmekin ymmärsi asian vakavuuden kunnes huumeen yliannostus taas sai hänet lähelle kuoleman rajaa.
Nyt eivät omat eväämme enää riittäneet ja laitoimme lapsemme hoitolaan. Sieltä tultultuaan hän vannotti pystyvänsä olemaan puhtaana. Mutta ei! Taas se sama kiertokulku alkoi.
Mutkien kautta lapsemme on päässyt alkoholista ja huumeista eroon ja koulu maittaa, yrittää nyt sitäkin innokkaammin ottaa kiinni menetettyä aikaa.
Tuo kaikki on ollut aivan uskomattoman raskasta mutta uskomme että pahin on ohitse.
Isoin virhe jonka teimme: emme osallistuneet lapsemme rientoihin ja menoihin.Annoimme hänelle liian paljon ei-ohjattua vapautta. On helppo sanoa näin jälkeenpäin mutta meidän olisi todellakin pitanyt pitää tiukemmat rajat kotiintuloista ja ohjata terveellisimpiin ajanviettoihin, olisi se sitten ollut urheilua, musiikkia elokuvan tekemista, taidetta tai uskontoon liityvaa, eika antaa lapsemme menna yksin väärässä sakissa, vaarallisten ihmisten kanssa.
Nuorilla on niin paljon energiaa ja aikaakin. Ohjaamattomana se saattaa helposti kieroutua täysin väärille raiteille.
Tytär oli kateissa 3 päivää, veli oli pikaisesti nähnyt hänet läheisellä huoltoasemalla. Soittelin tyttären kavereille, kavereiden vanhemmille. Kukaan ei tiennyt tyttärestä mitään. Haravoin itse iltaisin lähiseutuja ja kauempaakin. Ilman tulosta.
Viimein isoveli sai kiinni henkilön, jonka seurassa tytär oli. Tytär oli juuri mennyt kotiin. Minä olin töissä, joten pakkasin koneeni ja ampaisin tielle ja kotiinpäin. Matka kesti maximissaan puoli tuntia mutta tytär oli jo ehtinyt poistua. Ampaisin uudestaan autoon ja lähdin ajelemaan lähiympäristöön. Ei näkynyt tyttöä.
Tytön veljet soittivat hetken kuluttua, että ovat löytäneen siskonsa ja ovat tuomassa häntä kotiin.
Kävimme pitkän ja syvällisen keskustelun, joka päättyi kyyneliin ja halauksiin. Haluan uskoa, että löysimme yhteiseen sävelen ja jatkossa tällaista painajaista ei enää tule.
Viime päivät ovat sujuneet hyvin, tiedän missä hän on ja kenen kanssa. Kotiintuloajat ovat pitäneet. Keskustelemme asioista, joista aiemmin emme olleet puhuneet.
Pieni epävarmuus kuitenkin on olemassa, edelleenkin joka ilta pelkään, ettei hän tulekaan kotiin. Ehkä tämäkin ajan kanssa helpottuu kun opin uudelleen luottamaan häneen. Hetki siinä varmasti vierähtää..
Näin tällä hetkellä, kiitos kaikille, jotka vastasitte ja osaltanne autoitte minua tämän vaikean asian kanssa!
-äiti-
Kun kirjoitat kasvatusongelmistasi palstalle, jonka nimi on Suku on pahin.
Vietä hyvä äit aikaa lapsesi kanssa. Vuokratkaa vaikka elokuva (jonka lapsesi haluaa nähdä) tilatkaa pizza tai tehkää itse ja istukaa yhdessä iltaa. Ei tarvitse olla koko aikaa äänessä mutta olkaa yhdessä.
Menkää yhdessä iltalenkille. Ottakaa valokuvia ja kerätkää ilmaisia "leikkokukkia" maljakkoon.
JNE
Mikä tytärtäsi vetää niin kovasti pois kotoa?
Onko teillä kenties "uusperhe isäpuolineen" tai vauvaikäisiä tms? Joku on paremmin siellä kavereiden luona kuin kotona jos tuon ikäisen tarvitsee öitä pois kotoa olla.
Ei tässä niin vanhoja olla että en muistaisi mitä on olla murkku, mutta äidin sanaa uskottiin (isä kuollut) ja kunniotettiin kunnes oli oma järki kasvanut päähän. Nyt olen nöyrästi kiitollinen äidilleni että jaksoi olla tiukka oikeissa paikoissa. Ja muistaakseni äiti oli illat kotona meidän lasten kanssa ja otti mukaansa jos johonkin läksi (kyläreissut,vähäiset matkat). Äiti oli ÄITI ja sitä haluan olla omille murkkuikäisilleni.
Ei ole uusioperhettä, ei. Yksin olen elellyt lasten kanssa viimeiset 7 vuotta. Vanhin on jo lentänyt pesästä, kahden nuoremman kanssa asustellaan kolmisin (tytär siis 13, veljet 17 ja 18). Päivätyössä käyn, illat ja viikonloput kotona. Säännöllinen ja rauhallinen elämä.
Pojat ovat astuneet kuvioihin mikä lienee hyvinkin normaalia tuonikäiselle. Pojat ja mopot.. Rajat avautuvat kun pääsee liikkumaan muutenkin kuin kävellen tai bussilla. Yritän saada aikaan "tapaamisen" tämän yhden ja ilmeisesti tyttärelleni tärkeimmän pojan kanssa, jotta saisin luotua myös häneen suhteen ja sitä kautta pidettyä myös tytärtäni paremmin "aisoissa".
Viime ajat ovat menneet paremmin, tytär on tullut ajoissa kotiin eikä yöpoissaoloja ole ollut. Toivottavasti näin myös jatkossa..
-äiti-
Nyt näyttää jo paljon valoisemmalta.
Vietimme yhdessä lomaa mökillämme, saimme luotua uudenlaisen yhteyden. Loman loputtua kävimme "sossun tädin" luona juttelemassa ongelmista. Kokemus oli varsin hyvä meille molemmille, siitä lähtien olemme olleet jopa läheisiä. Kaverit viettävät nykyään paljon aikaansa meillä, mikä milestäni on hyvä juttu, eipä tarvitse nuorten olla kaduilla maleksimassa. Olemme nuorten kanssa pitäneet yhteiset "bileetkin" (ilman alkoholia tietenkin), jotta oppisimme puolin ja toisin tuntemaan ja ymmärtämään toisiamme. Hieno kokemus sekin.
Olen erittäin tyytyväinen ratkaisuuni ottaa yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, tytär havahtui, että äiti onkin täysin tosissaan ja aivan OIKEASTI välittää tyttärestään ja tyttären touhuista. Sieltä saimme molemmat neuvoja asioiden hoitamiseen ja ongelmien ratkomiseen.
-äiti-